Puheenvuoro



Luoma Tapio, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2004-2007
Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2004-2007 (Kirkkohallituksen esitys 6/2008)

Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Oma puheenvuoroni liittyy edellisen tapaan tulevaisuuteen ja siihen miten tätä nelivuotiskertomusta tulisi tarkastella niin, että tulevaisuuden suuntaviivoja saisimme siitä hahmotettua. Ja ajattelin oman puheenvuoroni eräänlaisena lisänä siihen pohdintaan, mitä sitten valiokunnassa tämän asian tiimoilta käydään. Nelivuotiskertomus on siis tiivis ja hyvin hyödyllinen tietopaketti. Sen analyysit ajasta ovat teräviä, sen faktat kirkon elämästä epäämättömiä ja sen diagnoosit kirkon haasteista ovat vakuuttavia. Tämä kaikki asettaa meidät sen kysymyksen eteen, millainen on kirkon tulevaisuus näiden trendien, nelivuotiskertomuksessa esille otettujen seikkojen valossa. Itse lähestyisin tätä kysymystä toisen apukysymyksen avulla, ja se liittyy perinteisessä länsimaisessa ajattelussa olleeseen jakoon muodon ja sisällön suhteesta. Kysynkin tällaisena apukysymyksenä, miten muoto ja sisältö suhtautuvat toisiinsa toisaalta tässä nelivuotiskertomuksessa ja toisaalta kirkon elämässä ja niissä näkymissä, joita tämän valossa näemme tulevaisuuteen katsoessamme. Muodoksihan yleensä käsitetään rakenteet, ulkoiset puitteet. Sisällöksi kirkon olemus, sanoma, se ydin. Rakenneuudistus, joka parhaillaan kirkossamme on käynnissä, on herättänyt kysymyksen juuri rakenteiden ja sisällön suhteesta. Ja yleinen havainto lienee ollut kautta aikain se, että siellä missä todellisuutta hahmotetaan voimakkaasti muodon ja sisällön kautta, rakenteiden ja sisällön kautta, silloin ne pyrkivät erkaantumaan toisistaan. Ja silloin todellisuutta tarkastellaan tällaisten dikotomioiden tai oikeastaan voisiko sanoa kahtia jakautuneisuuden näkökulmasta. Esimerkkinä tällaisesta kahtia jakautuneesta tarkastelutavasta voisi ottaa vaikkapa sen kirjan, joka on jaossa tuolla aulassakin. Jonka otsikko kysyy: Julkisoikeudellinen yhteisö vai Kristuksen kirkko? Toinen esimerkki tällaisesta eriytymisestä, muodon ja sisällön eriyttämisestä on se, kun jossakin keskustelussa pohditaan, onko kirkko enemmän organisaatio vai onko se enemmän yhteisö. Edelleen seurakunnissa puhutaan siitä, että on hengellistä toimintaa, joka mielletään usein ns. varsinaiseksi toiminnaksi ja sitten on sitä ns. tukipalvelutoimintaa. Tämäkin on esimerkki kahtia jaosta. Ja sitten saatetaan puhua liittyen kirkolliseen johtamiseen, että on erikseen hengellistä johtamista ja sitten vielä toisaalta rakenteisiin liittyvää asioiden ja ihmisten johtamista. Haluaisin asettaa tämän erottelun vähän kyseenalaiseksi. Nämä dikotomiat taikka kahtiajakautumat ovat tarpeellisia silloin, kun tarkastelemme todellisuutta ja pyrimme saamaan sen jollakin tavalla ymmärrettävään muotoon omaa tajuntaamme varten. Mutta vaikka se on kuva todellisuudesta, se ei ole itse todellisuus. Nelivuotiskertomustakin haluaisin tarkastella nimen omaan tästä näkökulmasta. Sillä on varsin tärkeä sisällöllinen seikka, jonka jo edustaja Riikonen toi esille omassa puheenvuorossaan. Sivulla 26 jollakin tavalla, ainakin minusta, tulee esille sellainen sisällöllinen ydin koko siinä lähtökohta-ajattelussa, johon tämä nelivuotiskertomus etsii vastauksia. Sivulla 26 todetaan, että spiritualiteettiin liittyvien kysymysten pohdintaa ei välttämättä aloiteta kristillisestä opetuksesta vaan lähtöpisteenä on oma minä, sekä yksilölliset hengelliset tai henkiset pyrkimykset. Spirituaalinen agenda rakennetaan itse kokoamalla. Perinteisen kristillisyyden haastajaksi nousee opetuksista vapaa, "tuunattu", hengellisyys, jossa on aineksia useista eri lähteistä. Pidän tätä analyysiä tavattoman oikeaan osuvana ja hyvänä. Siinä oikeastaan ytimekkäästi tullaan ilmaisseeksi oman aikamme uskonnollisuuden ydin ja jollain tavalla myöskin diagnosoitua sen sisältö.

