Puheenvuoro



Vesti Aino, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston talousarvio vuodelle 2012 ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2012 - 2014 (Kirkkohallituksen esitys 11/2011)

Täysistunto:
Maanantaina 7 päivänä marraskuuta 2011 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Käsittelyssämme ei ole toimintakertomus vaan toimintasuunnitelma, mutta ajattelisin, että silti tämän vaalikauden viimeisellä viikolla voi olla hyvä myöskin hiukan katsoa sitä, mitä tässä neljän vuoden aikana olemme tehneet. Olemmeko tehneet oikeita asioita ja toteuttaneet sitä seurakunnan perustehtävää? Ajattelen, että aina tarvitsemme sekä kriittistä että rohkaisevaa palautetta ja omalta osaltani haluaisin antaa rohkaisevaa palautetta tai vähintäänkin ilmaista iloni.

Kirkon tehtävä ei ole tässä ajassa helppo, ei taloudellisesti kuten kuulimme tuossa aikaisemmin, mutta ei myöskään ideologisesti. Tuossa tulevaisuusselonteossa olemme muun muassa kuulleet siitä, kuinka ongelmana ei ole vain sekularisaatio vaan ehkä pikemminkin individualismi, josta on tullut arvo sinänsä. Se, että jokainen luo itse haluamansa todellisuuden, oman eettisen koodistonsa, identiteettiä ei enää muodosteta kristillisten tai muiden perinteiden, tapojen, perheen, suvun perusteella, vaan se muodostetaan usein median ja sen vaihtuvien kuvien perusteella. Joskus jää mielikuva, että se identiteetti vaihtuu, asun ja meikin ja hiusten värin mukana ja siitä seuraa tätä elämän tyhjyyden kokemusta. Miten sitten tällaiselle inspiraatioiden varassa elävälle individualistille jumalanpalvelus voisi olla jotakin muutakin kuin hidastettu näytelmä tai miten tällaista ihmistä voisi puhutella kristinusko, joka on ilmoitususkonto, jonka keskushahmo väittää olevansa tie, totuus ja elämä. Ihmisillä on kuitenkin edelleen valtava hengellisyyden jano, minkä voi nähdä hengen ja tiedon messuilla tai esoteerisessa uususkonnollisuudessa, energiavoimien, kosmisen rakkauden, valoon yhtymisen kaipuuna. Nykyhetken irrallisuudessa ja ajelehtimisessa ihminen kuitenkin kaipaa tämän kokemuksellisuuden lisäksi mysteerejä, johonkin kuulumista, riippumista jonkun varassa ja rakkautta ja elämän sisältöä. Siksi kirkkoa tarvitaan.

Näissä strategia- ja tulevaisuuskeskusteluissa on kyselty, että näyttäytyykö se luterilainen kirkko liian rationalistisena, valistuksen seurauksena liiaksi järkeä korostavana oppijärjestelmänä ja oikean aivopuoliskon asioina, tieteenä, kun se voisi näyttäytyä myös iloisina lauluina, ehtoollisen mysteerinä, rakkauden tekoina, katekismusmeditaationa, Pyhän Hengen voimana, hiljaisuutena, vasemman aivopuoliskon asiana, taiteena; Jumalan luomia molemmat, täydentäen toisiaan. Miten tässä suunnitelmassa on tähän yhteisöllisyyden ja merkityksen kaipuuseen vastattu tälle median varassa elävälle individualistille? Löysin viisi tärkeää asiaa. Yksi niistä on Hengellinen elämä verkossa, se kutsuu nettiyhteisöihin. Siellä voi saada itseoivalluksia, siellä voi syntyä todellista yhteyttä. Välillisesti se on myös kohottanut monien seurakuntien kotisivujen ilmettä ja monipuolisuutta. Mielestäni se on myös osoittanut sen, että kirkon on mahdollista hyvin nopeasti jalkautua tässä tapauksessa virtuaalisesti, jos vain on resursseja, osaavaa organisointia ja motivointia. Netissä keskustelu on intensiivisyydessään raskasta, täälläkin on monia, joilla siitä on kokemuksia ja se vaatii sekä työntekijöiltä että näiltä koulutetuilta vapaaehtoisilta kärsivällisyyttä, viisautta ja rakkautta. Toivon, että muistamme heitä rukouksissamme nytkin kun se on siirtymässä vähitellen seurakuntien omaksi toiminnaksi.

Toinen, josta iloitsen on tämä Pyhä-painopisteen viimeinen vuosi, jolla on hyvin keskeiset kristinuskon ytimeen liittyvät tavoitteet, muun muassa ekumeeninen Raamattu-juhlavuosi liittyy tähän. Kolmas ilon aihe on tämä jumalanpalveluselämän kehittäminen, joka aloite oli Pekka Simojoen ja kumppaneiden ja se on hienoa, että tämän neljän vuoden aikana se on edennyt niin pitkälle, että näemme jo jotain tuloksia siitä. Sen tavoitteenahan oli näiden jumalanpalveluskäytäntöjen kartoittaminen, kehittäminen ja jakaminen niin, että strategian mukaisesti jumalanpalvelus sisältäisi inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä. Käsikirjavaliokunnassa keskustelu on ollut inspiroivaa ja asia on mennyt erittäin innostavasti eteenpäin, kun nyt Suomessa on 42 seurakuntaa, joissa näitä kokeiluja toteutetaan. Se säteilee myös koko hiippakuntaan, kun nämä seurakunnat jakavat ideoitaan ja innostustaan ja tietotaitojaan myös muille. Näissä kummassakin kahdessa viimeisessä: Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa ja jumalanpalveluselämän kehittämisessä on erityisen kiitettävää se toiminnan tapa, joka sopii nykyaikaan. Se ei ole ylhäältä päin saneltua, vaikkakin organisoitua, vaan se lähtee paikallistasolta osallistujien tarpeesta, siinä itse asetetaan tavoitteet ja sitoutetaan paikallistasolla. Se on sekä edullista että motivoivaa, lyödään viisaat päät yhteen ja innostutaan toinen toisistamme ja Kristuksesta ja myöskin tehdään yhdessä.

Neljäs ilonaiheeni on vapaaehtoistoiminnan kehittäminen. Nyt sitä tehdään erityisesti 50 seurakunnan kanssa ja järjestetään 14 kehittämispäivää, tuotetaan materiaalia seurakunnille ja suunnitellaan pitkällä tähtäimellä tulevaisuutta. Vapaaehtoistoiminnan varassa tämä kirkko voi jatkaa elävänä ja toimivana niin, että seurakuntalaiset voisivat kokea, että me kuulumme joukkoon, joku odottaa minua ja joku tarvitsee minua. Silloin voi tapahtua se hidas toimintakulttuurin muutos yhteisöllisempään toimintatapaan. Viidentenä iloitsen siitä, että ainakin useimmissa hiippakunnissa, ehkä kaikissakin, oli tavoitteena työtekijöiden hengellinen tukeminen. Olen kiitollinen siitä, että toimintasuunnitelman tekijät ovat olleet ajan hermolla ja olemme saaneet kaikki olla siinä yhdessä mukana ja toivon, että pitäisimme seurakunnissa esillä näitä hankkeita, voisimme elää seurakuntalaisuuttamme todeksi ja Paavalin sanoin virkistyä yhteisestä uskostamme.


Paluu