Puheenvuoro



Luoma Tapio, edustaja

Otsikko:
Kaste ja kummien määrä (KJ 2:17) (Edustaja-aloite 7/2009)

Täysistunto:
Torstaina 7 päivänä toukokuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Tällä istuntokaudella käsiteltävänämme olevat kaksi kummien lukumäärään liittyvää aloitetta ovat saaneet osakseen täällä salissa ansaittua huomiota. Monesta suusta me olemme todenneet, että kummius on tärkeä asia, jota tulee tukea. Me olemme panneet merkille, että kummiudella on vahva liittymäkohta kirkon jäsenyyteen, ja samalla me olemme todenneet, että kummiuteen nähden ensisijaisempaa on itse kaste. Me olemme myös miettineet, miten vastata siihen haasteeseen, joka yhä useammin, varsinkin suurissa kaupunkiseurakunnissa kohdataan eli juuri tähän edellä esitettyyn vaikeuteen löytää kastettavalle lapselle sopivia kummeja.

Perustevaliokunnan jäsenenä itse saan olla mukana vielä tarkemmin ottamassa myöhemmässä vaiheessa kantaa tähän erityiseen kysymykseen, mikä nyt näiden kahden tällä viikolla esillä olleissa aloitteissa tuodaan. Eikä tämä oma puheenvuoroni ehkä siitä näkökulmasta ole aivan välttämätön. Mielestäni tähän kummiuteen ja nyt käsillä olevaan kummiuden yksityiskohtaan liittyy niin merkittäviä ulottuvuuksia, että rohkenen käyttää tämän puheenvuoron tässä salissa. Ajattelen nimittäin niin, että kummiuteen liittyvillä ulottuvuuksilla voi olla annettavaa moneen muuhunkin pohdintaan, jota kirkolliskokouksen asioiden käsittelyn yhteydessä harjoitamme. Kummi-instituutio on ollut olemassa aina. Tästä ei ole epäselvyyttä. Sen sijaan epäselvyyttä voi olla siinä, minkälaisia teologisia perusteita kummiudelle voidaan löytää. Kirkkohistoriallinen tarkastelu osoittaa, että kummius on aikojen saatossa ollut tavattoman joustava ja kulloisissakin oloissa tarkoituksenmukaisimmat muodot hakeva instituutio. Me tiedämme, että jo 200-luvulla annettiin kirjallisia ohjeita kummin tehtävistä. Keskiajan roomalaiskatolisessa kirkossa kummisuhteen ajateltiin synnyttävän hengellisen sukulaisuuden kummilapsen ja kummivanhempien välille, mikä aiheutti muun muassa sen, että näiden väliset aviolliset siteet kävivät periaatteessakin mahdottomiksi. Kummi-instituutio on ollut merkittävä lojaaliuden ilmentymä ja sosiaalisen koheesion synnyttäjä ennen muuta feodaalisessa yhteiskunnassa. Koska mitään yksiselitteistä ja kaikkina aikoina yhdenmukaista ilmentymää tai edes teologista perustaa ei kummiudelle voida löytää sen kummemmin Raamatusta, tunnustuskirjoista tai muistakaan kirkollisista dokumenteista, kirkolle tuntuu tässä suhteessa jäävän varsin suuri liikkumatila. On myös muistettava, että ellei kirkko pysty määrittämään kummiutta, sen tekee väistämättä kansanperinne, ja jostakin tuntemattomuudesta nousevat traditiot. Esimerkiksi oman kirkkomme säädöksissä ei ymmärtääkseni tunneta käsitteitä sylikummi tai tyttö- ja poikakummi tai sitä ajatusta, että kastettavan lapsen pään tulee levätä kummien sylissä sydämen puolella. Nämä ovat kansanperinnettä, joihin kastetilaisuudessa törmätään tuon tuostakin. Tätä kummiuteen liittyvää periaatteellista liikkumatilaa tulisi siis kirkossa käyttää hyväksi ja työskennellä johdonmukaisen ja käytännön tilanteita palvelevan sekä kirkon opin ja perinteen vakavasti ottavan kummiuden teologian löytymiseksi. Oleellistahan kasteessa on se muutos, ja niin muodoin myös kummin tehtävässä, joka kastettavalle kastehetkellä tapahtuu. Kastettava siirtyy uuteen olotilaan, hänestä tulee Jumalan lapsi, niin kuin me sanomme, hänestä tulee Kristuksen seuraaja ja hänen laumansa jäsen. Kirkko on nähnyt tämän muutoksen vieläkin voimakkaammin siirtymisenä pimeydestä valoon, suoranaisena uudestisyntymisenä. Kasteessa lasketaan perusta kristityn identiteetille. Siis