Sitten joka pääluvun lopussa nelivuotiskertomus ottaa esille toimintaan liittyviä parannusehdotuksia. Esim. sivulla 100 liittyen jumalanpalveluselämään, on tässä tummennetulla pohjalla muutamia seikkoja kuten jokaisen pääluvun jälkeen. Näiden myötä on helppo seurata sitä, mikä on ajatuksen juoksu. Nämä hienosti valottavat sitä, minkälaisiin seikkoihin kirjan tekijät haluavat meidän kiinnittävän huomiota. Esim. todetaan jumalanpalveluksesta näin: kirkkovuoden juhliin panostamalla myös seurakunnilla on mahdollisuus välittää sanomaa arjen ylittävistä merkityksistä elämässä. Näen että tässä heitetään ikään kuin rakenteellinen haaste. Kirkkovuoden juhliin panostaminen. Minun kysymykseni seurakuntanäkökulmasta on se, että mitä tämä voisi tarkoittaa. Mitä merkitsee se, että etsimme sisältöä tälle asialle? Tai vastaavasti seuraavalla sivulla kysymys tai ehdotus: toimitusten jälkeistä yhteydenpitoa tulisi lisätä. Rakenteellinen muutosesitys taikka parannus- ja kehitysehdotus. Minun kysymykseni on se, mitä se tarkoittaa käytännössä. Minkälaista sisältöä näille yhteydenpidon muodoille tulisi antaa? Minkälainen sisältö näille rakenteellisille ehdotuksille siis tulisi saada ja miten nämä ehdotukset tulisi sitten käytännöksi? Tähän nelivuotiskertomus ei tietenkään vastaa suoraan eikä sen varmaan ole määräkään siihen vastata. Sen sijaan nelivuotiskertomus ilmeisestikin haastaa meitä etsimään vastauksia.

Mutta nyt tulen oikeastaan oman puheenvuoroni omasta mielestäni tärkeimpään kohtaan, kun kysyn sitä, kenen vastuulla on jatkossa pohtia sitä, mitä tämä sisältöpuoli näissä kysymyksissä merkitsee. Pallo on siis heitetty, mutta kuka ottaa sen pallon vastaan, niin että nelivuotiskertomus todella voisi hyödyttää meitä kun katsomme kohti tulevaisuutta. Tuunaushengellisyys on varmasti aivan oikea luonnehdinta tästä meidän omasta ajastamme, sen hengellisestä liikehdinnästä ja samalla myöskin tämä nelivuotiskertomuksen rakenteelliset kehittämisehdotukset ovat tärkeitä ja jollain tavalla näitä kahta seikkaa ajatuksissani jo nivon yhteen. Mitä tarkoittaa näiden tummennetuilla pohjalla olevien kehittämisehdotusten vakavasti ottaminen siitä näkökulmasta, että etsimme vastauksia kysymykseen taikka haasteeseen, jonka ns. tuunattu hengellisyys heittää meille.

Koko kirkon tulevaisuuden haasteena oikeastaan on siis tämä: miten jaksaisimme pitää sisällölliset ja rakenteelliset asiat yhdessä niin että ne tarpeettomasti eivät erkaantuisi toisistaan. Sillä kun ne pääsevät erkaantumaan liikaa toisistaan, silloin on aina helpompi puhua rakenteista kuin sisällöstä. Ja kuitenkin, tulevaisuudessa me tarvitsemme yhä enemmän ajatuksissamme sekä rakenteiden että sisältöjen integroitunutta yhteyttä. Niiden eriytymiseen me emme saa suostua. Voi olla, että laskeville trendeille me emme lopulta paljon mahda, kuten Kai Peltonen edellä vähän ounasteli. Mutta siitä huolimatta se ei saa tarkoittaa, että me menettäisimme rohkeutemme ja selkeän kristillisen identiteettimme. Ja niinpä päätänkin kyselemällä, paitsi että Kristus, kirkon herra, on kirkon sydän, olemus ja sisältö. Kyselen sitä, mitä voisi merkitä se jos sanomme, että Kristus ei ole ainoastaan sisältö vaan myös kirkon muoto. Onhan kirkko myös Kristuksen ruumis.


Paluu