Puheenvuoro



Kalliala Kaarlo, piispa

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä marraskuuta 2012 klo 9.15

Teksti:
Puheenjohtaja, toverit! Sain eilen kirjelappusen Annika Määttäseltä ja Marjaana Perttulalta, jotka kysyivät nähtyään puheenvuoropyyntöni, olenko aivan varma siitä, että minulla on jotakin uutta sanottavaa. Nyt on joka tapauksessa käynyt niin, että kaikki käytettävissä olevat huulten vartijat on jo varattu ja sen takia olen täällä. Toissapäivänä Sammeli Juntunen kaipasi nelivuotiskertomukseen teologista arviointia, eikä mielestäni lainkaan turhaan. En nyt kuitenkaan yritä tehdä mitään lähimainkaan kattavaa teologista analyysiä, mutta haluan kuitenkin esittää pari teologistyyppistä havaintoa.

Joissakin puheenvuoroissa on kiinnitetty huomiota siihen, että näyttäisi siltä, että kirkkoon kuulumisen perusteena vain harvoilla ovat hengelliset syyt. Nelivuotiskertomuksen sivulla 77 selviää, mitä näiden mm. katsotaan olevan: "kirkon opettama usko on minulle tärkeä", "kirkko pitää esillä Jumalan sanaa", "mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen", "kirkko ylläpitää toivoa kuoleman jälkeisestä elämästä" ja "kirkko vahvistaa uskoani Jumalaan". Näissä on aivan epäilemättä kysymys uskon olennaisista sisällöistä ja keskeisestä hengellisestä käyttäytymisestä, uskonnollisesta käyttäytymisestä. Mutta kun nämä ja toisaalta vain nämä on otsikoitu hengellisiksi, silloin hengellisyyden ulkopuolelle jää paljon sellaista, minkä ei-hengellisyys on yllättävää ja kyseenalaista. Siinä kun tuo mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen aivan oikeutetusti kuuluu hengellisten syiden joukkoon, "kirkolliset toimitukset" on kokonaan oma osionsa. Tästä taas sitten seuraa se, ettei edes "mahdollisuus saada lapselle kristillinen kaste" ole hengellinen kirkkoon kuulumisen syy.

Vaikka tällainen hengellisyyden ymmärtäminen toisaalta onkin aivan yksinkertaisesti mahdotonta, toisaalta tietenkin on niin, että jonkinlaisia ryhmittelyjä ja jäsentelyjä nyt kerta kaikkiaan on tehtävä. Tämän kyllä jotenkin myötätuntoisesti ymmärrän, mutta olen nostanut asian esiin erityisesti siksi, että tulisi näkyviin, että tällaiset jäsentelyt eivät välttämättä ole periaatteellisesti - siis teologisesti - neutraaleja. Tuohon samaiseen ryhmittelyyn liittyy toinenkin ongelma. On nimittäin niin, että myös lauseet "kirkko opettaa kristillistä lähimmäisen rakkautta" sekä "kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia", "kirkko auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä" ja "kirkko auttaa julkisuudessa köyhiä ja syrjäytyneitä" kuuluvat muihin kuin hengellisiin syihin.

Toissapäiväisessä keskustelussa viitattiin joihinkin luterilaisen päätunnustuksen Augustanan kohtiin. Augsburgin tunnustuksen rakenne on sikäli kiinnostava, että hyvin paljon lainattujen kohtien neljä, viisi ja seitsemän, jotka käsittelevät vanhurskauttamista, kirkollista virkaa ja kirkkoa, väliin sijoittuu kuudes kohta, jossa sanotaan: "Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden, että se on Jumalan tahto." Tuon asiakohdan sijoittelu osoittaa, kuinka olennaisesta hengellisestä todellisuudesta tässä Augustanan "uudeksi kuuliaisuudeksi" nimittämisessä hyvän tekemisessä on kysymys. Ja kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet nyt perustelevat jäsenuskollisuuttaan lähimmäisenrakkauden toteuttamisella, he siis lienevät enemminkin vahvasti sisäistäneet kristillisen elämänmuodon kuin olisivat hengellisyydestä vieraantuneet.

