Puheenvuoro



Peltonen Kai, edustaja

Otsikko:
Kirkko 2020 - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko (Kirkkohallituksen esitys 11/2010)

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä marraskuuta 2010 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Monien oppineiden ja oivaltavien puheenvuorojen jälkeen koettelen kärsivällisyyttänne vielä yhdellä näkökulmalla. Varmaan eniten edellä esiintyneistä puhujista seurailen piispa Häkkistä ja edustaja Kainulaista. Selonteon tulokulma on ilmaistu jo täällä usein siteeratulla sivulla 6 seuraavasti: "Kirkko on osallisuuden yhteisö, joka muodostuu jäsenistä. Selonteon luonteen vuoksi kirkko kuitenkin määrittyy siinä pääsääntöisesti institutionaaliseen rooliinsa kytkeytyneenä julkisena organisaationa." Tämä tulokulman rajaus on selonteon laajuuden huomioon ottaen toki ymmärrettävä. Mutta omalla tavallaan se voi olla myös vaarallinen. Se on vaarallinen silloin, jos se ohjaa meidät yksinomaan tuottamaan vain ns. kirkkopuhetta eli tarkastelemaan toimintaamme itseisarvona ja siitä itsestään käsin irrallaan kirkon varsinaisesta olemuksesta ja perustehtävästä. Esimerkinomaisesti yksi kysymys, jonka äärellä ainakin minut tämä selonteko kaikkine erinomaisine puolineen jätti nälkäiseksi.

Lokakuun kirkostaeroamisaallon yhteydessä kuultiin paljon niitä ääniä, jotka sanoivat lähtönsä syyksi evankelis-luterilaisen kirkon tarpeettomuuden, merkityksettömyyden, käsittämättömyyden tai sen uskomusten silkan paikkansapitämättömyyden. Näitä ääniä on pakko kuulla ja niin on varmasti tapahtunutkin. Mutta hyviä vastauksia näihin kysymyksiin tai haasteisiin tai väitteisiin kirkon merkityksettömyydestä ja sen sellaisesta ei synny organisaatiota virittämällä tai hallinnollisilla järjestelyillä. Kysymys merkityksestä tai sen puutteesta on viime kädessä aina sen peräämistä, tekeekö instituutio sitä, mitä sen pitäisi tehdä, mitä sen odotetaan tekevän ja mitä sen vaaditaan tekevän. Ja tekeekö se tämän johdonmukaisesti ja selkeästi.

Itse katselen kirkon merkitysongelmaa tai oikeamminkin kai merkityksettömyyden ongelmaa seuraavaan tapaan. Kristilliselle uskolle oli alussa ja pitkään sen jälkeenkin ominaista esittää maailmasta joukko totuusväitteitä. Näitä olivat erityisesti sellaiset kuin Jumala on olemassa, Jumala on Luoja, Jumala lähestyy ihmisiä jotenkin erityisesti Jeesuksen hahmossa, Jeesus teki ihmeitä, Jeesus nousi kuolleista, kristitty elää Kristuksessa, maailmanloppu on pian edessä. Näiden ikään kuin originaalien totuusväitteiden päälle kristikunta alkoi myöhemmin rakentaa teologis-spekulatiivisia totuusväitteitä eli väitteitä Jeesuksen kahdesta luonnosta, Jumalan kolmiyhteydestä ja Raamatusta ilmoituksena. Näillä totuusväitteillään kristinusko hallitsi länsimaista maailmankatsomusta kokolailla suvereenisti uuteen aikaan ja valistukseen saakka. Sittemmin ovat asiat muuttuneet monin tavoin. Eritoten kasvanut tieto fysiikasta, kosmologiasta ja biologiasta on asettanut entiset totuusväitteet pysyvästi kyseenalaisiksi. Ihminen osaa tätä nykyä selittää maailmankaikkeuden synnyn, aineen rakenteet ja elämän salaisuudet ihan itse, omilla keinoillansa. Jumalaa ei tarvita enää sen enempää luojaksi kuin minkään muunkaan asian selittäjäksi.