sille, mitä hän kristittynä on. Kummin tehtävänä on paitsi todistaa kastetapahtumasta ja avustaa siinä, myös kulkea kummilapsensa rinnalla niin, että kastetun kristillinen identiteetti vahvistuu. Juuri tässä kai me voimme nähdä sitten kummiuden liittymisen kirkon jäsenyyteen sen syvässä merkityksessä. Mitä vahvempi kristityn identiteetti kastetulle kasvaa, sitä vahvempi on myös kastettujen yhteisön, eli kirkon identiteetti. Kummit ovat siis mielestäni tärkeitä hahmoja koko kirkon identiteetin vahvistamisessa. No tämä johtaa minut sitten kysymään sen kysymyksen, että mikä on minun kristillinen identiteettini. Sen luulisi olevan itsestään selvää, mutta rohkenen pappinakin tämän kysymyksen itselleni esittää. Mikä on suomalaisen, luterilaisen kirkollisen kristityn identiteetti? Keitä me oikein olemme, kun sanomme olevamme suomalaisia, luterilaisia kristittyjä, evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä? Keitä me olemme suhteessa muihin kirkkokuntiin, muihin uskontoihin, erilaisiin maailmankatsomuksiin? En ole ollenkaan varma, että suomalaisen kirkollisen luterilaisuuden identiteetti ja profiili ovat niin selkeitä kuin ne voisivat olla. Tiedostammeko aina itsekään loppuun asti, keitä me olemme. Olemmeko me löytäneet riittävästi sanoja, joilla selventäisimme muille ja ennen kaikkea itsellemme, keitä me olemme? Olemmeko me muiden esittämien määritelmien varassa? Kysymmekö kirkon ulkopuolelta ehkä tarpeettomastikin, keitä me olemme? Jumalan sana, tunnustus ja kirkon perinne ovat tärkeitä, oleellisia, välttämättömiä kristillisen identiteetin muodostumiselle. Mutta vetoaminen niihin ei pelkästään riitä sanoittamaan sitä, mitä me suomalaisina luterilaisina kirkollisina kristittyinä olemme. Itse kaipaisin terävämpää profiilia ja selkeärajaisempaa identiteettiä, identiteettiä, jolla on sellainen sisältö, joka on ilmaistu oman aikamme kielellä ja samaan aikaan uskollisena sille uskolle, johon minut on kastettu. Ajattelen, että selkeämmästä identiteetistä ja tarkkarajaisemmasta profiilista olisi hyötyä moneen. Myös monien niiden asioiden puimiseen, joita täällä kirkolliskokouksessa puimme. Viime kädessä on kyse tässä yhteydessä siitä, miten miellämme olemuksemme suomalaisina luterilaisina kirkollisina kristittyinä. Toistan vielä pääväittämäni eli sen, että kirkko, jonka jäsenillä on selkeä identiteetti, on myös itse identiteetiltään luja ja selkeä. Kun kummit lupautuvat tehtäviinsä, he suostuvat kirkolliseen tehtävään. He suostuvat siihen, että he haluavat vanhempia tukien vahvistaa lapsen kasvamista mahdollisimman selkeään suomalaiseen, luterilaiseen, kirkolliseen identiteettiin. Tässä identiteetin vahvistamistehtävässä kummien tulee saada nauttia kirkon tukea ja kirkon tulee pitää kummius omana tehtävänään. Kummien lukumäärää tärkeämpää onkin paitsi itse kaste, myös kummiuden sisältö. Sisältö, joka elää selkeästi suomalaisesta, luterilaisesta, kirkollisesta identiteetistä ja välittää tätä identiteettiä eteenpäin kummin tehtävän myötä.

Kun minut kastettiin kauan sitten eräänä kesäisenä sunnuntaiaamuna, sain kaksi kummia, omat isovanhempani. Isovanhempien kutsuminen kummeiksi, varsinkin vanhimmalle lapselle, oli tuolloin tavallista ainakin Etelä-Pohjanmaalla. Vain muutama kuukausi kasteeni jälkeen isoisäni kuoli, en muista hänestä mitään. Minulla on siis käytännössä ollut aina vain yksi kummi, isoäitini, joka edelleen elää 96-vuotiaana, ja joka parin päivän perästä saa paljon äitienpäiväonnitteluja. Hän on ollut minulle ainoa, mutta erinomainen kummi. Hän on kertonut rukoilleensa minun puolestani. Tänään minä voin vain ihmetellä ja kiittää Jumalaa siitä, mitä kummin esirukous ja sen mukanaan tuoma siunaus voivat merkitä.


Paluu