Puheenvuoro



Niskanen Hannu, kenttäpiispa

Otsikko:
Komitean asettaminen analysoimaan kirkon toimintaympäristöä ja sen muutoksia sekä hahmottamaan tarpeellisia uudistamistoimenpiteitä (Edustaja-aloite 2/2009)

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä toukokuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Herra puheenjohtaja, arvoisat edustajat. Kirkkomme elää jälleen kerran suuren muutoksen aikaa. Sen näkyvänä merkkinä on kirkosta eroaminen, joka on jatkunut jo varsin pitkään ja varsin voimakkaana. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteydestämme on eronnut noin puoli miljoonaa ihmistä. Tietysti yhteyteemme on erityisesti kasteen kautta ja muutenkin myös liittynyt paljon ihmisiä. Joka tapauksessa jäsenmäärä on kääntynyt laskuun ja kirkkoon kuuluvien prosentuaalinen osuus kansastamme on laskenut 80:een. Tämän kehityksen seuraukset alkavat vähitellen näkyä myös kirkollisissa toimituksissa. Kastettujen ja kirkolliseen avioliittoon vihittyjen suhteellisen osuus on vähentynyt. Muutos näkyy myös hautaan siunaamisissa. Kirkkoon kuulumattomien määrän kasvaessa kehitys alkaa heijastua kumulatiivisesti myös kirkon toiminnallisesti vahvimmille alueille. Helsingin Hiippakuntauutisten haastattelussa - tuo lehti on meille jaettu - Terho Pursiainen toteaa, että pyrkimys ylläpitää monopolikirkkoasemaa on toivotonta taistelua. Luterilaiseen kirkkoon kuuluvat tulevat ennemmin tai myöhemmin olemaan vähemmistö, mikä Pursiaisen mukaan on kirkon alkuperäinen ja luonnollinen tilanne. Siksi hänen mukaansa jo nyt olisi syytä tehdä ratkaisuja tältä pohjalta.

Osaamatta arvioida Pursiaisen arvion oikeellisuutta, itsekin aavistelen, että tulevaisuudessa perinteinen kansankirkkoajattelu on vaarassa murtua. Eräs keskustelua lisäävä kohta on tämä 80 %. Kun kirkkoonkuulumisprosentti putoaa sen alle, niin sillä on symbolista merkitystä, jolloin keskustelu tulee lisääntymään. On kiinnostavaa, että kirkko ei menetä vain niitä jäseniä, jotka eivät koe sillä olevan merkitystä elämässään. Myös vahvasti kristilliseen uskoon sitoutuneita ihmisiä irtautuu yhteydestämme. Ajassamme on paljon hengellistä etsintää. Se ei suuntaudu vain itämaisiin uskontoihin tai niin sanottuihin uusiin uskontoihin. Etsintä suuntautuu myös kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin. Kuitenkaan se ei juurikaan kohdistu luterilaiseen kirkkoon. Sen sijaan ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko sekä helluntalaisuus näyttävät maassamme olevan kasvussa. Pohjimmiltaan onkin kysymys hengellisestä ongelmasta. Olemmeko kadottaneet tai syrjäyttäneet jotain sellaista, joka meillä pitäisi olla kirkossamme?

Kirkkomme vastaus tähän aikamme kipeään haasteeseen on näyttänyt melko vaisulta, eivätkä siitä esitetyt tulkinnat ole tuntuneet erityisen vakuuttavilta. On viitattu yleiseurooppalaiseen trendiin ja siihen, että yhä vielä sentään enemmistö suomalaista kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Ei siis mitään hätää. On hyväuskoisesti väitetty, että eroavat palaavat aikanaan takaisin. Varmaan joku palaakin, mutta oma arvioni on, että suurin osa ei tee sitä milloinkaan. Varsin erikoisena pidän sitä kuulemaani ajatusta, että tästä asiasta ei ollenkaan pitäisi puhua, koska se voi lisätä tappiomielialaa keskuudessamme.

Kirkossamme on viime vuosikymmeninä toteutettu lukuisia uudistuksia. Niissä kirkkomme on kuitenkin lähinnä hoitanut itseään ja omaa olemustaan. Uudistukset sinänsä ovat olleet perusteltuja ja tarpeellisia sekä pääosin onnistuneita. Mutta niitä tehdessämme elämän todellisuus on ajoittain ehkä päässyt unohtumaan. Otan esimerkiksi messu-uudistuksemme. Henkilökohtaisesti koen lopputuloksen hyvänä. En siis ole messun vastustaja, päinvastoin. Mutta aika moni ei ajattele tällä tavoin. Olemme menettäneet neljänneksen aktiivisista kirkossa kävijöistä uudistuksesta huolimatta tai siitä johtuen. Ei tullut hengellistä uudistusta, vaikka sellaisesta paljon puhuttiin. Mahtaako se yleensäkään ihmistoimin syntyä? Ruohottuneet kirkkopolut eivät alkaneet avautua, vaikka niin uskottiin varmasti käyvän. Paljon ei näytä auttaneen jumalanpalveluskasvatuskaan, josta laskevien osallistumislukujen myötä ryhdyttiin puhumaan. Kirkossamme on oltu erittäin hitaita myöntämään, että siihen ei ole päästy, mihin on pyritty. Tosiasioiden tunnustaminen on tässä kohden ja kaikessa muussakin välttämätöntä. On parempi kohdata ongelmat ja tarttua niihin aktiivisesti, eikä vain reaktiivisesti, kun muuttuva todellisuus pakottaa meitä muutoksiin, kuten esimerkiksi kuntarakenteen uudistus näyttää ohjaavan seurakuntarakenteen uudistusta. Aikana, jolloin pitäisi kohdata ihmisiä, suuria voimavaroja kirkossa käytetään rakenteiden kehittämiseen.