Kirkonmiehet ja -naiset meillä ja muualla ovat tajunneet tämän jo kauan sitten. On ymmärretty, että pitäminen kiinni vaikkapa maailman synnystä kuudessa päivässä, auringon pysähtymisestä kierrossaan maan ympäri tai maapallon litteydestä saa esittäjänsä tänä päivänä näyttämään lähinnä sivistymättömältä hölmöltä. Ja katso, tämä oivallus on synnyttänyt valistuneen ja sivistyneen homo ecclesiasticuksen, kirkollisen ihmisen. Hänelle on selvinnyt, että luonnontiede, fysiikka, kosmologia, biologia, Raamattu ja kristinoppi onnistuvat jollakin kummallisella tavalla olemaan kaikki yhtä aikaa totta. Jos maailma syntyi alkuräjähdyksessä, Jumala oli se, joka laukaisi Big Bangin. Jos ihminen onkin kehittynyt evoluutioprosessissa, kuten kaikki muukin elollinen, jossakin vaiheessa Jumala puuttui yhden haaran kehitykseen ja vaihtoi sitä siten, että apinasta ei tullutkaan apina vaan ihminen, jne. Toisin sanoen, maailma on sitä miltä se näyttää ja mitä tiede sanoo, mutta Jumala silti luuraa ikään kuin jossain raossa tai aukossa. Mutta vielä sofistikoidumpikin versio Jumala-puheen ja kristillisen uskon totuusvaatimusten uudelleen tulkinnasta on olemassa. Kirkollinen Jumala-puhe - näin sanotaan - ei väitäkään mitään maailmasta tai todellisuudesta. Se on uskonnollista puhetta, kielipeliä, joka tarjoaa yhden tavan yrittää järjestää yksityisen ihmisen kaaosmainen elämä ja maailma. Sellaisena se voi olla totta vain tuolle yhdelle ihmiselle. Todellista postmodernismia siis. Ainoa, mistä enää voidaan sanoa mitään varmaa kirkon sisäisen kielipelin keinoin ulkopuoliselle tai ulkopuolisille, on moraalinen paatos, eli sarja neuvoja siitä, miten elämää pitää elää oikein. Ja näin on päästy siihen tilanteeseen, johon istuntokauden avauspuheessakin jo viitattiin: kirkollisella puheella ei ole kosketuskohtaa mihinkään todelliseen oman kielipelinsä ulkopuolella paitsi moraalin osalta. Ja senkin kohdalla on niin, että kristinusko tai evankelis-luterilainen kirkko on ongelmissa, koska se ei omista mitään erityistä etiikkaa tai hyvän elämän erityistä taitoa. Historia ja konkretia puhuvat pikemminkin päinvastaista.

Näissä oloissa ei ole mitenkään ihmeellistä, että kirkon puhe kuulostaa tänään sekä käsittämättömältä että merkityksettömältä. Ja asia ei siitä parane, että entiseen peliin lisätään kierroksia. Tämä pitäisi osata lukea ulos 40 000 eronneen viestistä. Mitä sitten? Ainakin itselleni niin, että selonteon pohjalta ponnistetaan kohti Jumala-puhetta ja totuuden kysymistä. Arkailematta ja häpeämättä. Kirkko uskon yhteisöksi. Merkityksetön puuhastelu ja turha retoriikka syrjään. Siinä jotakin noin aluksi, sekä valiokunnalle että meille kaikille. Näillä - niin uskon - pääsemme kysymyksiin, kuten täällä jo perättiin, järjestä ja sydämestä eli merkityksistä ja mielestä. Ne kaiketi ovat juuri niitä kysymyksiä, joihin vastaukset meiltä nyt näyttävät puuttuvan.


Paluu