Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 7 päivänä toukokuuta 2010 klo 16.05

Teksti:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat. Minä tahdon omasta puolestani kiittää kaikesta yhteistyöstä näiden vuosien aikana, jolloin olen saanut olla minulle tärkeissä tehtävissä kirkkomme yhteisissä asioissa. Kiitos aivan erityisesti eilisestä juhlasta, joka jää ainakin minulle pysyvästi mieleen; siitä vaivannäöstä, jota oli sen juhlan valmistamiseksi nähty, ja siitä hengestä, jonka te loitte - samalla hauskan, sydämellisen ja juhlavan. Kiitoksia kaikesta siitä tuesta, jota olen saanut tämän virkani hoitamisessa.

Kun olen ajatellut kirkkoa ja kirkolliskokousta, mielessäni on ollut erityisesti yksi Raamatun kohta ja siinä pari sanaa, jotka tahtoisin tässä lopussa sanoa. Se on tuttu kohta, Paavalin toisen korinttilaiskirjeen neljännessä luvussa. Siinä apostoli kuvailee omaa työtänsä Kristuksen evankeliumin palvelijana. Hän kertoo siitä, mitä kaikkea Jumala on tehnyt, mistä Paavali on saanut iloita ja mistä hän on saanut kertoa. Sen jälkeen Paavali sanoo: "Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2 Kor. 4:7) Minusta tässä on kaksi asiaa, jotka ovat minulle tärkeitä ja kirkkonäkemyksellemme tärkeitä, sekä "aarre" että "saviastia". Aarre on se, mitä Jumala on tehnyt. Se on meidän todellinen aarteemme, evankeliumi Kristuksesta. Koko tarkoituksemme kirkkona on se, että tämä Jumalan kirkkaus Kristuksessa opittaisiin tuntemaan - sekä me itse että he, joiden kanssa olemme tekemisissä - että kaikki oppisivat sen tuntemaan omassa maassamme ja maan äärissä. Jumala, joka sanoi: " 'Tulkoon pimeyteen valo', valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan ja se levittää valoaan." (2 Kor. 4:6) Tämä on se aarre, josta kirkon ei tule luopua eikä sitä unohtaa silloin, kun kirkko tekee suunnitelmia hallintoansa, talouttansa, toimintaansa varten. Mutta ei tule myöskään unohtaa sitä toista sanaa, "saviastia". Tämä aarre on annettu todella heikkojen ihmisten käsiin. Sekin on pidettävä mielessä. Sellainen on kirkko, vaeltava Jumalan kansa, niin kuin sanotaan. Se joka kulkee läpi erämaan kohti kotia. Se joukko ei ole koskaan ollut eikä varmaan tule olemaan mikään lihaksikkaiden gladiaattoreiden voittoisa riemusaatto vaan pikemminkin väsyneiden, harhailevien, napisevien ja kompastelevien joukko. Jotkut kompastelevat toimissansa, ja tehtävissään, jotkut kompastelevat uskossaan, jotkut elämässään, jotkut näissä kaikissa. Mutta kaikki kelpaavat tähän matkasaattoon. Heidän tulee kelvata. Jumala joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo" valaisi itse meidän sydämemme. Jumalan valon ja Jumalan armon, Jumalan lahjan vuoksi meidän ei tule loukkaantua siihen, että meidän joukkomme on kompastelevien joukko, vaan rakentaa sellaista kirkkoa, johon sellaisetkin ihmiset ovat tervetulleita - sekä matkalla mukaan kulkijoiksi että siinä työtä tekeviksi. Tämä kompastelu, väsyminen, napinointi ja epäily ei kuitenkaan ole vaeltavan Jumalan kansan tuntomerkki. Tuntomerkki on se, että matkasaatosta kuuluu sittenkin kiitos ja ylistys siitä lahjasta, jonka Jumala on antanut Kristuksessa Jeesuksessa, ylistys ja kiitos, vaikka heikkokin. Siksi ehdotan, että me päätämme tämän kokouksemme ja istuntokautemme kiitosvirteen 328.


Paluu