Arvoisa puheenjohtaja. Pitäisikö aloittaa tämä puheenvuoro moittimalla ja murehtimalla, olemalla surullinen siitä miten väärässä kirkko 2000 vuotta onkaan ollut? Selonteon pohjalta ei tätä tarvitse tehdä ja kantaa tätä murhetta. Ei siis myöskään murehtia siitä, miten väärässä suurin osa maailman kirkoista edelleen on tai sitä, että tässäkö on meidän reformaatiomme. Eikä tarvitse murehtia sitäkään, miten harhaan maailman kasvavia ja kehittyviä seurakuntia ollaankaan johtamassa, kaikeksi onneksi ne kasvavat. Nythän monet ajattelevat, että pääsääntöisesti taantuvissa kirkoissa on löydetty totuus. Eräistä täällä salissa esitetyistä puheenvuoroista tulee mieleen se, miten väärin Raamattu tätä aihetta sanoittaakaan, onneksi jättämällä Jumalan totuuden eteiseen selviämme tästäkin. Oikein surullinen olen tässä kontekstissa myös siitä, miten ymmärtämättömänä ja omiaan puhuvana Paavali näyttäytyykään, minä kun olen kovasti häneen tykästynyt. Onneksi me tässä ajassa tiedämme paremmin ja niinpä olemme nyt rakentamassa kirkkoamme sellaiseksi, jossa kukin saa tehdä mitä lystää, ainakin jos on suvaitsevainen. Vai koskisiko tämä vapaus meitä kaikkia? Ei kai nyt sentään. Jossakin on raja. Ensi kevät voi olla rikastuttamassa meidän kirkolliskokoustyöskentelyämme mielenkiintoisella tavalla. Joutuu ehkä kysymään, tulisiko tämä instituutio lopettaa ja päätöksenteko siirtää vaikkapa Helsingin hiippakunnalle. Tämä olisi yksi selkeyttävä askel ajankohtaiseen rakennemuutoskeskusteluun. En kuitenkaan tässä yhteydessä tule tekemään tätä koskevaa esitystä.
Paluu