Hyvä esimerkki kirkon omasta aktiivisuudesta löytyy vuoden 1958 kirkolliskokouksesta. Ennakoiden yhteiskunnallisia muutoksia ja ymmärtäen, ettei sodan jälkeen muotoutunut toiminta enää vastannut muuttuvan ajan tarpeisiin, se asetti komitean selvittämään kirkon asemaa ja tehtävää muuttuvassa yhteiskunnassa. Professori Heikki Wariksen, kirkon aktiivisen maallikon johtaman komitean mietintö "kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa" tuli käsittelyyn seuraavassa kirkolliskokouksessa vuonna 1963. Tämä mietintö antoi virikkeitä moniin uudistuksiin, joilla varmasti oli tärkeä osuus siihen, että kirkkomme lopultakin selvisi varsin hyvin 1960- ja 70-lukujen taitteen ankarasta kritiikistä, jopa niin, että sen arvostus varsin nopeasti alkoi kasvaa. Wariksen komitean mietintö antoi monia virikkeitä seurakuntatyön kehittämiselle ja muun muassa Kirkon tutkimuskeskuksen perustamiselle. Mietintö oli edelleen lähtölaukaus sille kirkkomme järjestysmuodon, lainsäädännön ja hallinnon uudistamisprosessille, joka toteutui 70-luvulta alkaen. Wariksen komitean mukaan organisatoriset ratkaisut eivät sinänsä uudistaneet kirkkoa, mutta niitä ei pitänyt jättää toteuttamatta vain perinteiden säilyttämisen vuoksi. Tämän mukaisesti kirkolliskokous rohjettiin muuttaa kerran viidessä vuodessa kokoontuvasta nykyiseksi, kaksi kertaa vuodessa kokoontuvaksi kirkolliskokoukseksi. Ymmärrän, että ajatus komiteasta voi tässä tilanteessa tuntua byrokraattiselta. Korostan, että en ajattele yhden komitean ratkaisevan kaikkia kysymyksiä, mutta osana kokonaisuutta tarvittaisiin nyt vakavaa, perusteellista, tosiasiat tunnustavaa, uskaltavaa ja nuorekasta työskentelyä, jonka lähtökohtana luonnollisesti tulee olla sitoutuminen kirkon uskoon ja kirkon perustehtävään. Komitea voisi mielellään olla maallikkojohtoinen ja -painotteinen. Tärkeää olisi, että työskentelyssä kuuluisi nuorten pappien ja maallikoiden, tulevien kirkkomme päättäjien sekä myös erilaisten hengellisten suuntien ääni. Mukana tulisi olla tulevaisuuden tutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden edustus. On kysytty eikö aloitteessa ehdotettu tehtävä sopisi parhaiten kirkolliskokoukseen perustettavalle tulevaisuusvaliokunnalle. Mielestäni kirkolliskokouksen valiokunta ei tämän meidän työskentelyrytmimme puitteissa voi tätä tehtävää hoitaa. Tulevaisuusvaliokunnassakin on kyllä paljon asiantuntijoita, mutta heitä ei ole juuri tätä tehtävää varten valittu. Valiokunnalla tuskin on myöskään mahdollisuuksia sellaiseen intensiiviseen työskentelyyn, jota tässä tarvitaan. Komitean mietintöä käsiteltäessä varmaan tullaan tarvitsemaan nimenomaan juuri tulevaisuusvaliokunnan arvioita.

Hyvät ystävät, arkkipiispa Martti Simojoki totesi kirkolliskokouksessa vuonna 1971, aika kriittisenä aikana, että kirkon tulisi restauraation sijasta pyrkiä reformaatioon. Tämän ajatuksen ei pitäisi olla meille luterilaisina kristittyinä vieras tai pelottava. Meidän tulisi jatkuvasti kysyä, miten evankeliumi parhaalla mahdollisella tavalla tulisi julistetuksi tämän muuttuvan maailmamme keskellä.

Kirkossamme on siis jälleen aika vakavasti tiedostaa meneillään oleva kehitys ja ryhtyä eri tasoilla ja eri tavoilla etsimään vastauksia aikamme haasteisiin, tosiasiat tunnustaen. Osana tätä tulisi asettaa komitea analysoimaan kirkon toimintaympäristöä ja sen muutoksia sekä hahmottamaan tarpeellisia uudistamistoimenpiteitä lähivuosia ja vuosikymmeniä silmällä pitäen.


Paluu