Puheenvuoro



Repo Matti , piispa

Otsikko:
Kirkon keskushallintoa koskevien kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 9/2008)

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä marraskuuta 2008 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet. Uutena piispana elän jossain määrin aikain taitteessa. Erään laskentatavan mukaan minulla taitaa enää olla noin kolme viikkoa aikaa, ennen kuin irtaannun jonnekin piispallisiin sfääreihin. Tulee kiire pitää perusteltuja puheenvuoroja. Näinä ensimmäisinä kuukausina olen saanut jonkinlaista esimakua siitä, millaista sfääreissä sitten kenties tulee olemaan. Olen saanut ajella ympäri hiippakuntaa, vierailla seurakunnissa, tavata seurakuntien työntekijöitä, ottaa vastaan erilaisia delegaatioita, tavata luottamushenkilöitä, tavata seurakuntien jäseniä, tavata kuntien ja kaupunkien edustajia, valtuutettuja, koulujen opettajia, työpaikkojen edustajia, liike-elämän edustajia ja muita. Tuntuu kuin olisi turha huoli, että irtaantuu seurakuntaelämästä ja sen tuntemisesta. Ehkäpä varttuneemmat veljet voivat minua valistaa, koska tämä irtaantuminen tapahtuu ja kiertely lakkaa. Muuten tuntuu siltä, että huoli piispojen siirtymisestä elämään sfääreissään on ihan yhtä heikosti perusteltu kuin se usein esitetty väite, että papit eivät tiedä minkälaista elämää heidän tavalliset seurakuntalaisensa elävät. Kuitenkin elän aikain taitteessa. Entinen virkani kirkkohallituksen ulkoasiain osastolla sisustaa edelleen myös nykyistä uutta virkaani, ainakin antaa siihen hyödyllistä asian tuntemista. Sallikaa, että esiinnyn nyt hieman kaksoisroolissa ja tarkastelen käsillä olevaa asiaa sekä piispainkokouksen että ulkoasiain neuvoston näkökulmasta.

Haluan kiinnittää huomiota kahteen seikkaan, jotka pääosin esiintyvät tämän esityksen sivuilla 25 ja 26. Ensinnäkin esitys pyrkii vahvistamaan piispainkokouksen asemaa kirkon hengellisenä ja opillisena suunnan näyttäjänä. Tämä tavoite on aivan oikea ja perusteltu. Se on yhtäpitävä kirkkomme rakenteen ja järjestysmuodon kanssa ja se nousee suoraan luterilaisista tunnustuskirjoista. Augsburgin tunnustuksen mukaanhan piispoilla on kirkossa erityinen hengellinen kaitsentavastuu, josta seuraa tehtävä pitää huolta kirkon pysymisestä oikeassa evankeliumissa ja oikeassa evankeliumin opissa. Sitä varjellessaan piispa on kirkossa ykseyden ja jatkuvuuden palveluksessa. Siksi on luontevaa, että piispainkokous saa entistä vahvemman roolin myös kirkkomme ekumeenisten suhteiden vaalimisessa ja kehittämisessä. Suunnan näyttö on tarpeen niissä monissa ekumeenisissa neuvotteluissa, joita kirkkomme käy. Tähän asiaan kiinnitti edustaja Kotila huomiota, mutta haluan hiukan tarkentaa sitä.

