Puheenvuoro



Pihlaja Pirjo, kirkkoneuvos

Otsikko:
Kirkkolain kirkollista rakennussuojelua koskevien säädösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 4/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 9 päivänä toukokuuta 2012 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. (Diasarja on pöytäkirjan liitteenä 4.) Seurakunnilla on hallinnassaan hyvin merkittävä osa maamme kulttuuriperintöä. Kirkolliset rakennukset, kirkollinen esineistö ja seurakuntien arkistot kirkonkirjoineen. Kirkkohallituksen esitys koskee osaa tästä kulttuuriperinnöstä eli kirkollisia rakennuksia, joita ovat lähinnä kirkot ja kellotapulit sekä siunaus- ja hautakappelit. Voimassa olevat kirkkolain kirkollisia rakennuksia koskevat säännökset ovat osittain vanhentuneita muun muassa siten, että säännöksissä viitataan jo kumoutuneeseen rakennussuojelulainsäädäntöön. Esityksen tavoitteena on kirkollisten rakennussuojelusäännösten ajantasaistaminen vastaamaan nykyhetken tarpeita ja voimassa olevaa muuta rakennussuojelulainsäädäntöä. Tavoitteena on myös suojelua koskevien säännösten selkeyttäminen, lisäksi tavoitteena on täsmentää ja rajata suojelu kattamaan riittävän osan arvokkaista kirkollisista rakennuksista. Esitettyyn lainmuutoksen ehdotetaan tulevan voimaan mahdollisimman pian sen hyväksymisen jälkeen.

Kirkollinen rakennussuojelu poikkeaisi kuitenkin edelleen muusta rakennussuojelulainsäädännöstä siten, että suojelu kohdistuisi suoraan lain nojalla tietyn ikäisiin kirkkoihin. Kun suojelu liittyisi rakennuksen ikään, erillispäätöksiä kirkollisten rakennusten suojelusta ei juuri jouduttaisi tekemään. Toisaalta, tällöin ei tehtäisi suojeltavaan kohteeseen liittyviä tiukkoja suojelumääräyksiä, kuten esimerkiksi rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain mukaisesti tehtävissä suojelupäätöksissä. Säännökset ovat siten joustavampia, kun muussa rakennussuojelua koskevissa laeissa. Kirkkolain mukainen suojelu tarkoittaakin lähinnä sitä, että kirkollisen rakennuksen korjaus- ja muutostöissä on mukana asiantuntijataho. Esityksen mukaan asiantuntijataho eli Museovirasto olisi mukana hankkeessa jo sen suunnitteluvaiheessa, kuten nykyään pääsääntöisesti käytännössä jo toimitaankin. Myös rakennuksen sijaitseminen Ahvenanmaan maakunnan alueella tai saamelaisten kotiseutualueella otettaisiin ehdotetuissa säännöksissä nykyistä paremmin huomioon. Voimassa olevien säännösten mukaan Museovirasto tulee kuvaan vasta, kun hanke on jo toteuttamisvaiheessa eli aivan liian myöhään. Mikäli suunnitelmat todetaan virheellisiksi, joudutaan nykyisten säännösten mukaan palaamaan takaisin suunnitteluvaiheeseen. Asiantuntijan mukaantulo jo suunnitteluvaiheessa antaa mahdollisuuden sekä myös toteutuu toimijoiden välisinä neuvotteluina. Kuvien esimerkki on juuri tällaisesta yhteisestä neuvottelutilanteesta, jossa edustettuna on sekä seurakunta että Museovirasto. Museoviraston, joka on kaikissa rakennussuojelua koskevissa laeissa asiantuntijaviranomainen, asema ehdotetaan muutettavaksi myös siten, että se saisi valitusoikeuden tilanteessa, jossa kirkon viranomainen on tehnyt päätöksen, jossa se on toiminut joko asiantuntijatahona tai aloitteen tekijänä. Samalla alistusvelvollisuudesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle luovuttaisiin.
Arvokohteissa Museovirasto on yleensä mukana koko hankkeen ajan opastaen ja neuvoen hankkeen toteuttamista. Tässä on esimerkki Mynämäen kirkon työmaalta keväällä 2011.

