Puheenvuoro



Lahdenperä Pekka, edustaja

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 5/2008)

Täysistunto:
Maanantaina 3 päivänä marraskuuta 2008 klo 13.00

Teksti:
Herra arkkipiispa, arvoisat edustajat. En ole edellisellä kaudella ollut edustajana, en osaa arvostella sitä, että onko tämä minun puheenvuoro sitä häkä- vai happipuolta. Pahoin pelkään, että ainakin osittain sitä häkäpuolta. Näin juristina kyllä ymmärrän sen, että me olemme tässä asiassa, sanoisimmeko semmoisen välttämättömän pahan edessä. Siitä huolimatta on oikeutettua esittää kritiikkiä kirkkohallituksen esitystä vastaan. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että asiassa ei voitaisi mennä eteenpäin kritiikistä huolimatta. Olen valmistellut tätä lähetekeskustelupuhetta etukäteen ja seuraavia ajatuksia virkapaketti synnytti. Kun tämän paksun pumaskan olin lukenut läpi, niin en voinut välttyä kysymykseltä, varmaan moni muukin on sitä kysynyt. Julkisoikeudellinen yhteisö vai Kristuksen kirkko? Vaikka siihen vastataan, että kirkko on molempia, niin kyllä me tiedämme, että kirkon varsinainen olemus on teologinen. Kirkko on ensisijaisesti hengellinen yhteisö, jolla on suomalaisessa yhteiskunnassa myös julkisoikeudellinen puolensa. Tässä virkapaketissa kirkkomme ei kuitenkaan profiloitu tunnustuksemme mukaiseksi Kristuksen kirkoksi. Esityksestä puuttuu, tai voisi sanoa jopa, oma identiteetti ja tahtotila loistavat poissaolollaan. Kirkon palvelussuhteiden järjestelyä ei ole toteutettu kirkon omasta olemuksesta käsin, vaan lähtökohtaisesti on ikään kuin mukauduttu siihen mitä yhteiskunnan ja yleisen lainsäädännön vaatimukset ovat. Tässä esityksessä, kuten sanoin, me olemme välttämättömyyden pakon osalta toisaalta, mutta lähestymistapa on mielestäni virheellinen, tai ei ole tyydyttävä, se että meillä ikään kuin on valmiina yhteiskunnan lainsäädäntö ja se vain siirretään miettimättä mihin se siirretään, eli siirretään hengelliseen yhteisöön.

Kirkolle on perustuslaissa säädetty ja taattu sisäinen itsenäinen autonomia. Se on tuotu tässä esityksessä esille ohuesti. Siitä on kyllä maininta, mutta se ei mielestäni nouse esityksessä sille kuuluvaan rooliin. Kirkon lainsäädäntöautonomia tarkoittaa nimen omaan sitä, että kirkko lähtökohtaisesti itse asettaa kirkon palvelussuhteen ehdot omista tarpeistaan käsin, ei siis ensisijaisesti yhteiskunnan tarpeista käsin, vaan omista. Valtiovalta on perustuslain kautta säädännöllisellä tasolla ja käytännössä monissa eri yhteyksissä eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnoissa hyväksynyt, että kirkon perustehtävä on uskonnollinen ja liittyy sen omaan tunnustukseen. Kirkkohallituksen esityksen pääpaino on virkamiesoikeudellinen, siinä ei painotu se, että on kysymys hengellisen yhteisön palvelusuhteiden järjestämisestä. Teologinen tarkastelu puuttuu tykkänään, tämän vuoksi muun muassa yleisen hallintojuridiikan virkamiesoikeudelliset periaatteet korostuvat, kirkon niin sanotut omat asiat eivät ole saaneet esityksessä niille kuuluvaa huomiota. Olisin odottanut, että esitys sisältäisi perusteellisemman analyysin missä määrin kirkon työntekijät käyttävät julkista valtaa. Julkisen vallan käyttöä on kirkon hallinnossa, mutta miten on hengellisessä työssä. Kirkon palvelusuhteissa pääosaan ja erityisesti sen perustehtävään hengelliseen työhön ei ymmärtääkseni liity todellista julkisen vallan käyttöä. Tässä yhteydessä voi detaljina todeta, että muillekin uskonnollisille yhdyskunnille on muun muassa annettu vihkimisoikeus ilman virkamieskoneistoa. Palvelussuhteita koskeva mittava lainsäädäntöehdotus on mielestäni epäsuhteessa kirkon vähäiseen julkisen vallan käyttöön sen perustehtävässä. Emme voi välttää kysymystä tarvitsemmeko kirkossa tällaista valtio- ja kuntatason virkalakeihin verrattavaa sääntelyä. On selvää, että esityksessä viitatut perustuslain 80 § ja virka- ja työlainsäädännön kehitys asettavat kirkollekin tiettyjä uudistumisen tarpeita palvelussuhteiden sääntelyssä, mutta onko tämä oikea tapa vastata näihin tarpeisiin.

