Puheenvuoro



Juntunen Sammeli, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä marraskuuta 2012 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Tämä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen ja taitavasti tehty kirja, joka antaa selvän ja lohduttoman kuvan kirkostamme. Tässä on ensiksi valtavasti tietoa kerätty tilastojen ja haastattelujen kautta, ja sitten se on analysoitu niukasti, uskottavasti ja asiallisesti. Silti se voisi eräässä mielessä olla parempi, toistan varmaan itseäni kun sanon, että teologisesti olisi voinut olla syvempi, teologiaa olisi voinut enemmän käyttää kerätyn tiedon tulkinnassa. Otan esimerkiksi tuon sinänsä hienon luvun 16: Johtopäätökset ja pohdinta. Siellä on hienosti havainnoitu, että yhä useammille suomalaisille satunnainen osallistuminen seurakunnan toimintaan on muuttunut osallistumattomuudeksi. Ja että hengelliset syyt ovat tärkeitä kirkkoon kuulumisen syitä yhä pienemmälle joukolle suomalaisia, itse asiassa ne ovat kaikkein pienin syy, niin kuin on jo kuultu, kuulua kirkkoon. Sitten sivulla 411 todetaan, että kansankirkollisessa ajattelussa on korostettu kirkkoon kuulumista, mutta sen sijaan oppiin ja toimintaan sitoutumisen elementit ovat olleet vähemmän esillä. Mutta nyt tämänkaltainen perinteeseen ja kulttuuriseen tapaan liittyvä toimintamalli on murtumassa, siellä todetaan. Minä olen lukevinani tästä rivien välistä, että kansankirkollinen ajattelutapa on osoittautumassa toimimattomaksi ainakin sellaisena kuin se meillä on ollut, ehkä se jopa on epäonnistunut. Nimittäin ihmisiä ei kiinnosta kuulua kirkkoon, elleivät he sisäisesti usko kirkon opetukseen. Eivätkä he voi uskoa, jos he eivät osallistu toimintaan. On siis ollut virhe kuvitella, että se on erityisen armollinen kirkkokäsitys, ja kirkon kynnys on erityisen matalalla, kun korostetaan vain, että jokainen kastettu kuuluu kirkkoon riippumatta opista, toiminnasta, tai miten uskoo. Se on ollut hyvä yritys, mutta se ei näköjään toimi. Kuten sivulla 412 todetaan: "Uskonnosta haetaan ensisijaisesti henkilökohtaista merkitystä muuttuvassa tilanteessa. Katsomuksellinen elementti on olennaisessa roolissa merkityksen synnyttäjänä." Jos tämä puuttuu, pelkkä perinne tai kulttuurinen merkitys eivät pidemmän päälle riitä pitämään kirkkoon kuulumista tarpeellisena.

Sitten siitä teologiasta. Tätä nimittäin perustellaan sivulla 412, mitä äsken sanottiin, yhdysvaltalaisen uskontososiologi Rodney Starkin tutkimuksella. Ja sen mukaan uskontojen keskeinen haaste on luottamuksen synnyttämisessä uskonnollisiin uskomuksiin ja väitteisiin, joita ei voida inhimillisin keinoin osoittaa todeksi. Starkin mukaan osallistuminen julkiseen ja yksityiseen uskonnonharjoitukseen on keskeisin tekijä luottamuksen synnyttämisessä uskonnollisiin oppeihin, sillä luottamus oppeihin lisääntyy suorassa suhteessa osallistumisen kanssa. On hienoa, että tällainen tosiasia on löydetty uskontososiologian keinoin. Sanon sen ihan vilpittömästi. Sehän on syvällinen totuus, joka kertoo, mistä johtuu tämä kansankirkon ideologian epäonnistuminen. Kun ei ole kiinnitetty huomiota näihin uskomuksiin, synnyttämiseen toiminnan kautta. Kiinnitän kuitenkin huomiota siihen, että miksi tätä samaa asiaa ei ole perusteltu teologialla, vaikkapa tunnustuskirjoilla tai Raamatulla. Onko meillä kaikilla jo niin matala teologinen profiili, että sellainen perustelu ei enää toimi? Onko kirkon tunnustuksesta tullut meille sellainen elämälle vieras oppilauseiden kokoelma, jota ei kannata käyttää enää todellisuuden tulkinnassa nykypäivänä, tai analyysissä? Täällä juuri kukaan ei ole puhunut teologiasta paitsi Kujala tuossa äsken oikein tomerasti ja Koskenniemi pikkuisen. Mutta haluan silti kerrata, että mitä siellä tunnustuskirjoissa sanotaan, nimittäin: "Kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan." Ja sitten siellä sanotaan: "Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineenä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." Siis, tämänkin perusteella olisi voinut tulla siihen tulokseen, että tämä vakaumuksellinen ja uskomuksen puoli on olennaista kirkkoon kuulumisessa. Että pelkkä kansankirkollinen kirkkoon kuuluminen ei riitä, vaan tarvitaan sana, sakramentit ja henkilökohtainen vakuuttuminen. Ja Raamatussa analysoidaan tällaisesta tilanteesta sanomalla esimerkiksi, että "Sillä, jolla on, sille annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hän luulee itsellään olevan." Eikö se johdu juuri tästä, että yhä useammalle satunnainen osallistuminen muuttuu vääjäämättä osallistumattomuudeksi? Ja eikö se johdu juuri tästä, että pelkkä kulttuuriseen tapaan liittyvä toimintamalli on murtumassa? Tarvitaan myös Jumalan sanaa, tarvitaan jopa oppia.

