Puheenvuoro



Orsila Markku, edustaja

Otsikko:
Vaihtoehtojen lisääminen avioliittoon vihkimisen kaavaan tilanteissa, joissa toisella tai molemmilla vihittävistä on lapsia, käsikirjavaliokunnan mietintö 1/2014 edustaja-aloitteesta 2/2014

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä marraskuuta 2014 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Se aloitteessa esittämäni kuva, sille nauroitte, niin piirrettiin itse tällainen vakavampi. Miten se oli, päivällä kuultiin, että hullut vie eteenpäin ja viisaat pitää pystyssä. Pyydän, että pidätte pystyssä. Aivan ensin lämpimät kiitokset valiokunnille ja piispainkokoukselle perusteellisesta työstä tämän aloitteen äärellä. Aloitteen ympärillä käyty keskustelu kirkolliskokouksessa ja piispainkokouksessa on jo edistänyt lasten ja perheiden asiaa. Henki on ollut se, että avioliittoon vihkimistä ja sen merkitystä kannattaa pohtia. Aloitteen esiin nostamat muutostarpeet on nyt nostettu keskusteluun ja kyllä minä olen kuullut, että kirkkomme viesti on, että lapset ja uusperheet halutaan huomioida.
Aloitteessa esitimme vihkikaavaan muitakin lisäyksiä kuin näitä lasten ja aikuisten välisiä suhteita koskevia lisäkysymyksiä. Nämä kysymykset ovat kuitenkin olleet se muutosehdotus, joka on ehkä eniten keskusteluttanut. Niistä näyttää mietinnöissä ja lausunnoissa nousseen myös eniten kysymyksiä. Olen miettinyt kovasti, palaanko enää näihin kysymyksiin ollenkaan mutta koen, että se on välttämätöntä avoimuuden ja jonkun selkeyden lisäämiseksi. Tulen myös puheenvuoroni lopussa esittämään käsikirjavaliokunnan mietinnön siitä toisesta ponnesta ihan hiukan poikkeavan ajatusehdotuksen, jonka ajattelen mahdollistavan kirkkohallituksen jatkovalmistelussa esitettyä laajemman jatkotyöskentelyn.
Piispainkokouksen lausunto on erityisen merkittävä tämän aloitteen kannalta. Siinä on todettu, että kirkossamme ei ole teologisia esteitä muuttaa avioliittoon vihkimisen käytäntöjä. Näin piispainkokous onkin keskittynyt pohtimaan juridisia ja pastoraalisia kysymyksiä. Loppupäätelmässä piispainkokous ehdottaa näitä kahta toimenpidettä. Pappien ordinaatiokoulutuksessa voitaisiin ottaa näitä kysymyksiä esiin ja lisäksi voitaisiin valmistella uutta rukousaineistoa. Molemmat tuntuvat viisailta ja punnituilta ehdotuksilta.

Lausunnoissa on nostettu esiin avioliiton vihkimisen oikeudellinen luonne. Toimituksen juridisesta luonteesta seuraa huolia, jos aloitteessa esitetyt kysymykset ymmärrettäisiin väärin. Varsinaiset vihkikysymykset on välttämättömiä vihkitoimituksessa ja jos niiden rinnalle tuotaisiin aloitteessa esimerkkeinä esitettyjä kysymyksiä, on pohdittu mitä tapahtuisi, jos jompikumpi vihittävistä vastaisikin lasta koskeviin kysymyksiin kieltävästi. Mietin asiaa. Se on tietysti mahdollista mutta erittäin epätodennäköistä. Silloin on joko jäänyt toimituskeskustelu käymättä tai jommalla kummalla vihittävistä on iskenyt joku aivan alkukantainen paniikki ja viime hetken mielenmuutos. Pidän tätä pohdintaa melko teoreettisena. Se olisi varmasti aivan yhtä poikkeuksellista, jos varsinaisiin vihkikysymyksiin vastattaisiin, että; "en muuten tahdo" ja jos niin käy niin siitäkin selvittäisiin jotenkin.
