Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 11 päivänä marraskuuta 2011 klo 9.15

Teksti:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat, hyvät ystävät. Ärade kyrkomötetsmedlemmar, kära vänner. Kirkolliskokouskauden nyt päättyessä on tämän viikon aikana keskusteluissa, osin täällä salissa ja myöskin käytävillä, yritetty tehdä yhteenvetoa ja arviota siitä, mitä neljässä vuodessa on tapahtunut. Mikä on ikään kuin tämän kirkolliskokouksen saldo? Omasta puolestani voin todeta, että kun yritän sitä katsoa, täytyy sanoa, että hapuilen aika tavalla. En tiedä. En osaa sitä arvioida - ainakaan vielä. Enkä aio ryhtyä tässä kokoavaan yleiskatsaukseen. Aikaperspektiivi sen kaltaiseen on aivan liian lyhyt. Palaan tähän vähän myöhemmin.

Mutta sen voin todeta, että jotain on muuttunut. Todellisuus, jossa elämme nyt, on toisenlainen kuin se oli neljä vuotta sitten. Kirkko on toisenlainen, kirkolliskokous on toisenlainen, jokainen yksityinen kirkolliskokousedustaja on toisenlainen. Jokainen meistä on neljä vuotta vanhempi; se on ainakin totta. Jumalan antaman elämän luonne on sellainen: muuttuva, eikä yksikään päivä eikä yksikään vuosi ole samanlainen kuin edellinen. Muutos on monenlaista, monitahoista ja monitasoista. On vaikea tietää ja vaikea ymmärtää, tunnistaa, mikä on minkäkin osuus muutoksessa. Yhtä hyvin voi kysyä sitä, mistä kaikesta johtuu se muutos, mikä minussa on neljässä vuodessa tapahtunut, kuin yrittää tunnistaa tai tietää tarkasti, mistä kaikesta johtuu se muutos, jota kirkossa on tapahtunut.

Kirkko on matkalla oleva Jumalan kansa, osa historiaa, Jumalan historiaa, osa muuttuvaa todellisuutta, Jumalan todellisuutta. Ja juuri siksi tarvitaan kirkolliskokousta, juuri tämän muutoksen takia. Niin on ollut aina - muutos on Jumalan antaman elämän luonne. Myöskään Raamattu ei kuvaa eikä kerro staattisesta, paikallaan pysyvästä todellisuudesta vaan muuttuvasta. Se kertoo siitä, miten ihmiset tunnistivat tai eivät tunnistaneet, reagoivat tai eivät reagoineet, halusivat ymmärtää, onnistuivat siinä tai eivät, Jumalan toiminnan historiassa, sen keskuksena ihmiseksi tuleminen Jeesuksessa Kristuksessa. Ja se kertoo, miten he itse muuttuivat. Raamattu on yksi ja muuttumaton, mutta sen sisäinen maailma ei ole staattinen maailma. Raamatun Jumala on historian Jumala, historiaan vaikuttava ja historiassa, tietyssä ajassa ja paikassa vaikuttava Jumala. Muuttuvan todellisuuden Jumala, jatkuvasti uutta luova Jumala.

