Puheenvuoro Riikonen Teuvo V.

Puheenvuoro

Riikonen Teuvo V., edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kirkolliskokousväki. Tämän kirkolliskokouksen päätettävänä ei ole vain rukous homoseksuaalisen parin kanssa. Kysymys on kirkon identiteetistä, mikä kirkko on, ketä kirkko edustaa, mistä se saa sanomansa ja tehtävänsä tulevaisuuden Suomessa. Avajaispuheessa arkkipiispa sanoi, että kansankirkkomme on muuttumassa entistä selkeämmin kansan kirkoksi. Tätä myös ministeri Wallin tuki. Muutosta heidän mielestään on syytä tukea kaikin keinoin. Puolustan heidän molempien oikeutta tähän mielipiteeseen, mutta olen asiasta täysin eri mieltä.

Käsitettä kansankirkko yhteen tai erikseen kirjoitettuna ei ole missään kirkkomme virallisessa dokumentissa. Tunnustuksemme mukaan me olemme Kristuksen kirkko, osa hänen maailmanlaajuista ruumistaan. Meidän identiteettimme määrittää Jeesus Kristus sellaisena kuin Raamattu ja uskontunnustukset Hänestä todistavat. Sitä ei määritä kansan tahto, ei enemmistöpäätös. Jos tällaista kehitystä ajetaan, se on kohtuullisen vakavaa harhaoppia. Lisäksi se on selvästi vastoin sitä kirkkolakia ja kirkkojärjestystä, jonka 1 luvun 1 § kohtaa olemme täällä muutamaan kertaan kuulleet. Nyt monet tahot yrittävät käytännössä kumota tuon periaatteen. Avautumista nykyajalle olisi se, että kansa saa päättää siitä, miten kirkon opetusta tutkitaan ja arvioidaan. Media ja heidän ohjelmansa sekä yleinen mielipide saisivat päättää kirkon identiteetistä. Vedotaan kirkon moniäänisyyteen ja moneen raamatuntulkintaan. Kansankirkossa jokaisella raamatunlukijalla tulee saada olla omat lähtökohtansa, jotka sanelevat sen, mitä Raamattu sanoo. Lopputuloksena on se, että kirkon identiteettiä ei enää määritä Jumalan Sana.

Tämä on se kysymys, jonka parissa me lopulta täällä olemme. Olemme tilanteessa, joka on paljon merkittävämpi kuin miltä ensi katsomalta näyttää. Se on ns. "status confessionis", tunnustautumisen tilanne. Status confessionis on tilanne, jossa ratkaistaan olemmeko uskollisia Kristukselle vai luovummeko Hänestä ulkoisen paineen ahdistamina. Uskallammeko edelleen pitää kiinni siitä, että identiteettimme kirkkona on Kristuksessa sellaisena kuin Raamattu hänestä todistaa.