Seurakunnissa osataan myös arvostaa seurakuntien aiempien jäsenten saavutuksia. Kuvissa on niin sanottu Tervakosken kirkko, jota ei ole kirkkona rakennettu, mutta jota paikkakunnalla pidetään kirkkona. Seurakunta on pyytänyt sekä Museoviraston että kirkkohallituksen mukaan kirkon korjaussuunnittelun, vaikka säännösten mukaan tämä ei olisi välttämätöntä. Kirkon rakentaminen edellytti jo 1930-luvulla, että rakentamispäätös tuli alistaa ylemmän viranomaisen vahvistettavaksi. Kun rakennus on tehty aikana, jolloin kirkko on voitu rakentaa vain tietyssä järjestyksessä syntyneen päätöksen perusteella, lähtökohtana on, ettei ilman määrättyä järjestystä rakennettu rakennus ole kirkko, vaan säännösten mukaan sitä pidetään seurakunnan muuna kiinteistönä. Esityksessä pyritään korjaamaan tämä tilanne, ja siinä on ehdotettu säännöksiä, joiden mukaan seurakunta voisi halutessaan muuttaa tällaiset omistamansa rakennukset, joita paikkakunnalla on pidetty kirkkoina, mutta jotka eivät sitä säännösten mukaan tällä hetkellä ole, kirkkolain mukaisiksi kirkoiksi. Päätösvalta asiassa on seurakunnalla ja päätös tulee alistaa kirkkohallituksen vahvistettavaksi.

Joskus rakennussuojelussa asiantuntijatahoja, joiden puoleen voidaan kääntyä, on useita. Kuten esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelemissa kirkoissa, joissa asiantuntijatahoina ovat myös Aalto-säätiön edustajat. Rakennussuojelulainsäädännössä varsinaisena asiantuntijatahona on kuitenkin ainoastaan ja vain Museovirasto. Kirkkohallituksen esitystä on seurakunnissa saaduissa lausunnoissa vastustettu lähinnä taloudellisten seikkojen perusteella. Epäillään ratkaisun tuovan lisäkustannuksia seurakunnille. Asiantuntijan mukaantulo jo korjaus- tai muutostyön suunnitteluvaiheessa kuitenkin estää virheellisten ratkaisujen tekemisen ja toisaalta vältytään turhilta korjaushankkeilta tai jopa ylikorjaamiselta. Tässä esimerkissä seurakunta ei laatinut korjausrakentamisen suunnitelmaa tai pyytänyt ohjausta hankkeeseensa. Kirkon katteena 60 vuotta palvellut tiilikate korvattiin peltikatteella. Uuden katteen odotettu elinikä on noin kymmenen vuotta.

Kirkollinen rakennussuojelu ei myöskään tarkoita sitä, etteikö muutoksia voitaisi tehdä. Suojelun tavoitteena on säilyttää kulttuuriperinnön arvokas kokonaisuus eikä estää tarpeellisia muutoksia. Kun muutostöitä tehdään tapauskohtaisen suunnittelun ja asiantuntijoiden avulla, saavutetaan todella näyttäviä ja hyviä ympäristöönsä soveltuvia ratkaisuja, kuten esimerkiksi Lumijoen kirkon ja Mikkelin tuomiokirkon valaisinratkaisuissa. Puolangan kirkko, jonka on suunnitellut Olavi Sorta, ei kuulu tällä hetkellä suojeltujen kirkkojen piiriin. Seurakunta on kuitenkin tässäkin tilanteessa halunnut muutostöiden edessä kutsua asiantuntijat paikalle. Esityksessä lähdetään siitä, että kirkolliset rakennukset, joiden käyttöön otosta on kulunut 50 vuotta, tulisivat suoraan kirkkolain mukaisen asiantuntijalausuntomenettelyn eli kirkollisen rakennussuojelun piiriin. Kun nykyinen suojelun rajavuosi 1917 määriteltiin vuonna 1991, oli nuorempien suojelun piiriin tulleiden kirkkojen ikä hiukan yli 70 vuotta. Nyt tuosta vuosiluvusta on kulunut aikaa lähemmäs 100 vuotta. Kuitenkin maamme itsenäistymisen jälkeinen aika aina toiseen maailmansotaan asti oli suhteellisen vilkasta kirkkojen rakentamisaikaa. Arkkitehtonisesti erityisen suuri merkitys kirkollisella rakentamisella on ollut suomalaisen arkkitehtuurin kansainvälisessä kuvassa 1950-luvulta lähtien. Siunauskappeleiden rakentaminen yleistyi vasta 1950-luvulla. Kun rakennusten korjaus- ja muutossykli on myös lyhentynyt viime vuosina, tarkoittaa ehdotus, että nuorempien kirkkojen kohdalla seurakunta ehtisi toteuttaa useita muutos- ja korjaustöitä ennen kuin sen tulee säännösten mukaan muutos- ja korjausrakentamisen suunnitteluvaiheessa olla yhteydessä kulttuuriperinnön asiantuntijoihin. Useimmiten seurakuntien omat voimavarat eivät riitä kirkkojen hoidon ja korjauksen kysymyksissä. Asiantuntijaosaaminen on tarpeen viimeistään silloin, kun rakennus on 50-vuotias eikä vasta 100-vuotiaalle kirkolliselle rakennukselle. Sana suojelu tulisi siis kirkkolain ja kirkollisten rakennusten osalta ymmärtää ennemminkin asiantuntijaohjauksena.