Kirkolliskokouksen tehtävä nousee historiasta ja muutoksesta. Kirkolliskokouksen tehtävä on päätöksenteko. Muutoksen tunnistaminen, muutoksen arvioiminen uskon perusteiden ja kirkon itseymmärryksen näkökulmasta ja myös muutoksen toteuttaminen. Kirkolliskokouksella ei olisi yhtään ainoaa asiaa käsiteltävänä, jos Jumalan maailma olisi staattinen maailma. Tämä kirkolliskokous on toteuttanut tätä tehtäväänsä, sitä tehtävää, joka sillä on matkalla olevan Jumalan kansa edustajana. Se on tapahtunut historiallisessa tilanteessa, jossa elämänympäristö ja meidän kaikkien elämä muuttuu tavalla ja nopeudella, jota on vaikea ymmärtää ja hallita ja jossa tästä aiheutuva epävarmuus, näköalattomuus ja turvattomuus ovat kasvamassa. Yhä enemmän on niin, että perspektiivi, josta elämää katsotaan, on vain tämä hetki. Vallitsee kyvyttömyys katsoa taaksepäin, ymmärtää historiaa ja voimattomuus katsoa eteenpäin. Perspektiivi, josta tulevaisuuteen katsotaan, on yhden kvartaalin mittainen tai jopa muutaman päivän mittainen. Tässä tilanteessa, tällaisen henkisen maiseman keskellä kirkolliskokouksessa on selvästi ollut tarve saada otetta muutoksesta. Saada otetta muutoksesta ja ymmärtää sitä, missä me olemme ja keitä me olemme. Tästä syystä tämä kirkolliskokous on ryhtynyt aktiivisesti niin sanottuun tulevaisuustyöskentelyyn. Ikään kuin ottanut tai yrittänyt ottaa otteen siitä, minkä keskellä elämme. Työjärjestyksen muutoksella on perustettu tulevaisuusvaliokunta, on laadittu tulevaisuusselonteko ja on työstetty sitä ikään kuin prosessinomaisesti. Ajattelen, että se on ollut monin tavoin arvokasta. Se on tuonut - toivottavasti tuonut - monin tavoin näköalattoman ja epävarman henkisen maiseman keskelle perspektiivin toivosta. Perspektiivin siitä, että Jumala tekee työtään myöskin siinä tilanteessa ja erityisesti siinä tilanteessa, kun me emme näe tai hallitse tai ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Kyse tulevaisuustyöskentelyssä ei ole ollut minusta siitä, mitä olen myös kuullut sanottavan, että kirkko olisi yrittänyt ottaa näin erityistä etunojaa, ikään kuin kääntää katsetta jotenkin erityisesti eteenpäin. Minä olen nähnyt tässä yrityksen saada ote nykyhetkestä. Siitä, mitä juuri nyt on tapahtumassa, todellisuudesta, joka tuntuu liukuvan hallinnasta. Keskustelu, jota on käyty, on sisältänyt juuri tämän arviointia ja myös oman paikan arviointia - ei yksin kirkon osalta vaan myöskin kunkin omalta osalta. Kysymystä siitä, kuka minä uskoni ja epäuskoni kanssa olen tämän keskellä, missä ovat minun pelkoni ja minun toiveeni. Se on myös tunnistamista, yritystä tunnistaa sitä, mitä on olla nyt Jumalan kansa, matkalla oleva Jumalan kansa.