Ekumeenisten oppikeskustelujen aloittaminen eri kirkkojen kanssa ja erilaisten neuvottelukuntien asettaminen on kirkon ulkoasiain neuvoston toimialaa, niin nykyisten säädösten kuin myös tehdyn esityksen mukaan. Käytännössä puolestaan näitä asioita hoitaa kirkkohallituksen ulkoasiain osasto, jonka toimintaa ulkoasiain neuvosto nyt johtaa, mutta joka esityksen mukaan siirtyy kirkkohallituksen johtoon. Jossain määrin siinä jo näyttää heikkenevän ekumeenisten asioiden johtamisen ja toimittamisen välinen suhde, kun johto siirtyy ulkoasiain neuvostolta kirkkohallitukselle. Mutta päätösvaltaa ekumeenisten sopimusten tekemiseen ei ulkoasiain neuvostolla ole, vaan se kuuluu tälle salille, kirkolliskokoukselle, ylimpänä päättävänä elimenä. Aloitteen sellaisesta voi nyt tehdä kirkkohallitus tai piispainkokous. Ulkoasiain neuvostolla ei ole suoraa aloiteoikeutta. Sellaista nyt ehdotetaan, mikä on parannus. Kirkkomme kaikki ekumeeniset päätökset ovat edenneet reittiä kirkkohallituksen tai piispainkokouksen kautta. Sellaisia ovat viime aikoina olleet Porvoon sopimus, Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, sopimus Saksan evankelisen kirkon kanssa sekä yhteistyösopimukset eräiden luterilaisten sisarkirkkojen kanssa. Näissä asioissa on piispainkokous antanut lausuntonsa joko kirkkohallitukselle tai kirkolliskokoukselle. Piispainkokouksen lausunnot ovat edeltäneet päätöksentekoa kirkolliskokouksessa. Nyt ehdotetussa muodossa piispainkokoukselle tulisi varata mahdollisuus antaa lausunto ulkoasiain neuvostolle "kirkon uskoon ja oppiin liittyvissä neuvoston päätösvaltaan kuuluvissa asioissa", sanotaan sivun 25 alalaidassa. Myös lakiehdotuksessa sivulla 55 pykälä 11 lausuu: "piispainkokoukselle on varattava tilaisuus antaa lausunto ennen päätöksen tekemistä kirkon uskoa ja oppia koskevassa asiassa". Periaate kuulostaa oikealta, mutta kun katsotaan, mistä ulkoasiain neuvosto saa päättää, herää kysymys, mistä ja missä vaiheessa piispainkokouksen on tarkoitus lausuntonsa antaa. Sivulla 26 todetaan, oikealla palstalla, puolivälin yläpuolella isossa kappaleessa, "kirkon ulkoasiain neuvostolla säilyisi päätösvalta sille kuuluvissa asioissa", mutta seuraavassa kappaleessa puhutaankin ulkoasiain neuvoston "toimivallasta erityisesti kirkon uskoon ja oppiin kuuluvissa asioissa". Ei puhuta enää päätösvallasta. Sivun 55 lakiehdotuksen pykälästä 11 käykin ilmi mistä kirkon ulkoasiain neuvosto päättää. Se päättää ainoastaan kirkon edustamisesta, muissa asioissa se "valmistelee", "hoitaa", "vastaa", "edistää", "tekee esityksiä", "antaa lausuntoja" ja "hoitaa asioita". Kirkon edustamisessa ekumeenisissa yhteyksissä ovat piispat olleetkin aivan oikein mukana tähänkin asti. Se on seikka, johon he ovat aiheellisesti virkansa vuoksi ahkerasti osallistuneet ja niin tulee jatkossakin myös olla. Mutta en aivan ymmärrä, tuleeko piispainkokouksen antaa lausunto edustamisesta, koska se on ainoa asia, josta "päätetään". Kyse ei näet välttämättä ole uskoon ja oppiin kuuluvista asioista. Ulkoasiain neuvosto kuitenkin asettaa neuvottelukuntia käymään ekumeenisia oppikeskusteluja ja myös ottaa vastaan raportteja neuvottelujen tuloksista. Näillä asioilla luonnollisesti on lukuisia liittymäkohtia uskoon ja oppiin, mutta välittömästi ei kuitenkaan ole kyse asioista, joissa voisi nähdä piispainkokouksen lausuntoja välttämättömiksi, sillä kysymys ei ole päätöksenteosta. Siinä vaiheessa kun kirkolliskokous käsittelee ekumeenista sopimusta, on piispainkokouksen lausunto tietenkin välttämätön, ja se on jo nykyisessä lainsäädännössä turvattu kirkkojärjestyksen luvun 20 pykälässä 4. Nyt tehdyssä esityksessä on vaikeaa nähdä missä asioissa ja missä vaiheessa piispainkokous antaisi lausunnon jo ulkoasiain neuvostolle. Voidaan toki ajatella, että tällainen tulee kenties jossain tilanteessa tarpeelliseksi, koska samalla ehdotetaan ulkoasian neuvostolle myös suoraa aloiteoikeutta kirkolliskokoukselle. Tällöin voi olla hyvä, että piispainkokouksen lausunto on jo olemassa ennen kuin asia tulee kirkolliskokoukseen. Ennen kuin tässä salissa käydään lähetekeskustelua, on jo materiaalia nähdä, mistä on kysymys. Näinhän on tähänkin asti ollut, koska aloitteet ovat tulleet kirkolliskokoukseen joko kirkkohallitukselta tai piispainkokoukselta jo lausunnon kanssa.

Toinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota, koskee niin ikään kirkon ulkoasiain neuvostoa, nimittäin kirkkohallituksen ja ulkoasiain neuvoston välistä suhdetta. Ulkoasiain neuvoston alaisuudessa on tällä hetkellä kolme toimikuntaa, teologisten asiain toimikunta, kirkon ulkosuomalaistyön toimikunta ja kirkon lähetystyön toimikunta. Ollessani ulkoasiain osastolla töissä, olin teologisten asiain toimikunnan sihteeri, koska toimin teologisten asiain sihteerinä. Esityksessä halutaan siirtää toimikuntien nimittäminen ulkoasian neuvostolta kirkkohallituksen tehtäväksi. Tämä oudoksuttaa, kun ajattelee sekä ulkoasiain neuvoston että sen toimikuntien tehtävää ja tarkoitusta. Esitys puhuu sivulla 26 "osaston toimikunnista", mutta tarkkaan ottaen tällaisia osaston toimikuntia ei ole, on vain neuvoston toimikuntia. Mainitsemani teologisten asiain toimikunnan tehtävänä on käsitellä erityisesti ekumeenisiin suhteisiin liittyviä teologisia kysymyksiä, tehdä esityksiä ja valmisteluja kirkon ulkoasiain neuvostolle. Jokainen ekumeeninen asiakirja, joka kirkossamme on viime vuosikymmenten aikana käsitelty, on kulkenut teologisten asiain toimikunnan kautta. Teologisten asian toimikunta on asiantuntijaelin, jossa on jäseninä professoreita ja tutkijoita teologisista tiedekunnista sekä teologeja kirkkomme seurakunnista. Käytännöllisesti katsoen kaikki lausunnot, joissa kirkko ottaa kantaa vaikkapa Luterilaisen Maailmanliiton tai Kirkkojen Maailmanneuvoston asiakirjoihin tai muihin kirkkomme ekumeenisiin linjauksiin, on valmisteltu teologisten asiain toimikunnassa.

Tässä esityksessä halutaan toki säilyttää kirkon ulkoasiain neuvosto kirkon ulkosuhteita hoitavana erityiselimenä ja näin onkin oikein, sillä silloin myös kirkolliskokous voi vapaammin nimittää ulkoasiain neuvoston ajatellen ekumeenisen ja kansainvälisen asiantuntijuuden kriteereitä ja nimittää kirkkohallituksen ajatellen muita kriteereitä. On hieman outoa, että samalla kun neuvosto pysyisi ylimmän päättävän elimen, eli kirkolliskokouksen asettamana, siltä itseltään vietäisiin mahdollisuus asettaa itselleen työkaluja eli toimikuntia. En näe tähän muuta selitystä kuin pyrkimyksen koota kaikki kirkkohallituksen alaisuuteen. Esityshän siirtää ulkoasiain osaston johtamisen kirkkohallituksen alaisuuteen. Samalla haluttaisiin siirtää myös toimikunnat, jotka nyt tulkitaan osaston toimikunniksi. Tämä kuitenkin perustunee näköharhaan, jossa toimikuntien nähdään jollain tavalla palvelevan osastoa ja kirkkohallitusta eikä nähdä niiden tehtävää ulkoasiain neuvoston valmistelevina eliminä. Kaikkein vähiten näillä erikoistuneilla elimillä on nykymuodossaan tekemistä kirkkohallituksen kanssa. Myöskään tulevaisuudessa ei voitane ajatella, että ne osoittaisivat valmistelunsa ja lausuntonsa kirkkohallitukselle, joka on yleishallintoelin ja ottaa kantaa moniin asioihin alkaen seurakuntien määräraha-avustuksista hautausmaan portin remonttia varten mutta ei kuitenkaan ulottuen ekumeenisiin ja kansainvälisiin suhteisiin, sillä niihin keskittyy kirkon ulkoasiain neuvosto. Tuntuisi hyvin oudolta, että toimikunnat asettaisi kirkkohallitus, vaikka niillä ei ole sen kanssa tekemistä.

Arvoisa puheenjohtaja, toivonkin, että kun hallintovaliokunta laatii mietintöänsä, se ottaa huomioon edellä esittämäni näkökohdat ja pitää lähtökohtanaan piispainkokouksen, ulkoasiain neuvoston sekä toimikuntien tarkoitusta eikä hallinnon virtaviivaistamista mahdollisimman yksinkertaisen ja keskitetyn kaavion mukaan.


Paluu