Toisena käytännön ongelmana piispainkokous pohtii sitä, että voisiko lasta koskevien kysymysten käyttäminen herättää mielikuvan siitä, että ne aiheuttavat jonkin juridisen seurauksen. Alettaisiinko kuvittelemaan, että nyt uusperheen toisesta aikuisesta tulisi näillä kysymyksillä oikeudellisesti lapsen huoltaja. Näitäkin pitkään mietin, miksei sekin voi olla mahdollista. Tällaista vaikusta kysymyksillä ei tietenkään olisi. Eikä voi olla. Enkä näe kyllä tätä vaara sille, että jokin tällainen lapsien hyväksynnän ja kunnioittamisen ilmaus voisi todella hämärtää lasten juridisia huoltajuuskysymyksiä. Varsinkin, kun mikään muu yhteiskuntamme lainsäädäntö ei tähän suuntaan viittaa.
Lausunnot pohtivat perusteellisesti myös uudelleen vihittävien aikuisten ja lasten ja entisten puolisoiden jännitettä. Rupesin tätä miettimään erityisesti sen jälkeen, kun piispa Irja Askola MTV -uutisissa pohti tätä lojaalisuuskysymystä. Lausuntoa leimaa syvä kunnioitus ja sellainen henki, että kun nyt ei vain huononnettaisiin näiden perheiden tilannetta. Siksi pitää varoa aiheuttamasta turhia jännitteitä. Tämä on tärkeää pohdintaa. Kysymysten lisääminen saattaisi todella aiheuttaa joskus jännitteitä. Jo pelkkien vaihtoehtojen esillä pitäminen saattaa, niin kuin lausunnossa on pohdittu, piispain kokouksen lausunnossa, ikään kuin vaatia ottamaan kantaa näihin kysymyksiin ja siitä saattaa syntyä jännitteitä. Jos toinen haluaa ja toinen ei ja lastenkin mielipidettä pitäisi kartoittaa ja kysyä.
Yritän laajentaa tätä pohdintaa ja näistä usein esille nousseista kysymyksistä lasten lojaaliudesta vanhempiaan kohtaan ja lapsen biologisen vanhemman asemasta nyt tämän kuvan avulla. Tuolla taululla on sukupuu. Siinä on kolme sukupolvea ja se on yritetty pitää mahdollisimman yksinkertaisena. Ylhäällä isovanhemmat, keskellä pari, jotka on vihitty Mikko ja Minna. He ovat molemmat eronneet. Mikolla on edellisestä liitosta kaksi lasta Leenan kanssa, Tiina ja Pasi.

Uusperhe on lomamatkalla ulkomailla. Reissussa on mukana uusperheen perustaneet aikuiset Minna ja Mikko ja nämä kaksi lasta Mikon aiemmasta liitosta. Lasten äiti Leena ei ole koskaan oikein voinut hyväksyä Minnaa. Leena ajattelee, että Minna ei ole oikein hyvää seuraa hänen lapsilleen, eikä osaa heitä rakastaa ja heistä huolehtia ihan oikealla tavalla. Silloin Leenalle on hyvin vaikeaa vahvistaa Minnan ja omien lastensa välistä suhdetta. Sen sijaan hän viestittää lapsilleen, että Minna on särkenyt perheen, siksi Minnaan ei kannata luottaa. Hän korostaa, miten Minna ei ole teidän oikea äiti ja sanoo, muistakaa, että ette ole hänen lapsiaan ja hän muistuttaa, että Minna ei voi teitä määrätä ja päättää teitä koskevista asioista. No lomamatkalla Mikko kaatuu polkupyörällä, menettää tajuntansa, hänet viedään ambulanssilla sairaalaan. Minna tarttuu puhelimeen, soittaa ulkomailta lasten äidille Leenalle ja kertoo Mikon loukkaantumisesta. Leena ahdistuu ja ajattelee, että nyt hänen lapsensa ovat suuressa vaarassa. Siellä on joku vieras nainen yksin hänen lastensa kanssa. Nainen ei varmastikaan osaa lohduttaa hänen lapsiaan. Nainen saattaa yrittää tarjota syliä ja lohdutusta mutta ei hän näihin äidin tehtäviin pysty. Lapset aistivat puhelun aikana ja sen jälkeen ristiriidan. He tietävät, miten oma äiti tuntee. He tietävät, että äiti ei luota Minnaan ja toivoo, että he eivät turvautuisi Minnan apuun ja lohdutukseen. Lisäksi lapsilla saattaa olla huoli kaikista, Minnasta, isästä, äidistä ja ehkä vielä isän vanhemmista koti-Suomessa.