Sitten toiseen asiaan. Esityksestä ilmenee, että ortodoksisessa kirkossa siirryttiin vuonna 2006 annetulla lailla yhteen palvelusuhdelajiin, työsuhteeseen ja nyt kuulin tuossa kirkkoneuvos Voipion esittelyssä, että tätä vaihtoehtoa oli meilläkin pohdittu. Meillä kuitenkin päädyttiin esityksessä säilytettäväksi molemmat sekä virka- että työsuhde. Esityksessä todetaan, että kirkossamme jako virka- ja työsuhteeseen perustuu ennen kaikkea historiallisiin syihin, eikä esimerkiksi julkisen vallan käyttöön tai viranomaistehtävien hoitoon. Usein jopa samoissa tehtävissä saman seurakunnan palveluksessa käytetään sekä virka- että työsuhdetta. Kirkkohallitus toteaa kuitenkin ettei nykytilanteessa ole tarpeen lainsäädännöllä ottaa kantaa virkasuhteen käytön laajuuteen ja sitä perustellaan muun muassa sillä, että kirkon hengellinen työ tehdään pääosin sillä tavalla, että kirkon työaikalain säännökset eivät niitä koske ja sen vuoksi muutos työsuhteisiin edellyttäisi erityisen laajaa työnjohtamisen ja työn organisoinnin uudelleen järjestelyä. Tiedetään se, että ortodoksikirkossa työsuhteiden tai palvelusuhteiden määrä on pieni, minulla ei ole lukuja tiedossa, esityksen mukaan meillä palvelussuhteita oli muistaakseni 21 300 ja vähän päälle vuonna 2006-2007. Emme ole sillä tavalla määrällisessä mielessä verrattavissa ortodokseihin. Kuitenkin yleinen suunta on työsuhteisuuteen. Kunnallishallinnossa virkasuhde on rajattu vain tehtäviin, joissa käytetään julkista valtaa ja siirtymäajan jälkeen työsuhde tulee olemaan palvelusuhteen päämuoto. Kysynkin, eikö kirkossamme olisi kuitenkin juuri tässä yhteydessä syytä tarkemmin selvittää työsuhteisuuteen siirtymisen mahdollisuudet ja vaikutukset.

