Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä toukokuuta 2014 klo 15.00

Teksti:
49 § Istuntokauden päättäminen

Arkkipiispa Mäkinen Kari: Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombord. Nyt siis tämä synodin istuntokausi on päätöksessä, ja sanoin tarkoituksella synodin, siis synodin, joka täällä kuten piispa Jolkkonen eräässä puheenvuorossaan totesi, on koko kirkkoa edustava kokous. Tämä on siis kirkkomme synodi. Synodi tulee kreikan kielen sanoista syn hodos, yhteinen tie. Tämä on ollut yksi viikko yhteisellä tiellä ja yhteistä tietä eteenpäin suuntaamassa. Tie on itse asiassa varsin perustava ja varsin vanha, alkukirkosta periytyvä metafora kirkolle ja kristityille tässä maailmassa. Tien kansaa. Koska täällä on puhuttu paljon kielikuvista ja metaforista, on ehkä hyvä todeta, että siinä tavassa, jolla Uusi Testamentti sanaa käyttää esimerkiksi silloin, kun Jeesus sanoo, että "minä olen tie", on kysymys enemmästä kuin kielikuvasta, siis enemmästä kuin metaforasta. Hän ei sano minä olen kuin tie, vaan hän sanoo "minä olen tie. Ja tällä tiellä, yhteisellä tiellä, me olemme kulkeneet tätä viikkoa ja katsoneet sitä, missä kohtaa, mitä näkyy tällä hetkellä tämän tien sisällä, siis siinä millä tiellä me kuljemme ja mitä näkyy ulkopuolella, ympärillä. Sitten olemme yrittäneet katsoa eteenpäin. Varsin monessa asiassa, joita on täällä käsitelty, on ollut tällainen tulevaisuusperspektiivi. On ikään kuin yritetty hahmottaa sitä mitä tällä tiellä on edessä ja mitä tämän tien kulkeminen meiltä edellyttää. Miten meidän tulisi tätä tietä kulkea. Näistä tulevaisuusperspektiiveistä tällä viikolla minua on puhutellut kaikkein eniten se, jonka täällä toi esille kirkkoneuvos Rantanen esitellessään meille kirkon eläkevastuuennusteita. Nimittäin silloin tulevaisuusperspektiivi ulottui yli kuudenkymmen vuoden päähän, noin vuoteen 2080. Täytyy sanoa, että pysähdyin siihen kohtaan miettimään, että voinko millään tavalla kuvitella sitä, millainen kirkko on silloin. Minä en enää ole varmastikaan, en ainakaan puheenjohtajana (ja jos olenkin, niin teen enemmän sen kaltaisia virheitä kuin äsken). No joka tapauksessa se on kauempana kuin mitä pystyn kuvittelemaan. Itse asiassa kuusikymmentäkuusi vuotta eteenpäin. Jos ajattelee kuusikymmentäkuusi vuotta taaksepäin, ollaan vuodessa 1948. Silloinen kirkolliskokous tuskin olisi osannut kuvitella sitä, minkä kaltaisten kysymysten keskellä ja minkä kaltaisia kysymyksiä käsitellään nyt tänä vuonna täällä. Ja silti, vaikka siis perspektiivi on näin pitkä, joka siis täälläkin on ollut esillä, niin silti minusta se perspektiivi katsoa tietä niin pitkälle on tärkeää ja tarpeellista sillä tavoin, että voi ajatella, miltä mahtaa näyttää silloin mahdollisesti, jos kirkolliskokous ja maailma on olemassa, miltä näyttävät ne päätökset ja se todellisuus, jota me nyt elämme. Miltä nämä vaiheet näyttävät kuudenkymmenenkuuden vuoden kuluttua, ja mitä ajatellaan niistä päätöksistä, joita me nyt täällä teemme. Kaksi asiaa minusta on selvää: Toinen on se, että silloin ei katsota niinkään sitä, kuinka nopeasti teimme päätöksiä, kuinka nopeasti reagoimme erilaisiin asioihin, mutta sen sijaan saatetaan arvioida sitä, kuinka tarkasti ja