Tilanne olisi lasten kannalta aivan toisenlainen, jos olisi käynyt niin, että Leena olisi pystynyt tukemaan Minnan ja hänen lastensa välistä suhdetta. Hän olisi silloin saattanut sanoa lapsilleen, että yrittäkää nyt tutustua Minnaan ja saattaa hänessä jotain hyvää olla, kun isänne haluaa hänen kanssaan elää. Minna haluaa teille varmasti hyvää. Jos aikuiset olisivat onnistuneet vähän paremmin, silloin Leenan omatkin ajatukset saattaisivat olla levollisemmat. Hän saattaisi ajatella, että on hyvä, että sentään Minna on paikalla. Eihän se ole sama asia kuin oman äidin turva ja lohdutus mutta varmaan Minnakin osaa lohduttaa. Minna on sitä paitsi sanonut, että hän haluaisi luoda hyvät suhteet hänen lapsiin ja on hyvä, että hän äitinä näki, että lasten hyvät suhteet Minnaan tuovat turvaa ja levollisuutta kaikille.
Minna taas ajattelisi, että hän osaa ja voi varmaankin ihan riittävällä tavalla lapsia lohduttaa ja voisi ehkä luottaa siihen, että lapset kertovat hänelle peloistaan ja tunteistaan. Lasten oma äitikin on sen mahdollistanut. Lapsille tämä tilanne toisi tilaa näyttää surunsa ja pelkonsa. Ehkä Minnan ja lasten äidinkin luottamus selviämiseen kasvaisi. Energiaa vapautuisi lojaliteettiongelman pohtimisesta tärkeämpään.
Tämä esimerkki yksinkertaistaa mutta kuvaa sitä, miten avioeroja on hoidettu lasten kannalta hyvin tai joskus niin, että lapset on vedetty aikuisten riitoihin mukaan. Usein on niin, että aikuiset eivät oman tuskan, väsymyksen tai muun johdosta jaksa erota lapsia tukien. Tarinan alussa on kuultavissa, miten lapsille on aiheutettu ongelma. Oma biologinen äiti ei ahdistukseltaan näe, että mustamaalaamalla lasten isän uuden kumppanin, hän vaatii lapsia valitsemaan puolen ja lapset kärsivät.
Uusperheen lapsilla nämä lojaliteettikysymykset ovat mielessä väistämättä. He pohtivat, mitä isä ja äiti toivoisivat. Lojaliteettiongelmia lapsille ei siis alun perin aiheuta kirkko esittämällä, että vihkikaavassa on tällaisia vaihtoehtoja. Nämä kysymykset ovat olemassa jo lasten mielessä. Sen sijaan aikuiset siinä mielessä voivat aiheuttaa tai pahentaa lasten ongelmia, jos he eivät päästä puolisostaan irti tai pelkäävät menettävänsä omat lapset toiselle aikuiselle. Tämä menettämisen pelkokin on aiheellinen ja joskus tottakin. Todella joskus lapset haluavat kääntää omalle vanhemmalle selän, jos kokevat hänet uhkaavana tai hänen käytöksensä tuhoavana. Joskus lasta on suojeltavakin omilta vanhemmiltaan. Ylivoimaisesti suurin osa lapsista haluaa pitää yllä eron jälkeen suhteet biologisiin vanhempiinsa. He nauttivat yhteisestä ajasta kummankin vanhempansa kanssa. Biologista vanhemmuutta ei voi mitenkään tällaisilla vihkikysymyksillä tai jollain muilla vastaavilla asioilla kaapata.
