Puheenvuoro



Heikka Mikko, piispa

Otsikko:
Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomukset vuodelta 2007 sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja vastuuvapauden myöntäminen (Toimintakertomus 1/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2008 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät sisaret ja veljet. Kulttuuriministeri Stefan Wallin kuvasi maanantaisessa tervehdyksessään käynnissä olevaa kirkon toimintaympäristön muutosta ja siitä nousevia haasteita. Hän totesi ehkä hieman kärjistäen, että kirkolla on ollut tapana seurata toimintaympäristömuutoksia parin sukupolven viiveellä. Tämä ei ministerin mielestä enää ole mahdollista. Hän korosti, että kirkonkin on seurattava tarkasti yhä nopeammaksi käyvää muutosta ja näihin muutoksiin tulisi reagoida nopeasti. Jos näin ei tehdä, kirkko ei pysty hoitamaan sille uskottua perustehtävää ihmisen rinnalla kulkijana.

Ministerin näkemyksiin on helppo yhtyä. Tosin tämä parin sukupolven viive tuskin enää pitää paikkansa, mutta puolenkin sukupolvenkin myöhästyminen on kohtalokasta. Tehtävänsä, perustehtävänsä ymmärtävän yhteisön tulisikin toimia pro-aktiivisesti ennakoiden, tutkien heikkoja signaaleja, ja näin yhteisö pystyy parhaiten onnistumaan perustehtävässään.

Luin huolellisesti käsiteltävänä olevat toimintakertomukset juuri tämän ministerin esittämän haasteen valossa. Kysyn, osaammeko me kirkossa lukea heikkoja signaaleja ja osaammeko toimia ennakoiden. Vai tulemmeko myöhässä puoli sukupolvea, neljännessukupolvea taikka ehkä vähän vielä vähemmän. Tärkeä kysymys on, millainen on meidän toimintakulttuurimme suhteessa muutokseen ja tulevaisuuteen.

Kysyn, onko kirkkohallituksen rakenne omiaan tukemaan ennakoivaa työskentelytapaa. Me olemme tänä aamuna kuulleet ansiokkaita raportteja kirkon keskushallinnon työskentelystä, jossa kehityshaasteet ovat merkittäviä, ja näihin kehityshaasteisiin myös pyritään vastaamaan. Mutta koska kehittämistyö on jatkuva haaste, on kysyttävä, tukeeko kirkon keskushallinnon organisaatio parhaalla mahdollisella tavalla tätä kehittämistyötä. Jokaisella tämän päivän itseään kunnioittavalla yhteisöllä tai instituutiolla on oma kehittämiskeskuksensa, joka tutkii heikot signaalit, arvioi käynnissä olevaa muutosta ja tekee toimenpide-ehdotuksia. Yhdyn siihen arkkipiispan avajaispuheessa esittämään käsitykseen, että kirkon uudistuminen lähtee aina liikkeelle alhaalta, siis seurakunnista. Mutta seurakunnat tarvitsevat kirkon kehittämiskeskukselta tietoa, analyyseja ja viitteitä siihen, mihinkä suuntaan pitäisi olla menossa.

Tarvitaanko tällaista kehittämiskeskusta, onko siihen lainkaan tarvetta. Eikö kirkko edusta muuttumattomuutta. Eikö meidän aikamme nimenomaan tarvitse muuttumattomia arvoja, niistähän on suuri puute. Muuttumattomia asioita tarvitaan, niitä ovat ystävyys, rakkaus, perhe, terveys, Jumala. Mutta samalla kun näemme nämä muuttumattomat arvot, meidän on nähtävä ja myönnettävä selvästi, että näiden muuttumattomien asioiden vastapainona on valtaisa muuttumisen aalto, joka vaikuttaa siihen, mitä me olemme, mikä on meidän ihmiskuvamme, mitä ovat meidän arvomme ja elämäntapamme. Vaikka meidän pyhä uskomme ei muutu, käynnissä oleva muutos vaikuttaa julistukseen, kasvatukseen, sielunhoitoon ja diakoniaan. Vain tämän muutoksen tunteminen ja hallinta tekee mahdolliseksi sen, että kirkko onnistuu oman ydintehtävänsä toteuttamisessa.