viisaasti osasimme tehdä päätöksiä, kuinka tarkasti osasimme nähdä sitä kohtaa tiestä, jolla juuri nyt olemme. Minusta tämä kirkolliskokousviikko pitkine keskusteluineen on itse asiassa ollut pyrkimystä tallaiseen tarkkaan näkemiseen. Asiat - minustakin joskus - kulkevat tavattoman hitaasti mutta se, että niille annetaan sellaista aikaa, jossa on tilaa pysähtyä ja pyrkiä näkemään mahdollisimman tarkasti. Se on myöskin sellainen asia, jolla on erityinen arvo ja joka tulee pitkässä perspektiivissä näkymään niissä päätöksissä, joita me teemme. Toinen seikka, joka näkyy tästä pitkästä perspektiivistä on se, että kaikki ajat aina ovat sellaisia - niin kuin tämäkin -, jotka juuri sillä hetkellä eläville eivät ole maisemaltaan kirkkaita. Historian perspektiivistä voidaan nähdä paljon selkeämmin, mitkä olivat tärkeitä asioita, mitä oikeastaan tapahtui, miten asiat painottuivat, mutta silloin kun ollaan sen ajan keskellä niin kuin me olemme nyt, silloin ollaan aina tavalla tai toisella tilanteessa, jossa ei näy kirkkaasti eikä selkeästi. Näkyy ristiriitaisesti, epävarmasti, ja se tarkoittaa sitä, että tällä tiellä oleminen, tällä yhteisellä tiellä oleminen merkitsee myöskin keskeneräisyyteen suostumista ja keskeneräisyyden kestämistä. Siihen suostumista ja sen kestämistä, että me teemme päätöksiä ja pyrimme katsomaan niin tarkasti kuin osaamme mutta tiedämme, että me emme näe kaikkea emmekä kokonaan. Se on jokaisen ajan ja jokaisen sukupolven osa, ja sillä tavoin tätä tietä kuljetaan; keskeneräisyyteen suostuen ja sen kestäen. Mutta se mikä on olennaista, ja johon haluan vielä palata, on se, että kun olemme tällä yhteisellä tiellä, syn hodos, siinä ei ole kysymys vain kielikuvasta tai metaforasta. Kun Jeesus sanoo, että "minä ole tie", hän ei sano, että minä olen kuin tie vaan "minä olen tie", ja sen tähden tässäkään yhteisessä kulkemisessa, jota me olemme tällä viikolla tehneet, kyse ei ole niinkään tämän tien tekemisestä vaan tällä tiellä kulkemisesta ja seuraamisesta. Minusta se on turvallinen ja hyvä asia, sellainen seikka, jonka varassa uskaltaa olla keskeneräinen ja jaksaa myöskin sitä, että näkee vain vähän matkaa jos sitäkään.

Tämä viikko on nyt joka tapauksessa työskennelty monella tavalla, ja haluan kiittää kaikista niistä keskusteluista, kaikesta siitä työstä jota te edustajat olette täällä tehneet. Osa työstä on tapahtunut täällä salissa, osa valiokunnissa, ja kaikessa siinä on ollut kysymyksessä se, että on pyritty näkemään ja ymmärtämään sitä, missä nyt tällä tiellä ollaan. Kiitos siis työskentelystä, kiitos valiokuntien puheenjohtajille ja sihteereille, kiitos tässä salissa varapuheenjohtajille, jotka ovat johtaneet puhetta suurimman osan aikaa ja tehneet suuren työn, puhemiesneuvostolle, joka on hahmottanut tämän viikon työskentelyn raameja ja järjestystä, pääsihteerille, notaarille, koko henkilökunnalla, tiedotukselle, tämän opiston henkilökunnalle, ja kiitos myös kaikille niille, joita en nyt huomaa mainita. Tämä on tässäkin mielessä synodi, syn hodos, yhteinen tie. Må Gud, den allmäktige och nådige fadern och sonen och den heliga anden välsigna och bevara oss alla, amen. Hyvää viikonloppua ja kaikille äideille hyvää äitienpäivää.




Paluu