Lisäksi uusperheen rakenteeseen kuuluu lähes aina hyvin vahvoja siteitä, joita vielä tässä keskustelussa ei ehkä ole riittävästi huomioitu. Lapsen ja biologisen vanhemman suhde on aina aivan poikkeuksellinen suhde. Kaikkein tavallisin uusperheen muoto on sellainen, jossa äidillä on mukana uusperheessä biologiset lapset. Tällöin joskus isällä saattaa olla mielessä ajatus isän roolin tai paikan ottamisesta perheessä. Jos tällainen mies haluaa nopeasti olla toisen lapselle auktoriteetti tai käytöksen kontrolloija, tämä on melko varmasti suurien ristiriitojen aiheuttaja. Sitten mies saattaa tietysti näissä tilanteissa kokea, että minulle ei jää tilaa perheessä, jos vaimo ja hänen lapsensa muodostavat tiimin, jotka määräävät perheen säännöistä.
Nyt tullaan siihen vaikeaan kysymykseen, että lapsen pahaa oloa ei saisi lisätä vaatimalla häntä muodostamaan läheinen tunneside perheen uuteen aikuiseen. Ei saa vaatia. Epäilemättä, jos lapsi tuodaan vastentahtoisesti kirkkoon ja tulee olo, että nyt kaikki olettaa, että minä olen hyvää pataa tuon uuden miehen tai uuden naisen kanssa, jota en vielä oikein tunne, silloin on aiheutettu lapsille hankala tilanne. Silti on niin, että tämäkin kysymys on perheessä ollut olemassa jo paljon ennen vihkimistä. Siksi on oleellista, että toimituskeskustelu on huolella käyty ja silti on edelleen mahdollista, että pappi ei todella pääse jyvälle kaikesta oleellisesta. Niin voi käydä kaikissa muissakin toimituksissa. Jotakin voidaan salata tai haluttaisiin peittää. Siksi kaikkein oleellisinta ei ole välttää ristiriitoja, jännitteitä ja vaikeita kysymyksiä. Jos tällaiset kysymysvaihtoehdot olisivat näkyvillä ja ne nostaisivat sitten pintaan vaikeita tunteita ja ristiriitoja, se voisi olla parasta mitä voisi tapahtua. Silloin jotakin tärkeää tulisi näkyväksi. Papin ei tarvitse ryhtyä erotuomariksi, ei puskea näitä vaihtoehtoja väkisin käytettäväksi. Hän voisi todeta oleellisimman, tässä näyttää olevan joku hankaluus, nyt täytyy puhua tästä. Se olisi iso askel.
Kun kirkkomme yksiselitteisesti suosittaa eronneille ihmisille yhdessä elämisen muotona avioliittoa silloin, kun heillä on lapsia, niin joudutaan puhumaan näistä jännitteistä. Uusperheen aikuisista tiedetään, että he useimmiten näkevät (nyt tuossa kuvassa on noita rajoja ja viivoja,) uuden perheen rajat aika selvinä. Siihen kuuluvat he kaksi aikuista ja toisen tai molempien lapset ja mahdolliset yhteiset lapset. Lapset taas usein hahmottavat perheen eri tavalla. He saattavat ajatella perheestä juuri samoin kuin uusperheen aikuiset mutta voivat toisen biologisen vanhemman luona ollessaan ajatellakin, että nyt perhe on hänen luonaan. Jotkut lapset ajattelevat, että perheeni on vanhempien eron jälkeenkin ja uusien avioliittojen jälkeen edelleen se alkuperäinen ydinperhe, isä, äiti ja biologiset sisarukseni. Vaikka vanhemmilla olisikin uusia kumppaneita, lapset saattavat ajatella, että perheeseeni kuuluvat kaikki nämä ihmiset. Uudet ja vanhat, isä ja äiti, vanhempien uudet puolisot ja heidän lapsensa ja kaikkien lasten isovanhemmatkin. Vaikein tilanne taitaa olla uusperheen lapsilla, jotka eivät joko vanhempien puhumattomuuden tai sen jälkeen, kun aikuiset toisen tai kolmannen eron jälkeen muodostavat näitä uusperheitä ja lasten on joskus erittäin vaikea silloin hahmottaa, mikä on minun perheeni.