Rovaniemen kirkko, jonka on suunnitellut Bertel Liljequist, on suojeltu erillispäätöksellä vuonna 2004. Esityksessä ehdotetaan, että myös nuorempia kirkkoja voisi suojella kirkkohallituksen päätöksellä. Lisäksi aloitteen rakennuksen suojelemiseksi voisi tehdä seurakunta tai museovirasto. Suojelupäätös voitaisiin tehdä, mikäli suojelu olisi perusteltua rakennushistorian, rakennustaiteen, rakennustekniikan tai erityisten ympäristöarvojen perusteella. Tämä merkitsee, että suojelupäätöksessä tulee kertoa suojelun peruste. Toisaalta mahdollisuudesta päättää kirkollisen rakennuksen suojelun päättymisestä laajennettaisiin siten, että kirkollinen rakennus voitaisiin poistaa kirkkolaissa säädetyn rakennusseudun piiristä myös silloin, kun seurakunnalla on useita kirkollisia rakennuksia eikä sillä ole tarvetta toiminnassaan käyttää enää kyseistä rakennusta. Näissä kuvissa on hiukan uudempia, 1980-luvulla rakennettuja kirkollisia rakennuksia, jotka eivät tulisi ehdotuksenkaan mukaan suojelun piiriin vielä 20 vuoteen. Ne ovat kuitenkin esimerkkejä uudemmasta maailmallakin tunnustetusta ja tunnetusta modernista suomalaisesta arkkitehtuurista. Espoonlahden kirkko, jonka on suunnitellut Timo ja Tuomo Suomalainen, on valmistunut vuonna 1980. Vaikka kirkko ei ole suojeltujen kirkollisten rakennusten piirissä, on tässäkin tapauksessa otettu yhteyttä Museoviraston asiantuntijoihin rakenneongelmien ratkaisemiseksi. Pääosa Suomen siunauskappeleista on rakennettu 1930-luvun jälkeen ja painopiste rakentamisessa oli 1950- ja 1960-luvuilla. Siten kirkkolain voimassaolevien säännösten mukaan nämä arvokkaat rakennukset eivät ole kirkollisen rakennussuojelun piirissä. Tässä esimerkki Turun Ylösnousemuskappelista, joka on rakennettu 1940 ja jonka on suunnitellut Erik Bryggman. Rakennus on kuitenkin suojeltu rakennussuojelulailla. Toivottavampaa olisi, että kirkollisten rakennusten kohdalla olisi voimassa yhtenäinen käytäntö. Myöskään Otaniemen kappeli, joka alunperin rakennettiin 1957 ja tuhoutumisensa jälkeen uudelleen 1978, ei kuulu kirkkolailla suojeltujen rakennusten piiriin. Samoin 1960 rakennettu ja Viljo Revellin suunnittelema Vatjalan kappeli on kirkkolain suojelusäännösten ulkopuolella.


Paluu