Kirkossamme niin kuin koko tämän hetken yhteiskunnassa, erityisesti silloin, kun on kysymys teknisistä, rakenteellisista ja taloudellisista muutoksista, on usein tuntu, kuin yrittäisimme juosta kiinni jotakin, joka on koko ajan karkaamassa edellämme. Tässä tilanteessa, tällaisen ympäristön keskellä, on tärkeää tunnistaa sitä, mikä on olennaista, mihin meidän on reagoitava, mutta myös on vaarana, että katoaa perspektiivi, että alkaa nähdä vain sen, mitä tapahtuu juuri nyt, juuri tässä, mikä on osa sitä reaaliaikaisesti tajuntaamme vyöryvää elämänympäristöä. Pirstaleista, kaoottista, moninaista. On vaarana, että katoaa perspektiivi. Wayne Wangin elokuvassa Smoke kerrotaan tupakkakauppiaasta, jolla on pieni puoti New Yorkissa. Joka aamu töihin tullessaan tuo kauppias asettuu kadun toiselle puolelle - siis puotiaan vastapäätä - täsmälleen samaan paikkaan kamera mukanaan ja ottaa valokuvan. Joka aamu hän ottaa valokuvan omasta puodistaan - vuodesta toiseen. Ja iltaisin hän istuu kotona ja selaa noita valokuvia. Ja kun hän selaa niitä, hän erottaa hitaan muutoksen, sellaisen muutoksen, jota ei muuten erottaisi, sellaisen muutoksen, jonka keskellä hän itse on. Hän erottaa ajan ja elämän hitaan kulun. Ajattelen, että nykyhetken hahmottamisen ja siinä työskentelyssä, jota teemme tulevaisuustyöskentelynä, tarvitsemme kirkkona vastaavaa, hitaan muutoksen tunnistamista ja tarkastelemista. Pitkän keston muutosten, sellaisten muutosten ja sellaisen todellisuuden, joka on syvemmällä ja jota ei erota, jos katse kiinnittyy vain siihen, mitä on tapahtumassa nyt. Ajattelen esimerkkinä vaikkapa sitä, miten tunnistamme sen muutoksen, joka seuraa siitä, että ihmisen keskimääräinen elinikä on kahdessasadassa vuodessa Suomessa kasvanut 35:stä vuodesta yli 70:een vuoteen. Se on muuttanut käsitystämme siitä, mitä on elää kokonainen ihmiselämä. Miten tunnistamme tämän muutoksen ja sen seuraukset ihmisen elämälle ja uskon tulkinnallemme? Tai yhtä hyvin: Miten tunnistamme sen muutoksen, joka on tehnyt meistä vauraan kirkon? Mitä se merkitsee omalle itseymmärryksellemme? Kirkon, joka tässä suhteessa on kokonaan toinen kuin 150 vuotta sitten. Ja onko siinä itseymmärryksessä jotain sellaista, jossa meidän olisi katsottava kriittisesti peiliin? Miten tunnistamme hitaan muutoksen, jossa itse olemme mukana? Tai miten tunnistamme sen, miten ihmisen yksinäisyys on muuttunut? Miten ihmisen paikka lähisuhteissaan on muuttunut? Miten tunnistamme niitä muutoksia, joista itse olemme osana, joissa ei olekaan kysymys toimintaympäristön analyysistä vaan sen kysymisestä, mitä meissä ja meidän siinä mitä olemme perineet on tapahtunut? Tulevaisuustyöskentelyn rinnalla tarvitsemme pitkän perspektiivin ymmärtämistä, syvien muutosten ymmärtämistä, historian tajua. Ajattelen, että se taso elämästä, jota kirkon sanoma erityisesti ja nimenomaan koskettaa, on juuri noita syviä muutoksia, pitkiä virtoja. Sitä tasoa, joka vaikuttaa siihen, mitä elämä täällä on, millaista on elää. Mitä kiihkeämmin joudumme reagoimaan nopeisiin muutoksiin - ja niihin on reagoitava - sitä tärkeämpää on samanaikaisesti tunnistaa historian syvät virrat. Sitä on olla matkalla oleva Jumalan kansa, tietää, miten ja mistä on tullut, miten meistä tuli tällaisia.

Seurakunnissa on tällä hetkellä välttämätöntä yrittää sopeutua ja reagoida näihin nopean syklin muutoksiin, tavattomaan suuriin muutospaineisiin. Siinä on vaarana, että katoaa perspektiivi. Vaarana on, että työstä tulee hengästyttävää juoksemista. Yritetään saada kiinni se, mikä on muuttumassa. Kirkon työn arvo ja merkitys ei toteudu siinä, että tehdään paljon ja moneen suuntaan ja tehdään muutoksesta itseisarvo ja yritetään vastata kaikkiin haasteisiin ja odotuksiin. Kirkon työn perusta koskettaa sitä, mikä muuttuu hitaasti tai ei lainkaan. Kirkon työn luonteeseen ei kuulu juokseminen vaan kävelyvauhti. On tehtävä työtä kävelyvauhdilla. Ehkä sitä ei suotta kutsuta apostolinkyydiksi. Vain hitaassa matkanteossa on syvyyttä. Vain kävellen näkee maiseman, tunnistaa maaston ja tietää, missä kulkee. Vain kävelyvauhdilla erottaa ja tunnistaa ihmiset. Ja samalla on pidettävä huolta, että on pysähdyttävä, oltava hiljaa, kumarruttava, viivyttävä Jumalan edessä. On oltava tilaa - ei vain viettää hartauksia ja jumalanpalveluksia vaan - pysähtyä Jumalan edessä. Niin kuin vanha iltarukous sanoo: "Anna, että saamme maailman muutosten väsyttäminä levätä Sinun muuttumattomuudessasi." Se, mihin osallistuimme aamulla, Pyhä Messu ja Ehtoollinen, ei ole muuttuvan maailman todellisuutta vaan se ulottuu muutoksen alle, siihen, mikä on syvää, turvallista ja muuttumatonta. Tapahtuma, Pyhä Ehtoollinen, jota on toistettu 2000 vuotta; ei joka kerta mietitä, mitä siinä pitää tehdä tai mitä pitää sanoa, ei joka kerta mietitä, onko tässä nyt Kristus läsnä vai ei, vaan Kristus on ja me vain osallistumme, me vain otamme vastaan. Jos kirkko kadottaa kosketuksensa kävelyvauhtiin, apostolinkyytiin, jos kirkko kadottaa kosketuksensa pysähtymiseen, levolliseen pysähtymiseen Jumalan edessä, myös yritys ymmärtää muutosta tai olla siinä mukana menettää merkityksensä ja perspektiivinsä.