Lisäksi tiedetään, että monet uusperheen aikuiset, joille lapset eivät ole biologisia lapsia, eivät nämä vanhemmat halua, että heitä mielletään millään tavalla toisen lasten isäksi tai äidiksi. Usein lapsetkin haluavat ihan rauhassa tutustua perheen aikuisiin. Joskus taas lapsilla on kova odotus, että uusperheen vieras aikuinen olisi läheinen ja häneen voisi luoda samankaltaisen suhteen kuin omaan biologiseen vanhempaan.
Näin monitahoista ja monimutkaista tämä on. Siksi on ollut nyt erittäin tärkeää ja hyvä päästä keskustelemaan tästä kaikesta. Jännitteitä ei pidä ehdoin tahdoin aiheuttaa mutta varomalla niitä voidaan jättää käyttämättä mahdollisuus purkaa niitä.
Lopuksi tämä kaikki pohdinta tähtää näiden kysymysvaihtoehtojen mukana pitämiseen jatkovalmistelussa. Selvää on, että lausunnoissa ja mietinnössä kuvattujen ongelmien lisäksi on suuri joukko uusperheitä, joille nämä kysymykset eivät aiheuttaisi ongelmia. On lapsia, joille olisi tärkeää kuulla, että tuleva perheen toinen aikuinen sanoo, että kunnioitan ja arvosta sinua. Nämä kysymysvaihtoehdot koettaisiin osassa perheitä pelkästään hyvinä ja turvallisuutta tuovina. Siksi kysymysten käyttöä tulisi voida edes harkita. Jos ne kielletään kokonaan, jää vaihtoehto pois heiltäkin, joille tämä olisi hyvä juttu.
Perustevaliokunta ottaa lausunnossaan sen tyyppisen kannan, että näitä kysymyksiä ei voitaisi käyttää ollenkaan, jos niitä ei lisätä käsikirjaan. Tähän pohdintaan olen nyt kuullut lääkkeeksi ja tämän viikon aikanakin vähän epämääräistä puhetta. Minulle on kollegat ja kirkkomme asiantuntijat ehdottaneet, että ainahan voi soveltaa. Puhe voi olla vuorovaikutteinen. Voihan nämä kysymykset sisällyttää jotenkin vaikka sinne puheeseen. Tai sain neuvon, että älä nyt tee tästä enää mitään numeroa, silloin voi vähän vapaammin tehdä mitä täytyy mutta jos tästä jokin ehdoton päätös tulee, sitten näitä ei voi enää käyttää. En haluaisi jättää näin tärkeää asiaa aivan ilmaan. Jaksaisimmeko pohtia tätä vielä.
Nyt on jo tilanne, johon tämä julkinenkin keskustelu on johtanut, että näitä kysymyksiä välillä pyydetään. Vastuullinen pappi saattaa jatkossa joutua sanomaan pareille, jotka ehdottomasti haluaisivat näitä kysymyksiä käyttää, että meillä on muita tapoja huomioida mutta ei me nyt voida näitä kysymyksiä ottaa. Ja jos silti he haluaisivat, pitääkö sanoa, että käykää ensin siviilivihkimisessä ja kysykää, jos maistraatissa voitaisiin käyttää ja tulkaa sitten avioliittoon siunausta varten tänne kirkkoon. Tämä olisi ihan uuden luvun aihe mutta siellä jo ensimmäiset huokailee. Selvittelin tässä syksyllä siviilivihkijöiden käytäntöjä. Sanon vain sen, että kesälauantaisin pääkaupunkiseudulle reissaa saman verran tai hiukan enemmän maistraatin vihkijöitä kuin kirkon pappeja. Suurin osa vihkimisistä on silloin jo muualla kuin maistraatin tiloissa.

