Puheenvuoro



Marjokorpi Lasse, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Mietinnössä ja piispainkokouksen selvityksessä todetaan, että peruslähtökohta on kristillinen avioliitto. Nyt voi kysyä, onko avioliitto vain lähtökohta. Katoaako siltä näin sen oikea perusta, jumalallinen asetus? Mietinnössä väitetään, että edelleen pidetään kiinni kirkkomme perinteisestä avioliitto-opetuksesta, mutta siitä tehdään vain ihanne, ei ainoa Jumalan tahtoma sukupuolisen yhteiselämän muoto. Näin käy, kun samaan aikaan aiotaan rukoilla ihmisten puolesta, jotka elävät avioliiton rinnalle luodussa rekisteröidyssä homoseksuaalisessa instituutiossa. Siinä toteutetun elämäntavan Raamattu ilmoittaa synniksi. Jos tämä hyväksytään, niin tällä konseptilla voidaan yhtä hyvin rukoilla, kun mies ja kolme vaimoa tulee sitä pyytämään, ja sanoa lopuksi, että kirkon avioliitto-opetus ei ole lainkaan muuttunut. Tässä asiassa muutetaan kirkkomme opetusta, uskoa ja oppia, siitä ei pääse mihinkään.

Teoksessa Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa Olli-Pekka Vainio esittää, että avioliitolla on laadulliset eli kvalitatiiviset kriteerit, joita ovat rakkaus, uskollisuus ja keskinäinen tuki. Mutta sen lisäksi avioliitolla on muodolliset eli formaaliset kriteerit. Niitä ovat puolison sukupuoli, ei-lähisukulaisuus, heidän lukumääränsä, puolison ikä, laji ja elossaolo. Jos nyt jommatkummat avioliiton kriteerit hylätään, silloin ei enää ole kyse kristillisestä avioliittokäsityksestä. Samalla huomaamme, että tässä asiassa ei ole kysymys vain pienestä ihmisryhmästä ja sen käyttäytymisestä, vaan meistä kaikista. Jos uskomme, että avioliitto on Jumalan asettama, niin silloin tunnustamme myös, että Jumalan sana julistaa muut avioliitosta poikkeavat sukupuolielämän harjoittamisen muodot synniksi. Useimmat niistä ovat heteroseksuaalisen elämän lankeemuksia, kuten vapaat suhteet, avoliitot, uskottomuus ja avioerot. Ehkäpä tästä selittyy se raivo, minkä nyky-yhteiskunnassa on nostattanut tuo yksinkertainen pyrkimys pysyä Raamatun sanassa, niin tässä kuin muissakin kysymyksissä. Näyttäähän tuo sana lopulta meidät kaikki tavalla tai toisella syyllisiksi Jumalan edessä, ajatuksissa, sanoissa, teoissa ja mielikuvituksessa, mutta tuo sama Jumalan sana tuo myös jokaiselle katuvalle syntiselle Jumalan armon Kristuksessa.

Nyky-yhteiskunnassa tätä asiaa tarkastellaan irrallisen yksilökeskeisen liberalismin ihmiskuvan pohjalta ja materialismin maailmankuvan pohjalta. Kaikki on sallittua, kunhan ei ole seurauksia. Sen vuoksi se ajatus on kestämätön, että pelkästään rakkaus riittää avioelämän kriteeriksi. Sen avullahan nyt noustaan kaikkia avioliiton institutionaalisia piirteitä vastaan. Tällä katsomuksella on myös sosiaalisia seurauksia, jotka ovat kaikkien nähtävissä, ja nyky-yhteiskunnassa ne ovat onnettomia.

Nyt jos homoseksi hyväksytään, siitähän tässä on kyse, niin silloin annetaan perään konstruktivismille. Vaikea sana tarkoittaa postmodernia suuntausta tai teoriaa, jonka mukaan ihmisen sukupuoli ei ole biologinen fakta, jonka anatomiset tosiseikat vahvistavat. Tämän katsomuksen mukaan ihmisellä ei syntyessään ole vielä sukupuolta, se selviää vasta iän mukana, se on konstruktio, rakennelma, johon vaikuttavat kasvatus, ympäristö, ihmisen omat kokemukset. Lisäksi sukupuoli voi olla vaihtuva, häilyvä tai muuttuva ominaisuus. Tämä ihmiskäsitys poikkeaa ratkaisevasti Jumalan sanan opetuksesta, jonka mukaan hän loi ihmiset miehiksi ja naisiksi. Siihen liittyminen merkitsee kristillisen avioliittokäsityksen romuttamista.

