Puheenvuoro



Kruus Tuija, edustaja

Otsikko:
Piispainkokouksen selonteko avioliittolain muutoksen johdosta (Piispainkokouksen kirje 1/2016)
Oikeudellinen selvitys avioliittolain muutoksen vaikutuksista (Kirkkohallituksen kirje 4/2016)
Keskustelumalli ja siihen liittyvä aineisto tueksi keskusteluihin avioliitosta eri tavalla ajattelevien välillä (Kirkkohallituksen kirje 5/2016)

Täysistunto:
keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2016 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Tiedättekö miten ihastuttavaa on, kun puhelin soi, ja entinen rippikoululainen soittaa; "Moi, kiva kun nähtiin viime kesänä jazzeilla. Muistatko sen minun poikaystäväni joka oli siinä kanssa, se on nyt kuule kosinut. Tämä on niin ihanaa. Pääsetkö vihkimään?". Nauretaan ja fiilistellään, pohditaan jo vähän vihkimisen kulkua, ja pyydän miettimään häämusiikkia valmiiksi. Hymyilen vielä puhelun jälkeenkin. Sitten saan puhelun joka alkaa tyypillisesti ihan toisin. Pyydetään jo heti anteeksi, ettei mitenkään ole tarkoitus loukata, mutta toivottaisiin pappia samaa sukupuolta olevaan kirkkoon kuuluvaan perheeseen. Kerrotaan, että on kyllä yritetty ottaa jo etukäteen selvää lehtikirjoituksistani ja muista radiohaastatteluista, että pyyntö ei vain loukkaisi minua, pappia. Näinkö se menee? Ihmiset joutuvat pyytämään anteeksi itseään. Kerron että minulle on ilo ja kunnia saada palvella heitä. Itken puhelun jälkeen. Taitaa jäädä monen parin rukoushetki pitämättä ja vauva kastamatta. Kun minut vihittiin papiksi kaksikymmentäkuusi vuotta sitten, ihmettelin monta kertaa, miksi piispa toisti meille vihittäville, että papin virka on palvelijan virka, että te ette mene palveltaviksi, vain palvelemaan. Se on usein palannut mieleeni, ja ymmärrän häntä nyt. Arkitodellisuus yhdeksänkymmentäluvulla, siis vain parikymmentävuotta sitten, oli paljolti sitä, että ihmiset suhtautuivat hyvin arasti pappiin. Jos heidän lapsensa oli syntynyt nimittäin ennen naimisiinmenoa, ja useinhan niin oli. Niinpä puhelin soi usein, ja ihmiset kysyivät arasti, että voisitko sinä tulla kastamaan meidän lapsen. Kun he olivat kuulleet, että en hauku avopareja. En osaa sanoilla kuvailla sitä ahdistuksen määrää, joidenkin pappien kastepuheista näissä kodeissa, joissa oltiin väsyneitä huonosti nukutuista öistä, ja samalla kuitenkin iloisia ja ylpeitä omasta vastasyntyneestä. Viime vuosina Luojan kiitos tämä puhe tästä aiheesta on lähes loppunut. Samalla tavoin ihmisiä jotka olivat eronneet, pelotti soittaa papille ja pyytää vihkimään toiseen avioliittoon. Heillä oli pelko torjutuksi tulemisesta. Näin siis vielä muutama vuosi sitten, vaikka tätä asiaa on puitu neljäkymmentäluvun lopussa kirkolliskokouksessa, eli aika kauan sitten. Minusta on ollut järkyttävää, kuinka paljon ihmiset ovet joutuneet pelkäämään pappia, ja kirkkoa. Olen piispainkokouksen selonteon kanssa, täysin samaa mieltä siitä, kun sivulla yksi sanotaan, että kirkossa sanat ja teot ovat synnyttäneet kokemusta torjunnasta ja kunnioituksen puutteesta. Näin on todella tapahtunut. Eikä näy kunnon merkkejä, että historiasta olisi otettu opiksi. Sivulla yksitoista on näkökohtia samaa sukupuolta olevien parien palvelemisien lyhyesti, olisi ansainnut olla pidemmältikin. Siitä puuttuu muun muassa se, että suomen parisuhdelaki, mikä mahdollisti parisuhteen rekisteröimisen, hyväksyttiin vuonna 2001. Se astui voimaan 1.3.2002. Siitä saakka on järjestetty rukoushetkiä, vaikkakin pastoraaliset ohjeet tulivat vasta 2011, kymmenen vuoden viiveellä, kuten selonteossa todetaan. Selonteossa ei myöskään kerrota, miten kohdellaan perheitä muissa elämäntilanteissa, lasten syntyessä, tai puolison kuollessa, kasteessa ja hautaan siunaamisessa. Saako olla totta oman perheen ilossa ja surussa, ja samalla tulla palvelluksi. Toivoisin kiireellisesti näihin pastoraalisia ohjeita.



Paluu