Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 10/2009 edustaja-aloitteesta 2/2009, joka koskee komitean asettamista analysoimaan kirkon toimintaympäristöä ja sen muutoksia sekä hahmottamaan tarpeellisia uudistamistoimenpiteitä

Täysistunto:
Perjantaina 6 päivänä marraskuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät edustajat. Valiokunta päätyi ehdottamaan ettei kirkon tilaa pohtimaan tarvitse perustaa erityistä niin sanottua asiantuntijakomiteaa, en tiedä mistä nykymaailmassa tällaisia asiantuntijoita löytyisikään. Olimme sitä mieltä, että jo olemassa olevat toimijat ja tulevaisuudessa valittava tulevaisuusvaliokunta voivat sitä työtä tehdä. Se, mitä sanon seuraavaksi, on täysin omaa ajattelua ja liittyy aiheeseen vain siten, kun mietinnön pohjana olleessa aloitteessa keskeisenä lähtökohtana oli kirkon jäsenmäärän vähentyminen ja huoli kirkon tilasta muuttuvassa toimintaympäristössä. Siksi rohkenen tuoda esille erilaisen näkökulman, kuin mistä täällä yleensä puhutaan. Kirkosta on eronnut paljon ihmisiä ja eroaa edelleen. Siitä kannetaan huolta ja on tietysti syytä kantaakin, mutta se ei ole kirkon perustehtävän kannalta suurin huolen aihe. Se on sittenkin vain taloudellinen asia, kun verotulot jäävät lähtijöiltä saamatta, se koskee vain rahaa ja rahan riittävyys on niin kovin suhteellista. Paljon suurempi huoli, suorastaan hätä meillä pitäisi olla kirkkoon jäävien hengellisestä tilasta. Sillä arvioin, että vain hyvin pieni osa kirkosta eronneista on tähänkään asti aktiiveja olleet, vaan suurin osa on niitä, jotka eivät ole pahemmin kirkkojen tai seuratupien penkkejä kuluttaneet. Heidän lähtönsä on ymmärrettävää tänä rahan palvonnan aikana, miksi maksaa siitä, mistä ei koe saavansa mitään hyötyä. Erityisen suuri huoli minulla on ja meillä kaikilla pitäisi olla siitä, mitä tilastot osoittavat ja minkä silmämääräisestikin voimme nähdä, että osallistuminen seurakuntien tilaisuuksiin ja toimintoihin laskee jyrkästi. Mikä pahinta, kirkolliset vihkimiset ja lasten kastamiset vähenevät kovaa vauhtia. Lähes viidennes viime vuonna syntyneistä lapsista jäi kastamatta. Eilen ilmestynyt Kotimaa kertoo, että kirkollisiin toimituksiin osallistui viime vuonna lähes 4 miljoonaa ihmistä. Se ei ole paljon 5,5 miljoonan ihmisen kristityssä maassa. Siitä ei tule edes yhtä kertaa henkeä kohti. On hyvä tehdä strategioita ja järjestää teemavuosia ja surffailla netissä, se on kaikki sitä nykyaikaista toimintaa, mutta vakavan pohdinnan paikka olisi, miksi väki ei tule kuulemaan, eikä mukaan. Tuossa valiokunnan mietinnössä sanotaan, että varhaisten signaalien havaitseminen ja tulkinta ovat avainasemassa, se löytyy sieltä tekstistä. Signaaleja kyllä tulee, mutta kuullaanko niitä? Monet arvostetut kansalaiset, tutkijat, journalistit ja yritysjohtajat kirkon keskiön ulkopuolelta ovat aivan viime aikoinakin sanoneet, että kirkolla on hyvä tuote ja sanoma, mutta sitä ei tuoda rohkeasti esille tai se tuodaan vesitettynä. Siinä on minusta selkeä signaali osallistujakadon ohella, eikä aivan heikkokaan. Meidän pitäisi keskittyä puhtaan evankeliumin julistamiseen ja mennä sinne, missä ihmiset ovat. Maalliset asiat saisimme jättää enemmän yhteiskunnan hoidettaviksi. Jatkuva yhteiskunnan myötäily on pitkän päälle kirkon kannalta kestämätöntä. Maailmassa pitää olla, mutta ei maailmasta. Siihen, että väki vähenee meidän tilaisuuksista ja toiminnasta, meillä ei ainakaan pitäisi olla resurssipulaa. Meillä on komea ja moniportainen hallinto, hyvät tilat, siellä paljon ohjelmaa, kohtuullisen hyvin palkatut ja korkeasti koulutetut työntekijät, joille maksettiin viime vuonna palkkaa Kotimaan mukaan pikkuista vaille 400 miljoonaa euroa, missä oli nousua edellisvuodesta 7 %:a.