Viime vuosikymmeninä on tapahtunut muutos kirkkomme suhteessa yhteiskuntaan. Siitä on tullut niin merkittävä osa yhteiskuntaa, että sen on arvoasemansa säilyttääkseen muutettava etiikkansa ympäröivän yhteiskunnan etiikan mukaiseksi ja uudistuttava vallitsevan sosiaalisen tilauksen mukaan. Tästä uudelleen orientoitumisesta on katsottu olevan hyötyä kirkolle ja on kuviteltu, että uskonnollinen elämä voisi jatkua edelleen turmeltumattomana. Kirkkomme on halunnut nielaista maallistuneen yhteiskunnan itseensä, mutta se ei ole huomannut, että onkin tapahtunut päinvastoin. Nyt on tullut laskun maksun aika. Uskonnollisiin palveluihin totutettu kansa on huomannut, että eiväthän ne ole tosissaan, hehän uskovat tähän samaan maallisen kulttuurin enemmistömielivaltaan kuin mekin! Avioliittoon vihitään moneen kertaan peräkkäin. Hautaan siunataan lähes kaikki kirkkoon kuulumattomat. Ja näistä toimista vielä ylpeillään jalona palveluna. Näiden seurakuntavaalien yhteydessä ehdokas, joka ilmoitti olevansa ateisti ja tähtäävänsä siihen, että kirkot otetaan kaikkien uskontojen käyttöön tai muutetaan kiipeilyseiniksi, sai lainoppineen tuomiokapitulin asessorin hyväksynnän ehdokkuudelleen.

Sen vuoksi nyt tämän asian kanssa, joka meillä on edessämme, meidän on kysyttävä: mitä me olemme tekemässä kirkolle? Tämä kahdeksan vuoden kujanjuoksu tässä asiassa on viemässä sen yhä syvempään kurimukseen. Voi, miten helppoa olisi ollut silloin ilmoittaa, että kirkko ei hyväksy papin virkaan homoseksuaalista elämäntapaa harjoittavia. Sen jälkeen kirkko olisi saanut asianmukaiset vihat päälleen ja jatkanut elämäänsä rauhassa, kuten on käynyt ortodoksiselle kirkolle. Näinhän ortodoksisen kirkon piispa ilmoitti sen jälkeen, kun ortodoksien kirkkolaki oli saanut valtion hyväksynnän. Mutta perustuslain tarjoama uskonnonharjoituksen vapaus ei kelpaa, ja kun se ei kelpaa, se ei myöskään ole sama kaikille. Valitettavasti tämä asia on nyt luonteeltaan sellainen, että se osuu kristillisen uskomme ytimeen. Sen tähden kaikkialla, missä on yritetty tehdä tämän suuntaisia päätöksiä, siis muualla maailmassa, niistä on ollut tuhoisia seurauksia itse kirkolle ja seurakuntaelämälle.

Olen miettinyt sitä, onko näissä pohdinnoissa esiintyvä käsitys tasa-arvosta Raamatun ja kirkkomme tunnustuksen mukainen. Ihmisarvo perustuu Jumalan luomistyöhön ja Kristuksen lunastustyöhön. Raamattu opettaa kaikkien ihmisten samanarvoisuutta Jumalan edessä. En toista enää mainittuja Roomalaiskirjeen perusteluja ihmisten syntisyydestä ja vanhurskauttamisesta uskon kautta Kristuksessa. Mutta onko tasa-arvo nykyisessä valistusajan jälkeisessä merkityksessä sama asia. Vai onko se ideologinen käsite, jonka ideana on tunnustaa, että maailmassa ei ole mitään ihmistä korkeampaa olentoa, tahtoa eikä voimaa? Siksi kansan suvereniteetin ilmaisema tahto on korkein maailmassa tunnettu arvo. Tuleeko tasa-arvosta orwellilainen termi, ideologinen linnoitus, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan ja jossa asuvat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset?

Tänä vuonna ilmestyi kirja nimeltä Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Siinä Savonlinnan kirkkoherra Sammeli Juntunen toteaa, että kirkossa on päässyt vallalle sellainen raamatuntulkinta, jossa arvovalta on siirtynyt pois Raamatun teksteiltä niiden taakse luotuun historiaan. Se taas pohjautuu eksegeettien tutkimuksiin ja osaksi mielikuvitukseen, koska ei ole olemassa kahta eksegeettiä, jotka olisivat päätyneet samaan tulokseen. Välttyäkseen harhaopeilta, kirkon olisi raamatuntulkinnassaan pitäydyttävä keksityn historian sijasta kanonisen Raamatun teksteihin, kirkon uskontunnustukseen ja sen keskeiseen dogmaan Jumalan kolminaisuudesta ja kristologiasta sekä apostolien opetukseen. Näitä voidaan pitää kirkon tradition keskeisenä sisältönä. Kanonisella Raamatulla tarkoitetaan sitä, että kaikkien aikojen kristikunnan tavoin tunnustamme kirkon uskon ja elämän ylimmäksi ohjeeksi Raamatun sanan. Tietenkin sillä tavoin ymmärrettynä kuin Raamattu itse antaa ymmärtää, niin että Vanhaa testamenttia luetaan Uuden testamentin valossa eikä toisin päin. Sen vuoksi tietyt Mooseksen lain kohdat, joita toimittajat ja Raamatun tekstin taakse pyrkivät eksegeetit parodioivat irrottamalla ne Raamatun ilmoituksen kokonaisyhteydestä, kuuluvatkin aineistoon, jonka Uusi testamentti julistaa vanhentuneeksi. Näin ei niiden nojalla Raamatun auktoriteettia voi julistaa nykyajassa kyseenalaiseksi.

