Puheenvuoro
Reinikainen Tiina
,
edustaja
Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)
Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.20
Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Mitä kuuluu kirkon aikuistyölle? Tätä täytyy kysyä tänään, koska sillä, miten kirkko kohtaa erityisesti aikuisensa, on merkitystä sekä kirkon jäsenyydelle, että sen paikalle yhteiskunnassa tulevaisuudessa. Tällainen näkemys nousee päällimmäisenä kirkon nelivuotiskertomuksen aikuiskasvatuksen katsauksesta ja tuo näkemys pohjautuu kolmeenkin eri paperiin. Meidän kirkko -strategiaan, Kirkon tulevaisuusselontekoon ja Nuori aikuinen kirkossa -projektin lopputulemaan. Kirkkohallitus asetti vuonna 2010 työryhmän kahdeksi vuodeksi selvittämään seurakunnissa tehtävää aikuistyötä. Sen tekemää selvitystä ei ole julkaistu kokonaisuudessaan, mutta keskeiset tulokset ovat luettavissa ja niistä voi jo vetää joitain johtopäätöksiä. Selvityksen mukaan seurakuntien aikuistoiminta pohjautuu perinteisen kokoavan seurakuntatyön näkemykseen ja tällä kokoavalla toiminnalla on kaksi painopistettä. Ensiksikin toiminta rakentuu aikuisille suunnattujen tapahtumien ja tilaisuuksien varaan, joihin on kutsuttu vierailevia puhujia kristillisistä järjestöistä ja yhteisöistä. Toinen painopiste on ryhmätoiminnassa, jonka sisällössä painottuu Raamattu eli raamattupiirit. Vain osassa seurakunnista aikuistyötä toteutetaan työalana ja tuo aikuistyö hahmottuukin eri työmuotojen toteuttamina erillisinä tilaisuuksina. Ehkä siksi työn tavoitteet ovat yleisluontoisia ja kohdentumattomia. Seurakuntien aikuistyöstä näyttääkin puuttuvan sekä kokonaisnäkemys, että työn teologiset linjaukset.
Kirkon nelivuotiskertomuksesta ilmenee kautta linjan, että kirkon kokoava toiminta on kriisissä, ihmiset eivät tule. Aikuistyön osalta se on erityisen ongelmallista, koska työn painopisteet näyttävät rakentuvan tuon kokoavan toiminnan varaan. Aikuisten kohtaaminen on kuitenkin nyt se, mihin kirkossa pitäisi panostaa näiden strategioidenkin pohjalta ja on hyvä katsoa myös lukuja. Peräti 75 % kirkon jäsenistä on aikuisia, eli yli 18-vuotiaita. Kirkko tavoittaa kyllä aikuisia, varsinkin nuoria aikuisia verkossa. Ja kirkon selektiivityössä, oppilaitostyössä, sairaalasielunhoidossa ja perheneuvonnassa kohdataan paljon sellaisia ihmisiä, joita kirkossa ei juuri muuten näy. Heitä kohdataan siellä, missä he jo valmiiksi ovat, usein elämän karulla ja paljaalla pinnalla. Toivonkin edustaja Kirsi Hiilamon tavoin, ettei näitä resursseja leikata, kun talous kiristyy. Vaikka en olekaan selektiivipappi, vaan seurakunnan aikuistyöstä vastaava pappi. Sitä mitä kirkossa nyt kuitenkin eniten kaipaan, ettemme kadota aikuisiamme, on laaja-alainen näkemys kirkon aikuistyöstä, työn teologinen linjaaminen ja sen pohjalta työn rakenteiden kehittämistä. Tähän liittyy keskeisesti muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä: Millainen kirkko ja seurakuntakäsitys vaikuttaa joko tiedostetusti tai tiedostamatta kirkossa tehtävän aikuistyön taustalla? Tällä hetkellä korostunut ja yksipuolinen kokoavan työn ote, joka vetää mukaansa melko pienen aktiivisten joukon on omiaan antamaan vaikutelman taustalla vaikuttavasta pietistisestä kirkkokäsityksestä. Sellaisessa näkemyksessä painottuu odotus tietoisesti määritellystä uskon vakaumuksesta. Tämän kaltaisesta vakaumuksesta arkkipiispa maanantaina puhui ja totesi sen olevan ihmisille kova vaatimus. Riittääkö myös pieni ja hiljainen usko? Voiko kansankirkollinen näkemys, jossa kirkon tehtävänä on vaikuttaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa, saada enemmän tilaa? Vastaako se kirkon omia strategioita, osallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä ja antaako se ihmisten kristilliselle identiteetille myös enemmän tilaa? Mitä on aikuinen usko? Kaipuu siihen on olemassa, se näkyy esimerkiksi Jumala-puheen ja arvoista käytävän keskustelun toiveena, kiinnostuksena elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin ja vaihtoehtohengellisyyden nousuna. Erityisesti nuoret aikuiset ovat toivoneet, että heidät kohdataan nimenomaan aikuisina. Silloin, kun omaan rooliin voi itse aktiivisesti vaikuttaa, se tuo mukanaan osallisuuden kokemuksen ja vahvistaa sitoutumista. Ymmärrämmekö siis aikuiset työn subjekteina vai työn objekteina? Kokoavalla toiminnalla on oma paikkansa. Messu - sana ja sakramentit - messu on myös aikuistyön sydän. Jotta ihmiset löytävät tien messuun, tarvitaan paitsi siihen panostamista, myös näitä jo arjessa vaikuttavia kosketuspintoja, että kirkon kynnys madaltuu. Uusien työ- ja toimintatapojen luominen edellyttää myös työalojen välisten rajojen murtamista ja asennemuutosta. Toivo elää kuitenkin ja jos Jumala suo, ehkä jälleen neljän vuoden päästä kysyn jossakin: Mitä kuuluu kirkon aikuistyölle?
Paluu