Hyvät ystävät, tämän viikon teksteissä ja puheissakin on puhuttu valona ja suolana olemisesta ja parannuksen teosta. Kun nyt elämme uskonpuhdistuksen muistoviikkoa, niin ajattelen, että olisiko meillä syytä mennä itseemme, kuten tuhlaajapoika teki. Jeesus sanoo, että minä olen viinipuu ja te olette oksat, oksia olemme me seurakuntalaiset, seurakunta ja koko kirkko. Nyt kirkkomme oksassa on avoin haava, kuten Raamatussa sanotaan, jos yksi jäsen kärsii, koko ruumis kärsii. Tämän haavan aiheuttaja on virkakysymys. Sitä ja siitä puhumista on kartettu pitkään ja se kai on syynä siihenkin, ettei täällä käsiteltävänä olleeseen lakipakettiin ole saatu syrjintäpykälää aikaiseksi. Jos aikaisemmin on syrjitty naisia, niin nyt syrjitään miehiä. Kirkossamme tapahtuu nyt sellaista syrjintää, että se tulehduttaa keskusteluilmapiiriä ja karkottaa yhteyden ja veljellisen ja sisarellisen rakkauden kokemisen. Virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevia, eli niitä, jotka eivät hyväksy naispappeutta, kohdellaan vähintäänkin syrjivästi, jos ei epäoikeudenmukaisesti. Näin siitä huolimatta, että kukaan olisi pystynyt osoittamaan Raamatun, eikä kirkon tunnustuksen ja opin mukaan, että he olisivat väärässä. Meillä kannetaan huolta siitä, että kirkkoon on vaikea saada sitoutuneita työntekijöitä. Samaan aikaan kuitenkin kymmenittäin valmiita teologian maistereita odottaa kiihkeästi pappisvihkimystä, että pääsisivät kirkon virkaan ja julistamaan evankeliumia. Sitä voi toki tehdä muutenkin ja näin he tekevätkin. Kirkon jäsenet muodostavat ulkopuolisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joita vetävät sivuun laitetut papit. Näissä tilaisuuksissa ei ole yleisökatoa. Samoin opiskelukaupunkien OPKOn ja EOn tilaisuuksissa kaivattuja nuoria aikuisia on sankoin joukoin. Nyt puhutaan paljon syrjinnästä. Jos se ei ole syrjintää, että huippuarvosanoin teologian opinnot suorittaneelle ja seurakunnallisen harjoittelun erinomaisin arvosanoin suorittaneelle nuorelle miehelle annetaan todistus harjoittelun päätyttyä, että virkakantasi mukaan, et ole sopiva kirkon virkaan, niin mikä sitten on syrjintää. Tuntuu, että Paavalin Raamatussa kehottama kilpailu toistemme kunnioittamisestakin on kadoksissa. Nyt pitäisi linnakkeiden liikahtaa, muuten rakkauden henki ja kirkon yhtenäisyys toimintaympäristössä joutuu monessa paikassa liian kovalle koetukselle. Nyt puhutaan yhteisestä sopimuksesta metodistien kanssa, ensin pitäisi kuitenkin panna oma pesä kuntoon ja sopia asiat luterilaisten kanssa.

Jos sallitaan, niin muutama sana siitä, mitä syrjintäpykälään pitäisi tulla. Tulevassa syrjintäpykälässä pitäisi olla kirkon erityisasema huomioituna, sillä varsinainen työnantaja on kaikkien lakien yläpuolella. Siinä pitäisi olla tasa-arvolain kohtien lisäksi selkeästi sanottu, että kirkon oman opin ja tunnustuksen mukaisen vakaumuksen mukaan ketään ei saa syrjiä. Työtehtäviä on voitava järjestellä niin, ettei kukaan joudu työskentelemään vasten tahtoaan vakaumuksensa vastaisesti, samassa tilanteessa esimerkiksi virkakysymykseen tai sukupuoliseen suuntautumiseen eri tavoin suhtautuvan kanssa. Tällaisia asioita joudutaan ratkaisemaan muuttuneen toimintaympäristön takia. Tällaisen pykälän muotoileminen ei pitäisi olla ylivoimaista huipputuomareille ja teologeille yhdessä vuodessa. Tässä maallikon näkökulma kentältä ilman komiteaa.


Paluu