Tarvitsemme siis "kirkon kehittämiskeskuksen". Sen siemenet ovat jo olemassa. Kirkolla on tutkimuskeskus ja koulutuskeskus. Kirkkohallituksen toiminnallinen osasto tekee ansiokasta työtä kirkon työn kehittämisessä. Mutta onko tämä toiminta riittävän hyvin organisoitua, koordinoitua ja suunnitelmallista. Mistä kertoo se, että kirkon kehittämistyön tekijät ovat hajallaan kirkon organisaatiossa vailla yhtenäistä johtoa ja sateenvarjoa. Kun katsotte kirkkohallituksen organisaatiokaavaa, huomaatte, kuinka hajalla kehittämistyö siellä on. Myös toiminnallinen osasto on hajaantunut, toiminnallinen työ on hajaantunut eri osastoihin, joissa sinällään tehdään arvokasta kehittämistyötä, mutta jonka koordinoiminen on nykyisessä organisaatiossa vaikeata.

Myös toinen kehittämiseen liittyvä epäkohtahan ansaitsee huomion. Muistan, että kirkolliskokouksessa on pitkään keskusteltu ns. tulevaisuusvaliokunnasta, mutta toimenpiteisiin ei ainakaan vielä ole ryhdytty. Yleisvaliokunta II:sta on ajateltu tähän tehtävään. Katson kuitenkin, että tämä asia ei edisty ilman määrätietoista ja päättäväistä työtä, emme voi ikään kuin heittää palloa yleisvaliokunta II:lle ja sanoa, että tehkää nyt tätä kehitystyötä. Tarvitaan määrätietoista ja päättäväistä työtä. Tiedän, että tälle istuntokaudelle on tulossa aloite tulevaisuusvaliokunnan perustamisesta ja jätän tämän keskustelun aloitteen yhteyteen. Totean vain, että kirkkohallituksen kehittämistyön arviointi on läheisessä yhteistyössä myös kirkolliskokouksen työhön ja mahdollisen tulevaisuusvaliokunnan perustamiseen.

Vaikka me siis edustamme muuttumattomia arvoja, kuitenkaan me emme voi painaa jarrua sille muutokselle, joka on käynnissä ja jonka vauhti vain kiihtyy. Asiantuntijat sanovat, että me olemme astumassa perinteisestä tietoyhteiskunnasta tietoyhteiskunta II:een, jota kutsutaan ubiikki-yhteiskunnaksi. Sen taustallahan on sana ubique, joka alun perin on tarkoitettu Jumalalle. Kaikkialla oleva yhteiskunta on ubiikki-yhteiskunta. Tätä yhteiskuntaa on myös kutsuttu Woody Allen -yhteiskunnaksi ja John Wayne -yhteiskunnaksi. Woody Allenin maailma on sellainen, joka on aina auki, vuorokaudet ympäri. John Wayne -yhteiskunta on aina liikkeellä. Tämän päivän vaeltavat osaajat ovat liikkeellä vuorokauden kaikkina tunteina. Nämä modernit paimentolaiset ovat identiteetiltään yksilöitä. On tapahtumassa tai jo tapahtunut käänne subjektiin, joka tulee vaikuttamaan myös kirkon jäsenyyteen syvällisellä tavalla. Tämä käänne tulee asettamaan kyseenalaiseksi traditiot ja paikallisuuden. Siis nämä kaksi arvoa, joiden varaan me kirkossa olemme tottuneet rakentamaan toimintamme. Tietoyhteiskunta II:lle on luonteenomaista myös se, että reaalinen ja virtuaalinen sulautuvat yhteen. Virtuaaliheimot muodostavat uusia yhteisöjä, jotka ovat irrallaan niistä yhteisöistä, joita me rakennamme. Kysyn, tarraudummeko me vanhoihin yhteisöihin, vai olemmeko mukana myös uusien virtuaaliyhteisöjen rakentamisessa. Ja vielä, tutkijat ovat korostaneet sitä, että tämän ubiikki-yhteiskunnan päätepisteenä on riskiyhteiskunta, jonka hallinta käy entistä vaikeammaksi ja riskit ja uhkat realisoituvat yhä useammin. Ja he kysyvät, miten tällainen maailma pysyy koossa, kestääkö ihmisen pää. Kestääkö ihminen tätä jatkuvaa muutosta? Siinä on kirkon haaste, siinä on kirkon tehtävä.

Kirkon perussanoma ei siis muutu, vain tulkinnat ja toiminnan tasot muuttuvat ja tämän muutoksen tunteminen on erittäin tärkeätä. Vain muutoksen tuntemalla me onnistumme pastoraalisessa, diakonisessa ja missionaarisessa perustehtävässämme. Hyvät kirkolliskokousedustajat, jätän nämä ajatukset teidän mieliinne, nämä varmasti tulevat nousemaan viimeistään siinä vaiheessa, kun meille tulee eteemme Kirkon keskushallinnon kehittämismietintö. Haluaisin jättää myös yleisvaliokunnan pohdittavaksi nämä ajatukset, kun teette mietintönne kirkkohallituksen toimintakertomuksesta. Arvoisa puheenjohtaja, kiitos.


Paluu