Homokeskustelussa vilahtaa tuon tuostakin ajatus, jossa Raamatun sanan vastapainoksi pannaan Jeesus Nasaretilaisen rakkauden oppi. Muuten, Orwellin utopiassa "rakkauden ministeriö" tarkoitti sotaministeriötä. Ei ole oikein asettaa Jeesuksen opetuksia muuta Raamatun ilmoitusta vastaan. Tällainen sanankäyttö poikkeaa ratkaisevasti Lutherin opetuksesta. Hänen mukaansa Kristus on Raamatun Herra ja kuningas. Tuo ajattelutapa, jonka edellä mainitsin, kieltää itse asiassa Jumalan kolminaisuuden ja hänen ilmoituksensa: Isä on puhunut Pojassaan ja lähettänyt Pyhän Hengen, joka on puhunut profeettojen kautta. Raamatun käsittäminen vain inhimilliseksi kirjaksi tunnustamatta sitä kolmiyhteisen Jumalan ilmoitukseksi johtaa kirkon ja kristinuskon häviöön maassamme ja tuo tilalle moniuskontoisuuden.

Yhtenä pääargumenttina homoseksin hyväksymisessä on käytetty apostolien opetuksen arvovallan kieltämistä. Kuitenkin kirkko syntyi varsinaisesti apostolien toimesta Jeesuksen valtuuttamina. Sen vuoksi Nikean uskontunnustus toteaa, että uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon. Jos luovumme apostolien opetuksesta, hävitämme kirkon, jota Pyhä Henki kokoaa Sanan välityksellä. Lisäksi Raamatun oikea ymmärtäminen vaatii uskonyhteisöä ja sen uskonelämää. Ne vaikeudet, jotka tämän asian käsittelyssä ovat tulleet vastaan, johtuvat suurelta osalta siitä syystä, että päätöksenteko tässä asiassa on suuresti siirtynyt uskonyhteisön sisältä päätettäväksi kujilla ja kaduilla, mediassa, nettiyhteisöissä ja iltalehtien lööpeissä.

Nyt vielä maassamme toimiva aktiivinen uusateistiyhteisö kiristää kirkolta myönnytyksiä hyvin organisoidun Eroa kirkosta -kampanjan avulla. On syytä panna merkille, että juuri niissä hiippakunnissa ja seurakunnissa, missä on suhtauduttu kaikkein sallivimmin homoseksiin, kirkosta eroaminen on ollut suurinta, kuten esimerkiksi Kallion sateenkaariseurakunnassa. Nyt siis meille on piispainkokouksen toimesta esitelty helppo, kenties helppohintainenkin ratkaisu. Kun ei kerran voi siunata, niin rukoillaan. Siinä tapahtuu kahdensuuntainen vedätys. Ensiksi kristityt houkutellaan asian puolelle tällaisella kauniilta kuulostavalla väitteellä. 'Totta kai pitää rukoilla kenen tahansa puolesta, joka sitä pyytää.' Mietinnön perusteluista voi tehdä sen johtopäätöksen, että vain kaavalla varustetuissa toimituksissa pappien täytyy puhua totta. Toiseksi tämä toimitus on läpinäkyvän penseä, kyseisiä henkilöitä aliarvioiva, diskriminoiva ja lopulta loukkaava. Kun muut vihitään tai siunataan asianmukaisin menoin, niin näitten parien puolesta vain rukoillaan, ja sellaisin säännöin, että he tuntevat itsensä varmasti nöyryytetyiksi. Jos kyseinen toimenpide hyväksytään, siitä tulee tässä kirkossa luonteeltaan venyvä ja liukuva, ja se johtaa hallitsemattomiin seurauksiin. Sen jälkeen ei löydy enää minkäänlaista aitaa torjua sukupuolineutraalia avioliittoa. Luuletteko te, että siunauksien ja menojen ulosmittaaminen kirkosta eroamisen uhalla päättyy tähän?

Tätä vaihtoehtoa ei esitetä ilmeisestikään teologisista vaan opportunistisista syistä. Mietintö esittää sen tuomista päätettäväksi vastoin kirkkolakia yksinkertaisella enemmistöllä, jotta se olisi mahdollista saada hyväksytyksi. Tästä asiasta, joka on mitä selvimmin kirkon opista ja uskosta nouseva periaatteellinen kannanotto, on päätettävä määräenemmistöllä. Määräenemmistösäädökset on viisaasti luotu kirkon yhtenäisyyden varjelemiseksi. Kirkolliskokoukselta katoaa koko olemassaolon mielekkyys, jos se ei noudata edes omia päätöksiään. Se on kafkamaista päätöksentekoa. Sinetöikö tämä päätös sen kehityksen, jossa kirkko hajoaa kahteen leiriin, joista toisia ehdotetaan pannaan ja toisilta aiotaan riistää pannat? Eurooppaa vaivaava "relativismin diktatuuri" pystytetään nyt kirkkoon.


Paluu