Miksi me emme kansankirkkona ole ottaneet näitä perinteemme teologisia perustotuuksia todesta? Miksi me olemme kuvitelleet, että kirkko voi toimia pelkän sen perusteella, että ihmiset vain kastetaan siihen, ja että sitten he perinteen ja kulttuuristen syiden vuoksi kuuluvat? Miksi julkisuudessa ei pidetä tärkeänä oppia ja toimintaan sitoutumisen elementtiä? On hienoa, että tämä äsken mainittu totuus on nyt löydetty sosiologian keinoin, sanon sen ihan vilpittömästi, mutta haluan vain kiinnittää huomiota siihen, että kirkon tutkimuskeskuskin voisi rohkeammin käyttää myös teologiaa todellisuuden analyysin välineenä. Kyselytutkimukset ja tilastot ovat tärkeitä, mutta se on vain toinen puoli, että mitä ihmiset ajattelevat ja mitä he toivovat kirkolta. Toinen puoli on se, että mitä johtopäätöksiä tästä tehdään. Mitä kirkko on, ja mitä sen pitää olla tekemässä? Miten haasteisiin vastataan, miten ihmisten toiveisiin vastataan? Siihen keskittyvä ajattelutapa on minusta teologia. Se nousee Raamatusta ja kirkon perinteestä. Sosiologiallakin siihen voi löytää oikean vastauksen, niin kuin havaitsimme, mutta ei välttämättä. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellä sitten voi löytää sellaisen vastauksen, mitä olin kuulemassa Hiilamon puheenvuorosta, että nyt kun vain 15 % nuorista aikuisista uskoo Jumalaan, olin kuulevinani että hän esitti, että pitäisi olla matalampi profiili kirkon kynnykseen ja uskomiseen. Tarkoittaako se sitä, että meidän pitäisi luopua siitä, että usko Jumalaan on tärkeätä, kun enää 15 % uskoo, ja sitten pitäisi harjoittaa enemmän diakoniaa ja ehkä joogaa? Kun ihmiset eivät enää usko Jumalaan, ollaan sitten sellainen kirkko, jossa se jumalausko ei ole kovin tärkeä. Ei ole minusta hyvä analyysi. Tuo sosiologinen analyysi on paljon parempi, mutta teologialla olisi ehkä helpommin päässyt samaan kuvaan, ja aikaisemmin, kun tällainen romahdus on tapahtunut. Toivon siis, että Tiedotuskeskus jatkossa ottaa hienoon toimintaansa mukaan myös todellisuuden systemaattisteologisen analyysin nykyistä vahvemmin. Eikä ainoastaan se, vaan myöskin me kirkolliskokouksena ja kaikkina kirkon jäseninä teemme tällä tavalla. Tähän Tutkimuskeskuksella on nyt minusta aivan erinomaiset mahdollisuudet, kun tutkimuskeskuksen toimikunnan johtajaksihan on nyt tullut piispa Jolkkonen. Minä olen oppinut tuntemaan tämän "Jarzingerin" erinomaisena teologina, ja toivon, että hän jaksaa yrittää siirtää teologista näkemystään Kirkon tutkimuskeskuksen metodeihin, ja sillä tavalla Tutkimuskeskus voi löytää uuden tavan analysoida sitä valtavaa tietomäärää, jota se saa.