Seuraava lainaus ei ole tunnustuskirjoista, mutta kuitenkin yleensä luotettavana pidetyltä ja tavalla tai toisella luterilaiseksi luokiteltavalla teologilta, joka sanoo näin: "Kaikki teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen. Sillä Jumala ei vaadi meiltä mitään tekoa häntä itseään kohtaan, vaan ainoastaan uskoa Kristuksen kautta. Siinä hänellä on kylliksi. Siten annamme hänelle kunnian sellaisena Jumalana, joka on armollinen, laupias, viisas ja totuudellinen. Sen jälkeen älä ajattele muuta, kuin että teet lähimmäisellesi kuten Kristus on tehnyt sinulle. Anna kaiken työsi ja koko elämäsi olla suunnattu lähimmäiseesi. Etsi missä on köyhiä, sairaita ja kaikenlaisia kurjia, heitä auta. Siellä pane elämäsi harjoitukseen. Anna sellaisten nauttia itsestäsi, mitä he tarvitsevatkin Sinua niin paljon kuin kykenet ruumiillasi, omaisuudellasi ja kunniallasi." On hyvin helppo huomata, että tälle Lutherille lähimmäisenrakkauden - siis sen, mitä Jumala meiltä uskon myötä odottaa - kriteeri on lähimmäisen tarve. Niinpä Kirsi Hiilamo ei ollut keskiviikkona pelkästään käytännöllisesti oikeassa, kun hän kehotti keskittymään niihin toimintoihin, joilla on kysyntää. Hän on selvästikin ahkeroinut teologisen sivistyksen hankkimisessa ja harjoittanut teologista pohdintaa. Muistanette, että Hiilamo yllytti "modernisoituun diakoniaan", johon kuuluvat paitsi luonnollisesti ajantasainen diakonia kaikeksensa myös ja semminkin kaikkinainen sielunhoito, erityisesti sairaalasielunhoito ja perheneuvonta. Niinpä Hiilamo siis puhui suorastaan reformaattorin itsensä suulla. Kristittyjen ja kirkon on vastattava lähimmäisten tarpeisiin, "kysyntä" on saman asian toinen ja modernisoitu muoto. Tällainen on kristillisen elämän muoto ja hahmo.

Summa summarum: vaikka nelivuotiskertomus antaakin yllin kyllin aihetta murheeseen ja melankoliaan ja jopa masokismiin ja vaikka huolelleen kohdetta etsivällä kirkolla ei olekaan nyt kohteista pulaa, luterilaisen teologian valossa näyttää yhtä kaikki siltä, että kirkon jäsenet ovat vahvasti kiinnittyneet sellaiseen hengellisyyteen, jota luterilainen kirkko on vuosisadat opettanut ja saarnannut. Siunatuksi lopuksi kannattanee huomauttaa, että tässä ei ole kysymys vain luterilaisuudesta, vaan kristinuskosta sellaisena, kuin se alusta alkaen on ollut. Keisari Julianus, Konstantinuksen veljenpoika, joka kristillisessä kielenkäytössä on saanut lisänimen "Luopio", kirjoitti vuonna 362 eräälle vanhan uskonnon ylipapille, että ateismin - jolla tässä tarkoitetaan kristinuskoa - leviämistä on eniten edistänyt oikeastaan: "galilealaisten ystävällisyys muukalaisia kohtaan, vainajien haudoista huolehtiminen ja heidän hurskas elämänsä, niin teeskenneltyä kuin se onkin". Hän valittaa, että "on häpeällistä, kun yhdenkään juutalaisen ei koskaan tarvitse kerjätä ja kun jumalattomat galilealaiset ruokkivat omien köyhiensä lisäksi meidänkin köyhämme, kaikki näkevät etteivät meikäläiset saa meiltä apua". Vaikka kristillisen uskon merkitykselliseksi kokemiseen ei varmaankaan ole yhtä ainutta vastausta, ihmisten kunnioituksen ja lähimmäisen rakkauden puhutteleva voima on edelleen erittäin merkittävä. Meidän hiippakuntamme lehti lainasi viitisen vuotta sitten kolmekymppistä helsinkiläistoimittajaa Riku Siivosta, joka sanoi näin: "Haluan että köyhistä pidetään huolta. Mutta en tahdo maksaa avustusta tililtäni millekään järjestölle, luonteeni on aivan liian heikko. Siksi haluan, että rahat otetaan minulta väkisin, ennen kuin ne tulevat tilille. Vaikka kuinka epäilisin, en eroa kirkosta."


Paluu