Nyt kirkolliskokouksen työskentely on tullut päätökseen. Siis yksi neljä vuotta on nyt päätöksessä. Ajattelen, että tämänkin osalta voi muistaa tuota tupakkakauppiasta ja hänen valokuviaan. Me ehkä muodostamme yhden valokuvan siinä pitkässä ketjussa, pitkässä valokuvien joukossa, ja vasta kun niitä selaa kokonaisuutena, näkee kokonaisen muutoksen ja näkee sen, missä meidän työmme on osana. Tärkeää on se, että tämä kuva on otettu, tämä on osa sitä kokonaisuutta ja se, että olemme täällä tehneet työtä vastuullisesti, paneutuen, kukin tuoden tähän työskentelyyn oman ymmärryksensä, oman tietonsa, oman taitonsa, oman elämänkokemuksensa, oman uskontajunsa, ja sillä tavoin olemme rakentaneet tämän kuvan osana sitä kokonaisuutta, joka kokonaisuudessaan muodostaa matkalla olevan Jumalan kansan kertomuksen. Me emme ehkä sitä koskaan katsele kokonaisuutena, mutta uskon, että Jumala tekee niin.

Teille, hyvät edustajat, yksi työrupeama on tullut päätökseen. Toivottavasti nyt on itse kunkin elämässä tilaa kävelyvauhdille, apostolinkyydille, ja rauhalliselle hengittämiselle ja levolliselle viipymiselle hyvän Jumalan edessä. Me lähdemme täältä hiukan toisenlaisina kuin tulimme neljä vuotta sitten. Kirkko on toisenlainen kuin neljä vuotta sitten, maailma on toisenlainen. Mutta tämä on matkalla olevaa Jumalan kansaa ja Jumala muuttaa ihmistä ja kirkkoa ja elämää - ja siihen voi luottaa: hitaasti ja huomaamatta. Hitaasti ja huomaamatta. Monet teistä ovat täällä nyt viimeistä kertaa, joidenkin työ jatkuu ensi kirkolliskokouskaudella. Haluan kiittää kaikkia teitä, jotka jätätte kirkolliskokouksen nyt - ainakin tällä erää - oman tietonne mukaan, lopullisesti. Tulevaisuuttahan on mahdoton ennustaa, viisaampi on katsoa taaksepäin. Haluan kiittää siitä panoksesta, jonka olette antaneet Kristuksen kirkon hyväksi. Se on tapahtunut täällä salissa, valiokunnissa, käytävillä, yksityisissä keskusteluissa. Samalla tavoin haluan kiittää teitä, joille tämä on yksi osa työskentelyä tätä kautta elämän ymmärtämiseksi, kirkon ymmärtämiseksi ja kirkon muutoksessa mukana olemiseksi. Haluan erityisesti todeta, että kaksi täällä pitkään virkansa puolesta mukana ollutta on viimeisessä kirkolliskokouksessaan. Eturivissä tapahtuu muutoksia. Piispoista Wille Riekkinen ja Mikko Heikka siirtyvät eläkkeelle ennen seuraavaa kirkolliskokousta. Kirkolliskokouksen puolesta haluan kiittää teitä siitä työstä, jota olette tehneet täällä näissä puitteissa, siitä panoksesta, jota olette antaneet, että kirkko tunnistaisi ja ymmärtäisi sen muutoksen, jonka keskellä olemme, siitä, että olette rohkeasti asettuneet eturiviin. Toivotan teille hyvän Jumalan siunausta elämään ja tehtäviin, jotka jatkuvat vielä tästä eteenkin päin. Pyydän kirkolliskokouksen varapuheenjohtajia saapumaan tänne. Ja sitten pyydän Mikko Heikkaa ja Wille Riekkistä tänne.
(Piispojen kukitus.)


Paluu