Puheenvuoro



Malinen Oiva, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä marraskuuta 2012 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Saksalaisen teologi Wolfhart Pannenbergin kerrotaan ennustaneen, että perinteiset protestanttiset kirkot häviävät lähes kokonaan tämän vuosisadan puoliväliin mennessä. Kun käsillä olevaa kirkon nelivuotiskertomusta lukee, ei tämä tulevaisuuden kuva tunnu niinkään utopistiselta. Varsinkin, jos kirkosta eroaminen ja uskosta luopuminen jatkavat kasvuaan samassa suhteessa kuin tähän saakka. Tämän näkökulman tekee entistä vakavammaksi se tosiseikka, että on useita maita, joissa on aikaisemmin ollut kristillinen kirkko, mutta ei ole enää. Monin paikoin siellä, minne kristinusko levisi ja juurtui ensimmäiseksi, se on hävinnyt lähes kokonaan. Vaikka me Raamatun perusteella saammekin uskoa, että kristillinen kirkko säilyy maan päällä Kristuksen paluuseen saakka, ei ole mitään takeita, että se säilyisi täällä Suomessa. Mikä tähän tilanteeseen on oikeastaan johtanut? Onhan kirkossamme tehty varsinkin viime vuosikymmeninä jos jonkinlaisia suunnitelmia ja strategioita, joita noudattamalla tämä kehitys olisi pitänyt voida pysäyttää ja kääntää käyrät nousuun. On aloitettu uusia toimintamuotoja, etsitty ja kutsuttu, unelmoitu ja uudistettu, silti keskeisiin kristillisiin oppeihin ei uskota, tilaisuudet kiinnostavat entistä vähemmän, usko Jumalaan katoaa ja ihmiset jättävät kirkon ovista ja ikkunoista. Olisiko todella uskallettava katsoa peiliin ja mietittävä, mikä tässä on mennyt vikaan. Ei selittää hämmentävää tulosta pois, vaan ottaa se todesta. Uskaltaisiko ajatella, että jospa tästä kaikesta touhusta onkin puuttunut eräs varsin olennainen asia, Jumalan siunaus. Sananlaskussa sanotaan: "Herran siunaus menestyksen antaa, omin voimin sitä ei lisätä". Ja Jesajan kirjassa: "Kunpa kuulisit minun käskyjäni, silloin sinun onnesi olisi runsas kuin virta, sinulle tuleva siunaus loputon kuin meren aallot". Jeesus puolestaan sanoo: " Se, joka pysyy minussa ja, jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaa mitään. Joka ei pysy minussa on kuin irronnut oksa, se heitetään pois ja kuivettuu." Nelivuotiskertomuksessa, sen sivulla 415 todetaan: "Uskon perusteista keskusteleminen edellyttää kirkon työntekijöiltä oman perinteen laaja-alaista ja syvää tuntemista. Kirkon ydinosaamiskuvauksen mukaan hengellisen työn osaaminen edellyttää kirkon uskon ja Raamatun ja muiden kirkon perustavien dokumenttien osaamista sekä kykyä soveltaa niiden antia seurakunnan työhön." Kirkon tulee kiinnittää erityistä huomiota omien työntekijöiden hengellisen identiteetin vahvistamiseen, sillä yhä harvemmalla kirkon tehtäviin valmistuvalla on yhteys seurakuntaan ennen valmistumistaan. Tuossa on kaksi tärkeää kohtaa. Ensiksi hengellisen työn osaaminen edellyttää kirkon uskon, Raamatun ja muiden kirkon perustavien dokumenttien osaamista ja soveltamiskykyä. Toiseksi yhä harvemmalla kirkon tehtäviin valmistuvalla on yhteys seurakuntaan ennen valmistumistaan. Miten nuo ensimmäisen kohdan edellytykset voisivat toteutua, kun kirkossakin vähätellään oppia ja opillisuutta. Nykyaika korostaa vapaata, henkistä, etsintää ja epävarmuuttakin, ei opillista ja tiedollista varmuutta. Omat henkilökohtaiset tunteet, mielentilat, elämänkokemukset, muistot jne. saavat ohjata valintoja. Tällä tiellä lopulta vain yksilön hyvinvointi on olennaista, ei kysymys opista tai totuudesta sinänsä. Kuitenkin vain kirkon oppi ja yhteinen tunnustus antavat perustan sisällön ja suunnan kaikelle, mitä teemme, jumalanpalvelukselle, julistukselle, kasvatukselle, diakonialle, sielunhoidolle, lähetykselle ja hallinnolle. Jos poistamme opin ja tunnustuksen, poistamme sen, mihin meidän toivomme, sanomamme ja koko identiteettimme Kristuksen kirkkona perustuu. Miten edellytykset voisivat toteutua, kun Kati Niemelän tutkimus vuodelta 2010 osoittaa, että Raamattua omaksi henkilökohtaisekseen hartaudekseen lukee useamman kerran viikossa alle 35 -vuotiaista papeista 32 %, 35-44 -vuotiaista 38 %, 45-54 -vuotiaista 52 % ja yli 55 -vuotiaista 69 %. Päivittäin alle 35 -vuotiaista papeista Raamattua lukee 13 %, vain kerran vuodessa 8 % ja ei koskaan 4 %. Mitä nuorempi papisto on, sitä enemmän tuon tutkimuksen mukaan korostuvat oikeudenmukaisuuden edistäminen, tasa-arvon puolesta puhuminen, vähemmistön oikeuksien edistäminen, itsensä toteuttaminen, halu edetä uralla ja yhteistoiminta kansalaisjärjestöjen kanssa. Henkilökohtainen rukouselämä, Raamatun lukemisen ja opettamisen tärkeys sekä työ Jumalan antamana kutsumustehtävänä olivat pappien ajatusmaailmassa menettäneet asemiaan. Teologisiin tiedekuntiin pyrkineiden kaksi tärkeintä motivaatiota olivat: itsensä toteuttaminen ja toisten auttaminen. Hengellisen kutsumuksen mainitsi motiiveikseen naisista 45 %:a ja miehistä 56 %. Kirkon tulevaisuutta ei kuitenkaan ratkaista itsensä toteuttamisella tai edes diakonialla vaan sillä, miten kirkon työntekijät että jäsenet suhtautuvat Jumalan sanaan. Kristillinen usko perustuu sille, mitä hyvää kolmiyhteinen Jumala on antanut meille ja tehnyt meidän puolestamme. Jotta voisimme tulla tietoisiksi ja päästä myös osallisiksi kaikesta tästä, kirkon pitäisi pysyä sanaan kirkkona. Kiistämätön tosiasia on, että siellä, missä Jumalan sanaa uskotaan ja otetaan todesta, kirkot kasvavat. Siellä, missä eräs keskeisin kysymys Raamatun äärellä on, onko Jumala todella sanonut ja vastaus on, että ei ole sanonut tai, että onhan se sanonut, mutta ei se näitä koske, siellä kirkot kuihtuvat. Raamatun kokonaissanomasta irrotettu yhä enemmän meidänkin kirkossamme suosiota saanut sosiaalinen evankeliumi ei herätä uskoa, eikä varsinkaan pelasta ketään. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan, niin kuin täällä jo edustaja Juntunen viittasi, että sanaa ja sakramentteja välineenä käyttäen lahjoitetaan Pyhä henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toinen kirkon säilymisen ja olemassaolon kannalta välttämätön asia on rukous. Jos kirkko halutaan säilyttää Suomessa, meidän tulee rukoilla sen puolesta. Rukous maallisen ja kirkollisen esivallan, uskonnon opetuksen ja kirkon julistuksen, seurakuntien ja herätysliikkeiden puolesta, kuten myös herätyksen puolesta on entistä ajankohtaisempaa. Ja tietysti myös rukous oman itsemme ja läheistemme puolesta. Arkkipiispa korosti avajaispuheessaan rukouksen merkitystä jumalanpalveluselämässä. Kaikki ne kirkkoa koskevat näkökulmat, joita te puheessanne nostitte esille ja joita en tässä ryhdy toistamaan, sopivat mielestäni hyvin myös jokaisen yksityisen kristityn rukouselämään. Jokainen kristitty elää ja hengittää rukouksesta. Olisikohan meillä edessämme se aika, josta Jeremia kirjoittaa: "Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni ja minä kuulen teitä". Kolmas elinehto kirkon säilymiselle, jonka lopuksi nostan vielä esille, on sisäisen ykseyden vaaliminen. Siinä ei ole kyse ensi sijassa euroista, vaan uskollisuudesta. Ykseyttä ei pidä vaalia jäsentulojen toivossa, vaan siksi, että se on vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tahto. Hän itse rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin Isä ja Poika ovat yhtä, jotta maailma uskoisi hänen rakkauteensa. Nyt jos koskaan tarvitaan kaikkien yhteistä sitoutumista, niin luottamushenkilöiden kuin kaikkien kirkon henkilöstöryhmien ja koko kirkkokansan yhteistä sitoutumista. Vaikka emme ajattelekaan asioista samalla tavalla tai edes samansuuntaisesti, kirkon yhtenäisyyden säilymiseksi, eri tavoin ajattelevien pitäisi sietää toisiaan, pyrkiä toimimaan samassa kirkossa, eikä heittää lokaa niskaan tai osoittaa ovea. Tästä muistuttavat myös ne kirkkokäsikirjassa viime sunnuntain kohdalla olevat 13 vuoden takaisen kirkolliskokouksen terveiset, joihin piispa Luoma avajaismessussa jo viittasi. Koko elämämme perustuu anteeksiantoon, jonka saamme Kristuksen ristinkuoleman ansiosta. Se velvoittaa meidät kohtaamaan lähimmäisemme, ystävällisesti, lempeästi ja anteeksiantavasti. Tällainen asenne tekee mahdolliseksi sen, että Jumalan moninaiset lahjat pääsevät vaikuttamaan kaikessa rikkaudessaan.


Paluu