Ja vielä lyhyesti yksi vinkki siihen, miten tällaista teologiaa voisi harjoittaa. Sivulla 270 on käsitelty puolustautumista uusateistien kirkkoa ja kristinuskoa vastaan aloittamaa hyökkäystä vastaan. Sitä kuvaillaan siellä näin: "Uusateistit ovat harkitun provokatiivisia sanomansa esiin tuomisessa. Jyrkkä sanoma provosoi. Tässä tilanteessa uskonnon jyrkkäsanainen puolustaminen kiihkein äänenpainoin on uusateistien tavoitteiden mukaista, koska se vahvistaa mielikuvaa uskonnosta konflikteja ja eripuraa lietsovana voimana." Tuo on ihan varmasti totta. Mutta minä kysyn, että miksi tässä yhteydessä ei ole mainittu mitään positiivista apologian eli uskomme sisällön järjellisen puolustamisen tiimoilta. Ja kuitenkin nykyaikana uskonnonfilosofiassa jumalausko näyttää taas pitkästä aikaa hyvinkin järkevältä. Ja toisaalta uusateismin perustelut näyttävät uskonnonfilosofisesti hyvin heppoisilta. Miksi tätä mahdollisuutta ei edes mainita, tai miksi meidän kirkkomme ei ole käyttänyt sitä? Ainoastaan jotkut herätysliikkeet ovat sinänsä ansiokkaasti järjestäneet apologiaseminaareja. Mutta kokonaiskirkko on ollut täysin kädetön, me luterilaiset olemme todella onnettomia näissä asioissa toisin kuin katoliset ja reformoidut. Ja siksi olen iloinen, että piispa Jolkkonen on ottanut julkisuudessa esiin tämän mahdollisuuden, että pitäisi harjoittaa apologiaa, ja se on minusta oikea tie. Ja sitä ei missään tapauksessa saa etukäteen leimata joksikin tällaiseksi kiihkoiluksi, joka vain lietsoo eripuraa ja jota sen takia vain herätysliikkeet harjoittavat, vaan kokonaiskirkon pitäisi ottaa tämä yhdeksi teologisen työskentelynsä välineeksi. Tässä olisi varmaan sarkaa Kirkon tutkimuskeskuksellekin. Nimittäin sen kautta saataisiin suomalaisille sellainenkin ajatus mieleen, että Jumalaan kannattaa uskoa sen takia, että se on totta. Jumala on oikeasti olemassa. Ja sitten kun se on saatu kerrottua, sen jälkeen enää jumalausko ei enää olekaan sellainen tunteenomainen asia, johon minä saan turvautua, jos olen niin onneton, etten muuten elämässä pärjää. Vaan minä voin uskoa Jumalaan, koska hän on oikeasti olemassa. Se ei vielä riitä, sitten meidän pitää kertoa, että tämä Jumala on tullut ihmiseksi. Voi vitsi, teillä on mahdollisuus olla tämän oikeasti olevan Jumalan kanssa tekemisissä. Ja hän on vielä kasteessa ottanut sinut liittoon kanssansa. Ja sitten sen saa vielä syödä ja juoda ehtoollisella sunnuntaina. Sanon, että jos tuo ei riitä, sitten on vielä diakonia, jolla se osoitetaan rakkauden teoilla, että se on oikeasti totta. Mutta se pelkkä diakonia ei riitä, siinä pitää olla se opetus, se Jumalan Sana, josta Kujalan Erkki puhui. Ja sitten jos sekään ei riitä, sitten pitää tehdä sillä tavalla kuin Paavali, joka sanoi, että jos meidän evankeliumimme on pimennossa, niin se pimento on niissä, jotka tämän maailman jumala on sokaissut. Niinhän se muuten oli Jeesuksellakin, hänkin joutui valittamaan ihan yhtenään sitä, kun sanoma ei mennyt perille.


Paluu