Kirkkohistoriasta tunnemme yhden tällaisen selkeän status confessionis -tilanteen Saksasta vuonna 1934. Silloin kirkon, ollakseen uskollinen itselleen ja sanomalleen, oli tehtävä mahdollisimman selvä ero totuuden ja valheen välillä. Syntyi tunnustuskirkko, joka teki ns. Barmenin julistuksen. Se kuului: "Jeesus Kristus, sellaisena kuin pyhä Raamattu hänestä meille todistaa, on Jumalan Sana, jota meidän on kuultava, johon meidän on luotettava ja jota meidän on toteltava elämässä ja kuolemassa". Kyse oli siis Jeesuksen kuulemisesta, ei itselle mieleisten tulkintojen tekemisestä. Kyse oli luottamuksesta Jumalan Sanan todistukseen hänestä. Kyse oli luottamuksesta, seuraavasta tottelemisesta joka saattoi johtaa kuolemaan ja johtikin, sitä ei voinut väistää sanomalla, että jokaisella on saatava olla omat tulkintansa. Barmenin julistus jatkuu: "Me hylkäämme sen harhaopin, että kirkko voisi tai että kirkon pitäisi Jumalan yhden Sanan lisäksi hyväksyä julistuksensa lähteeksi muita tapahtumia, voimia, henkilöitä tai totuuksia kuin Jumalan ilmoitus." Me olemme nyt status confessionis -tilanteessa, koska meille syötetään kirkkomme identiteetin lähteeksi kansaa ja sen tahtoa sekä medioiden johdattelemaa yleistä mielipidettä. Jos suostumme tuohon, olemme vaarassa muuttua jopa sellaiseksi, josta oman kotiseurakuntani kirkkoherra, täällä moneen kertaan lainattu teologian tohtori, dosentti Sammeli Juntunen on sanonut: "Me olemme muuttumassa luopiokirkoksi". Näin käy, jos muutamme kirkkomme julkisen opetuksen, jos pastoraalisen rukoilemisen ohje tulee sellaisessa muodossa, että se käytännössä tulkitaan papin tai Jumalan antamaksi hyväksynnäksi tai siunaukseksi. Onko Juntusen mainitsema luopiokirkosta puhuminen liian rajua? Ei, Jumalan Sanan mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Tätä yritetään muuttaa ja lisätä päinvastaiseksi väittämällä usealla eri argumentilla, josta otan vain yhden esille: Normatiivista ja pysyvää Raamatussa olisi vain armo-oppi, ei etiikka. Tuollainen opetus on luterilaisten tunnustuskirjojen hylkäämää antinomismia. Kaikkien muittenkin kirkkokuntien, paitsi Ruotsin kirkon mukaan, myös Jumalan laki on normatiivista. Kirkko ei voi omalla päätöksellään muuttaa Kristukselta ja apostoleilta perittyä opetusta seksuaalietiikasta, ei ainakaan vastoin Raamatun omaa sanaa. Kirkkoon ollaan Barmenin sanoin tuomassa sen "julistuksen lähteeksi muita tapahtumia, voimia, henkilöitä ja totuuksia" kuin Kristus ja Jumalan Sana, todistus Hänestä. Näitä tapahtumia ja lausuntoja on viime aikoina ollut paljon. Ovatko nämä onnistuneet muuttamaan Jumalan sanan tulkinnan sellaiseksi, että sen perusteella olisikin nyt mahdollista hyväksyä se, mikä ennen ei ollut hyväksyttävää? Mielestäni ei ole. Jos joku tutkija arvioi tätä koskevaa opetusta, kirkkojärjestyksen määräämällä tavalla eli Jumalan Pyhän Sanan mukaan, niin hän ei voi päätyä sellaiseen johtopäätökseen. Näemme tämän myös ekumeniasta. Kaikki kirkkokunnat lukivat Raamatusta tämän kiellon aina 1900-luvun loppupuolelle. Silloin muutamat sekularisoituneet länsimaiden protestanttiset kirkot alkoivat muuttaa kantaansa. Se tapahtui yhteiskunnan ja kulttuurin asettamien paineiden vuoksi, ei siksi että kirkot olisivat oppineet ymmärtämään Raamattua paremmin. Perinteiset teologiaa ja kirkon traditiota arvostavat kirkkokunnat eivät ole muuttaneet opetustaan tässä asiassa. Ei myöskään vahvasti kasvavat helluntailaiskirkot tai erilaiset vahvasti kasvavat karismaattiset liikkeet. Selvä viesti on myös se, että länsimaisen yhteiskunnan paineissa myöntyneet kirkot ovat juuri niitä, jotka menettävät jäseniään eniten. Ilmiö on nähtävissä niissä länsimaiden kansankirkoissa, joissa tämä siunaus on otettu käyttöön. Taustalla vaikuttaa myös laajempi luopuminen teologian terveistä normeista. Olemme tänään status confessionis -tilanteessa, pysymmekö edelleen tiellä, jossa identiteettimme ei määritä yleinen mielipide vaan Jeesus Kristus kuin pyhä Raamattu Hänestä todistaa.

Arvoisat kirkolliskokousedustajat! Aito Kristuksen kirkko voi opastaa työntekijöitään rukoilemaan homoseksuaalisesti suuntautuneiden puolesta ja heidän kanssaan yksityisenä sielunhoidon asiana. Aito Kristuksen kirkko toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleeksi toimintaansa ja antaa heille siunauksensa muun kirkkokansan mukana messussa ja ehtoollisella, ei syrji häntä, kunnioittaa häntä ihmisenä, ei halveksi eikä vähättele, on ystävällinen. Meillä kaikilla olisi varmasti sielunhoidollisia esimerkkejä vaikka kuinka paljon, niin minullakin. Mutta koska ne ovat sielunhoidon piiriin kuuluvia asioita, ne ovat vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia asioita.

Mutta aito Kristuksen kirkko ei voi ottaa julistuksessa lähteeksi muita tapahtumia, voimia, henkilöitä ja totuuksia, kuin Jeesuksen sellaisena kuin Raamattu Hänestä todistaa. Se voi olla houkuttelevaa, mutta emme sillä kirkkoamme pelastaisi, emme edes pysäyttäisi kirkosta eroamista. Raamatussa ja kirkkolaissa pysyminen vaatii tässä tilanteessa uskallusta, uhrautumista ja alttiutta. Joka uskaltaa olla tässä mielessä samaa mieltä kuin Raamattu ja monet perinteiset kristilliset kirkot, saa osakseen jopa vihaa. Mutta juuri niin status confessionis -tilanteessa käy. Se osapuoli, jota vastaan Kristukseen tunnustautuminen pitää uskaltaa tehdä, ei se välttämättä katso ilolla tuollaista tunnustautumista. Muistamme, miten Bonhoefferin kävi tunnustautumisensa vuoksi siksi, että hän ei Jumalan Sanan vuoksi voinut myöntyä yleisen mielipiteen edessä. Meille ei käy tässä status confessionis -tilanteessa näin pahasti. Me saamme osaksemme oman osuuden, jokunen lautakuntapaikka Kirkkohallituksen listoilla voi mennä. Siitä huolimatta emme saa antaa kirkkomme muuttua Kristuksen kirkosta kansankirkoksi. Kirkon kevät muuttuu hyvin nopeasti kylmäksi sydäntalveksi. Ihmiset tallaavat sellaisen kirkon jalkoihinsa, joka ei pysy Kristuksessa. Ratkaisu on tällä hetkellä meidän käsissämme. Olemme ratkaisemassa sitä Jumalan kasvojen edessä tilanteessa, jossa hän vaatii meiltä kuuntelemista, luottamista ja tottelemista silläkin uhalla, että jos olemme kuuliaisia Kristukselle, joudumme sen vuoksi vaikeuksiin. Ratkaisu on meillä.

Paluu