Minuun otti äskettäin yhteyttä kokenut kappalainen. Hän oli herkällä mielellä ja lähetti sähköpostin, josta haluan vielä vähän lukea. "Vihkiparini toivoi, tämä on nyt elokuulta, että heidän vihkitoimituksessaan huomioitaisiin lasten ja heidän perheensä elämä niin, että käytettäisiin näitä kysymyksiä sitoutua toisen lasten parhaaksi toimimiseen. Toimituskeskustelussa pari tutki kysymyksiä ja minä pohdin, millä tavoin nuo kysymykset olisi hyvä liittää nykyiseen vihkikaavaan niin, ettei kovin paljon toimittaisiin vastoin hyväksyttyä kaavaa. Itse koin kysymysten liittämisen hankalaksi aloitteessa ehdotettuihin paikkoihin. Itselläni oli lisäksi painolastina se, että tätä käytäntöä ei ole virallisesti hyväksytty. Ajattelin, että taidolla puhutun puheen jälkeen voisin sijoittaa kysymykset lapsista ennen parille tehtäviä kysymyksiä mutta kiltteydestä totella kaavaa, olin hyvä epävarma, mitä tehdä. Toimituskeskustelussa puhuimme tästä ja pari totesi, että lasten huomioiminen vihkitoimituksessa kysymysten muodossa tuntui lopulta vähän kankealta. Pyörittelimme asiaa monin tavoin. Päädyimme siihen, että kumpikin puoliso sormuslupauksissaan puhui lapsista ja avioliittoon siunaamisessa, lapset pyydettiin vanhempien vierelle. Käytin siunaamisessa käsikirjasta laajennettuja siunaamissanoja, jotka ovat teidän aloitteessanne ja osa meni ominkin sanoin. Vihkimisessä yksi lapsista luki Raamatun tekstin, perheen ystävä luki parin toivoman rukouksen. Niin minulla oli upea vihkipari, joka piti koskettavan puheen toinen toisilleen lapsen huomioiden. lopulta kokonaisuus tuntui kuitenkin luontevalta ja lämpimältä." Tämä pappi onnistui työssään varmasti aika hyvin. Samalla hän kertoi, miten vaikeaan tilanteeseen jäädään, jos asetetaan täysi kielto käyttää näitä kysymyksiä.
Selvyyttä kaivataan ja lisäaineistoa. Piispain kokouskin kiinnitti huomiota siihen, että nykyisessä vihkimisen kaavassa ei ole eronneiden arkitodellisuutta vastaavaa aineistoa ja kerrotaan, että ortodokseilla on rukousaineistoa toiseen ja kolmanteen kertaan vihittäville. Meillä saa olla edelleen ihanne elinikäisestä avioliitosta mutta uskon, että kirkollisten vihkimisten määrän jyrkkä lasku selittyy pieneltä osin myös sillä, että kirkkokäsikirjamme kaava ja sen edustama avioliitto- ja perhekäsitys, eivät vastaa kaikkien ihmisten arkea ja todellisuutta. Tuntuu vieraalta, joskus liian idealistiselta, jos oma liitto on päättynyt myrskyisään eroon. Onneksi on nyt päätetty lähteä valmistelemaan aineistoa ja koulutusta. Toivon, että kirkkohallitukselta tätä asiaa valmisteltaessa voitaisiin pitää edelleen mukana myös näiden kysymysvaihtoehtojen pohtiminen. Ne olisivat edelleen ihan täysin vapaaehtoiset ja voisi olla selvästi erotettu eri kohtaan toimitusta kuin varsinaiset vihkikysymykset kaikkien väärinymmärrysten välttämiseksi.
Voisiko tämä kirkkohallituksen materiaali olla tällainen kokeilumateriaali. Sitten kokeiltaisiin pari kolme vuotta ja mietittäisiin uudestaan, mitä kannattaa tehdä. Tarvitaanko käsikirjaan muutoksia vai riittäisikö joku muu epävirallisempi lisämateriaali jatkossa. Mietintö ja annetut lausunnot on paikkansapitävää ja tarkkaa pohdintaa, mutta keksitäänkö me parempaa vastausta tähän kuin se pelkkä "ei". Nyt se ponsiesitys siihen toiseen ponteen. Alkuun ensimmäinen lause kuuluisi aivan samalla tavalla aloitteen esitys vihkitoimituksessa käytettävän lisämateriaalin valmistamiseksi lähetetään kirkkohallitukselle jatkotoimenpiteitä varten. Sitten se jatkuisi näin, valmistelussa tulee huomioida myös aloitteessa mainitut kysymykset ja muut tavat, joilla aikuisia voidaan rohkaista osoittamaan lapsille, että heidät huomioidaan perheessä.
Toivon muutosesitykselle hullua ja viisasta kannatusta.


Paluu