Vielä syrjintäsäädöksestä ja tai sen puuttumisesta. Niin kuin täällä nyt on todettu, lakiehdotuksessa ei ole syrjintäkiellon säännöstä vaan siitä on todettu perusteluissa ja myöskin todetaan, että kirkkoa sitoo yleisen lainsäädännön syrjintäkiellot. Tämä tietysti on juridinen lähtökohta, ellei kirkko säädä omaa syrjintäkieltosäännöstään. Julkisuudessa ministerit Wallin ja Brax ovat esittäneet, että kirkon pitäisi sisällyttää omaan lainsäädäntöön syrjintäkieltoa koskeva säännös tai säännökset. Tähän on helppo yhtyä ja nimen omaan sen vuoksi, että kirkko ei olemuksestaan johtuen syrji ketään. Jo ajatuskin siitä on evankeliumin ja Jumalan sanasta ilmenevän ihmiskäsityksen vastainen. On eri kysymys eli opillinen kysymys voiko kirkko kaikissa tilanteissa tunnustuksestaan johtuen toteuttaa kaikkia yhteiskunnan vaatimuksia omassa lainsäädännössään. Muun muassa kielto ihmisten asettamisesta eri arvoiseen asemaan seksuaalisen suuntautumisen perusteella on asia, johon tämäkin kirkolliskokous joutuu ottamaan kantaa päättäessään aikanaan virkapaketin sisällöstä. Tarkoitan tällä sitä, että vaikkei kirkkohallitus ole esityksessään esittänytkään tätä syrjintäkieltosäännöstä, olen varma, että sitä koskeva ehdotus mahdollisine poikkeamineen tullaan vielä tekemään kirkolliskokoukselle viimeistään siinä vaiheessa kun lakivaliokunnan mietintö on jatkossa täysistuntokäsittelyssä. Sehän on tietysti mahdollista, että lakivaliokunta esittää syrjintäkieltosäännöstä omassa esityksessään tai mietinnössään. Mielestäni tämänkin kysymyksen ratkaisuun tulee vaikuttamaan aikanaan saatava piispainkokouksen selvitys parisuhdelain merkityksestä kirkossamme. Me olemme juuri saaneet ja kiitollisuudella vastaanottaneet piispojen puheenvuoron perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta, kirjan Rakkauden lahja. Sivumennen sanoen, voisin yhtyä edustaja Hermosen lausumaan, että teologisia puolia olisin ehkä kaivannut. Joka tapauksessa odotamme, että piispainkokouksen selvitys parisuhdelakiasiassa tulee antamaan meille selkeän kirkon tunnustukseen Jumalan sanaan pohjautuvan perustan tuleville päätöksillemme tässä asiassa. Oikeudellisestihan tilanne on juuri niin kuin kirkkoneuvos Voipio selitti, että tänä päivänä, jos julistamme hengellisen viran haettavaksi ja tulee hakija, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa, niin se ei ole mikään peruste hylätä tätä hakijaa, tai jos pelkästään sillä perusteella päätetään, että emme valitse tätä hakijaa, niin silloin rikomme lakia. Se on yleisen lainsäädännön nojalla syrjintää. Mikäli kirkko haluaa poiketa tällä kohtaa yleisen lainsäädännön vaatimuksista, siitä tulee päättää laintasoisesti eli kirkkolakiin on sisällytettävä sitä koskeva opillisen varauman huomioon ottava säännös. Toivomukseni olisikin, että piispainkokouksen selvitys saataisiin hyvissä ajoin, ennen kuin virkapaketti tulee lakivaliokunnasta kirkolliskokouksen päätettäväksi ja parasta vielä olisi se, että se olisi myös peruste- ja lakivaliokunnan käytettävissä silloin kun nämä valiokunnat laativat mietintöjään.

Jos lopuksi summaisin tätä asiaa, niin se ajatus, joka ei kunnolla nouse täältä esityksestä esille on se, että kirkko on hengellinen yhteisö ja perustuslaki turvaa sille laajan autonomian omissa asioissaan, ja että kirkko määrittelee omasta tunnustuksestaan ja tarpeistaan käsin palvelusuhteen ehdot. Ei se tarkoita sitä, etteikö ne samalla tavalla voi olla myöskin linjassa yleisen lainsäädännön mukaan, mutta niin, että se tulee ikään kuin meiltäpäin, että me valitsemme, eikä yhteiskunta valitse sitä mitä me teemme. Se muistio, joka on jaettu ja johon Voipiokin viittasi, olen siihen tutustunut etukäteen. Se on lakivaliokunnalle erinomainen paperi. Jotain siinä oli sellaista, jota ehkä ei nielemättä voi pureksia ja voisi ehkä olla toistakin mieltä, mutta uskon, että lakivaliokunta tutkii sen paperin erinomaisen tarkkaan. Muun muassa tämä jäsenyyskysymys on yksi sellainen, jossa ehkä voisimme olla eri mieltä kuin Boehm on siinä lausunnossaan esittänyt. On nimittäin sellaisiakin oikeudellisia näkemyksiä, että kirkolla on oikeus laajentaa tämä jäsenyyskysymys koskemaan kaikkia virka- ja työsuhteita riippumatta siitä, mikä niiden töiden sisältö on. Kiitoksia.



Paluu