Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Kirkon keskushallintoa koskevien kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 9/2008)

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä marraskuuta 2008 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Ajattelin vain lyhyesti puuttua pariin asiaan, sellaisiin näkökohtiin, joita täällä ei ole oikeastaan keskustelussa tullut esille. Edustaja Luoman käytettyä oman puheenvuoronsa, minun puheenvuoroni lyheni vielä huomattavasti, sillä hän sanoi olennaisen asian siitä, että koska meille jätetyssä Kirkkohallituksen esityksessä ei ole läheskään kaikkia niitä perusteluja, joita täälläkin on kaivattu, niin ne löytyvät siitä materiaalista, jonka edustaja Luoma tässä toi esille. Toivoisin, että hallintovaliokunta, joka saa tämän nyt tutkittavakseen, ei tule olemaan mikään helppo tehtävä tämän keskustelun jälkeen, todella kunnolla perehtyisi koko materiaaliin, myöskin niihin lausuntoihin, joita on annettu.

Kun täällä on puhuttu maallikkojen asemasta tässä yhteydessä, niin kiinnittäisin huomiota siihen, että tämän Kirkkohallituksen esityksen alkupuolella, lähinnä sivuilla 4 ja 5 on kerrottu meidän hallintomme teologisia perusteluja, niitä kirkon järjestysmuodon perusteita, joille nykyinen hallintomalli rakentuu. Tähän perusratkaisuun, jossa on kolme eri hallintoperiaatetta, synodaalinen, konsistoriaalinen ja episkopaalinen, ei millään tavalla tässä ehdotuksessa puututa. Siihen, että maallikkojen asema kahdessa keskeisessä hallintoelimessä, siis kirkolliskokouksessa ja kirkkohallituksessa, on erittäin vahva, molemmissa on erittäin suuri maallikkoenemmistö, ei ole haluttu puuttua eikä tietysti ole syytäkään. Piispainkokouksessa ei sen satavuotisen historian aikana ole ollut maallikkoja. Nyt niitäkin on sinne toivottu, mutta se olisi uutuus. Piispainkokous on ollut nimenomaan virkarakenteen mukainen yksi hallintoelin. Piispainkokous täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Muutaman viikon kuluttua sen historia tulee ilmestymään kirjana. Hallintovaliokunnan sietää tutustua myös siihen, sillä piispainkokouksen historiassa on tapahtunut tehtävien, myös kokoonpanon osalta, aika monia muutoksia. Yksi sellainen peruste, miksi piispainkokous ensin ja sitten kirkkohallitus ovat esittäneet tätä kokoonpanomuutosta, liittyy juuri piispainkokouksen tehtävien muutokseen. Piispainkokous alun perinhän oli muutamien piispojen silloin kun se perustettiin ei ollut montaa hiippakuntaa, muutamien piispojen ja siten hiippakuntien eli tuomiokapitulien edustajien yhteinen neuvottelukokous siitä miten eri hiippakunnissa toimintaa johdetaan, ja että se tapahtuisi samalla tavalla. Tämä hiippakuntien keskeinen neuvottelu on ollut piispainkokouksen yksi keskeinen asia koko sen historian aikana. Sitä varten on ollut erinomaisen tärkeätä, että tuomiokapitulista on ollut edustettuna muutkin kuin vain sen puheenjohtaja. Viime aikoina tässä suhteessa on tapahtunut erittäin merkittävä muutos, jonka halusin kertoa. Ehkä parin viime vuosikymmenen aikana on tuomiokapitulien edustajien yhteisiä kokouksia syntynyt lukuisia. Tällä hetkellä asessoreilla on omat neuvottelukokouksensa. Lakimiesasessoreilla ja notaareilla on omat vuosittaiset neuvottelukokouksensa. Toiminnalliselta kannalta ehkä kaikkein merkittävin on se, että hiippakuntadekaaneilla on vuosittain useampia yhteisiä kokouksia, ja näissä käsitellään juuri hiippakuntien toiminnalliset kysymykset. Sieltä neuvottelukokouksista tuodaan sitten viestit kuhunkin tuomiokapituliin ja kuhunkin hiippakuntaan. Tämä tehtäväkuva on jäänyt piispainkokoukselta lähes kokonaan syrjään. Se neuvottelu yhteisistä periaatteista, mikä piispainkokouksessa ja piispojen neuvotteluissa käydään, koskee sitten suurempia periaatteellisia, koko kirkkoa, sen uskoa, elämää, eettisiä ratkaisuja koskevia kysymyksiä. Se, mikä piispainkokouksessa on lisääntynyt viime aikoina, ovat nimenomaan nämä erilaiset kannanotot, joita siltä odotetaan, milloin uskon ja opin kysymyksissä, milloin kirkon ja yhteiskunnan erilaisissa eettisissä kysymyksissä. Sitä tämän hetken kirkollinen ja yhteiskunnallinen ympäristö piispoilta ja piispainkokoukselta odottaa. Se, että näihin joutuvat piispat, nimenomaan piispat, vastaamaan koko ajan lisääntyvässä määrin, on johtanut siihen, että käytännössä piispat ovat joutuneet kokoontumaan epävirallisesti omiin neuvotteluihinsa juuri näitten suurten kysymysten merkeissä. Sen lisäksi kirkolta pyydetään lausuntoja koko ajan lisääntyvässä määrin ennen kaikkea valtiovallan taholta. Eri ministeriöissä, erityisesti opetusministeriössä mutta muuallakin, tehdään valmisteluja lain uudistuksiin, lakimuutoksiin ja usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa pyydetään ev.lut. kirkolta lausuntoa. Kuten täällä on käynyt ilmi, käytännössä lähes kaikki lausunnot antaa joko kirkkohallitus tai kirkkohallituksen virastokollegio. Osa näistä isoista kysymyksistä on tullut tänne kirkolliskokoukseen ja paljon useampi pitäisi tulla, mutta aikataulu on tavallisesti sellainen, että se ei ole mahdollista. Aivan samoin meiltä kysytään sellaisia eettisiä kannanottoja, jotka liittyvät kirkon uskoon ja oppiin, joista käytännön syistä kirkkohallitus on joutunut antamaan valtiovallalle lausuntoja. Asian luonteen vuoksi ne olisivat kuuluneet piispainkokoukselle, mutta kun piispainkokous kokoontuu nykyisten säädösten mukaan normaalisti kaksi kertaa vuodessa, se on käytännössä mahdotonta. Tämä on tehnyt välttämättömäksi sen ajatuksen, että piispainkokouksen toimintaa sekä joustavoitetaan että sen kokousten määrää lisätään. Minun oma arvioni on, että me tarvitsisimme vähintään viisi, ehkä kuusi kokousta vuodessa. Tämä on yksi taustatekijä siihen, mitä varten kokoonpanoa on myös haluttu ajatella uudelleen, tehdä tästä kokouksesta eri tavoin joustavampi ja vähemmän byrokraattisempi kuin mitä se nyt on. Hiukan siihen malliin kuin muissa pohjoismaissa piispainkokoukset tällä hetkellä ovat. Se asiantuntemus, joka on asessoreilla, ja varsinkin kenttäpiispalla, sitä ei ole haluttu tässä väheksyä eikä poistaa taikka aliarvioida. Se asiantuntemus nimenomaan asessorien kohdalla tulee kyllä käyttöön hiippakuntien yhteisissä neuvotteluissa tai muulla tavalla riittävästi esille, jos tämän kaltaiseen ratkaisuun mennään, kuin kirkkohallituksen esityksessä on tuotu esille.

Minusta erittäin tärkeää on se, miten järjestetään piispainkokouksen ja ulkoasiain neuvoston keskinäiset suhteet. Ulkoasiain neuvosto joutuu antamaan useita erilaisia teologisia lausuntoja kansainvälisistä ekumeenisista asiakirjoista joka vuosi. Sillä on apunansa täällä mainittu teologisten asiain toimikunta, jossa on korkeata teologista asiantuntemusta. Mutta lausunnot ovat luonteeltaan myös sellaisia, joihin kirkkomme piispojen pitäisi päästä lausumaan kantansa. Siksi se ajatus, joka esityksessä on, että ulkoasiain neuvoston ja piispainkokouksen keskinäisiä suhteita lähennetään, on minusta välttämätön molempien näitten hallintoelinten kannalta. Se, mitä muuten ulkoasiain osaston asemasta ja sen suhteista kirkkohallitukseen on sanottava, tai mitä minä ajattelen, niin piispa Repo käytti siitä puheenvuoron. Hän on tehtävässään nimenomaan ollut siinä myrskyn silmässä, teologisen työskentelyn ja hallinnon välisessä saranakohdassa kirkkohallituksen ja ulkoasiain neuvoston välissä, ja sen vuoksi niitä ajatuksia, joita hän tästä asiasta esitti, hallintovaliokunnan kannattaa hyvin tarkkaan valmistelutyössä lukea.




Paluu