Puheenvuoro



Keskitalo Jukka, kansliapäällikkö

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä marraskuuta 2012 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Kirkko on haastettu. Nuo sanat ovat antaneet nimen nelivuotiskertomukselle, jota nyt ryhdymme käsittelemään. Haastettuna oleminen ei ole kirkolle uusi asia. Itse asiassa haastettuna oleminen kuuluu kirkkona olemiseen. Meillä on varmasti taipumusta ajatella, että juuri oman aikamme haasteet ovat ainutlaatuisia, ja ehkä pitkä perspektiivi joskus häviää. Emme aina huomaa, että kirkko on ollut haastettu kaikkina aikoina. Pari esimerkkiä. Ajatelkaapa vaikka kirkon elämän alkuvuosisatoja. Kirkko oli haastettuna juutalaisuuden keskellä suhteessa ympäröivään uskonnollisuuteen. Uuden ajan alussa kirkko joutui haastetuksi tieteellisen maailmankuvan taholta. Kun kirkko lähetystyön kautta levisi kaikkialle maailmaan, se jälleen oli monella tavalla haastettu. Niin nytkin. Tälle haastettuna olemiselle on tyypillistä se, että siitä seuraa aina hämmennys. Hämmennys siitä, että vanhat toimintatavat ja vanhat rakenteet eivät toimi, koska ne eivät vastaa enää sitä tarvetta, joka on käsillä. Niin hankala olotila kuin tuo hämmennys onkin, on siinä myös jotakin myönteistä. Se avaa mahdollisuuksia. Se avaa tilaa uudelle pohdinnalle. Ja näin ajattelen nyt myös tämän nelivuotiskertomuksen äärellä. Me olemme näiden tulosten ja havaintojen edessä hämmentyneitä, syystäkin. Mutta olemme siis myös mahdollisuuksien edessä.

Mikä kirkkoa haastaa? Katsotaan asiaa muutamalla välähdyksellä tuosta nelivuotiskertomuksesta. Se on niin valtava tietopaketti, että en voi sitä yrittää tässä yksityiskohtaisesti esitellä, eikä se ole tarpeenkaan, koska se on ollut teillä tutustuttavana. Nostan sieltä muutamia linjoja. Samalla tässä yhteydessä käytän tilaisuutta kiittääkseni koko Kirkon tutkimuskeskuksen tiimiä tämän valtavan hienon opuksen valmistelemisesta. Sen takana on todella paljon työtä. Tuo kertomus kertoo meille sen, että ensinnäkin toimintaympäristössä on paljon muutoksia, jotka haastavat meitä. Globaalit vaikutukset leviävät hyvin nopeasti nykyään. Myöskin uskontoa ja kristinuskoa koskevat keskustelut leviävät verkon kautta nopeasti. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa tämä keskustelu uusateismista, joka on todella nopeasti levinnyt maasta toiseen. Ihmiset liikkuvat todella paljon. Sisäinen muuttoliike ja ulkoinen muuttoliike, maahanmuutto haastavat meidän toimintaympäristössämme kirkkoa. Viestintäympäristö muuttuu. Sosiaalinen media on tullut pysyvästi, tai ehkä on rohkeaa sanoa pysyvästi, mutta ainakin tällä hetkellä todella vahvaksi tekijäksi. Se haastaa nopeudellaan myös kirkon, ja viime vuosiltakin tästä on monia esimerkkejä. Muuttunut yhteisöllisyys on tosiasia. Verkkoyhteisöt, globaalit yhteisöllisyyden muodot, haastavat paikallisuuden. Instituutioiden kritiikki on tosiasia toimintaympäristössämme. Toisaalta sanotaan, että kirkon asema heikkenee ja sen merkitys vähenee, toisaalta kirkkoa kohtaan on suuria odotuksia, jotka välähtävät esiin esimerkiksi kansallisten tragedioiden tai suuronnettomuuksien yhteydessä. Yhteisöllisyys on muuttanut ja muuttaa muotoaan. Pirstaloitunut katsomusmaailma on myös iso tekijä ajassamme: Valintamyymäläuskonnollisuus, omat maailmankatsomukset, arvomaailman muutokset, yksilölliset valinnat. Ainakin tällaisia asioita olen poiminut tuosta kertomuksesta ikään kuin toimintaympäristön muutosilmastosta.

Mutta sitten ovat muutokset kirkossa ja uskonnollisuudessa. Kirkkoa haastavat sen jäsenten uskonnollisuuden muutokset. Vuonna 2011 noin 1/4 suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. Vuosituhannen alussa tuo osuus oli 40 %. Tästä kertoo tämä kuva, joka on tuolla esillä. Muut samankaltaiset kuvat ja havainnot kertovat samantyyppisistä ilmiöistä. Nuorista aikuisista vain 15 % uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. 1/5 suomalaisista ei usko Jumalan olemassaoloon. Tämä on suurempi osuus kuin koskaan. Samasta ilmiöstä, trendistä kertovat myös ne kysymykset, joissa kysyttiin johonkin yksityiskohtaisempaan kirkon opin osa-alueeseen liittyen. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemukseen uskoi 2011 36 %; vuosituhannen vaihteessa siihen uskoi 60 %. Tiedän, että tätäkin tulosta voidaan kyseenalaistaa monella tavalla ja on kyseenalaistettukin, mutta tuskin voidaan kyseenalaistaa sitä, etteikö se selvästi osoittaisi, että sitoutuminen kristinuskon julkilausuttuihin oppisisältöihin on heikentynyt. Kirkkoa haastaa myös kristillisen identiteetin heikkeneminen. Kun ihmisiä pyydettiin valitsemaan uskonnollisten ja maailmankatsomuksellisten identiteettien listalta itseään parhaiten kuvaava luonnehdinta, 60 % valitsi sanat luterilainen ja kristitty. Minusta se on kaiken keskellä kuitenkin ihan huomioarvoisen korkea luku, riippuu, miten sitä katsotaan ja tarkastellaan. Toisaalta ateistiksi itseään luonnehtii 13 %. Ateistisen identiteetin vahvistuminen erityisesti nuorilla aikuisilla on erittäin painokas ja huomiota vaativa trendi tässä aineistossa. Vahva signaali! Huomionarvoista on sekin, että tuossa nuorimmassa, 15 - 29 vuoden ikäryhmässä kristityiksi ja ateisteiksi itsensä kokevien osuudet lähenevät toisiaan hätkähdyttävällä tavalla.

Sitten on kirkon jäsenyyskysymys. Olemme usein halunneet tulkita tuota yhä nuoremmassa ikäluokassa jyrkemmin tapahtuvaa kirkosta eroamista satunnaistekijöillä: eroamisen helppoudella tai julkisuudessa käytävillä keskusteluilla vaikkapa sosiaalieettisistä kysymyksistä, kirkon eettisistä kannanotoista. Itse tulkitsisin sitä kyllä toisella tavalla liittyen juuri tähän uskonnollisuuden syvempään muutokseen. Kysymys liittyy siihen vakaumusten ja uskonnollisen identiteetin muutokseen, josta tämä kertomus kertoo monin tavoin. Olisi liian helppoa selittää tuota vain satunnaistekijöillä. Iso kysymys on, ennustaako tämä yhä aikaisemmaksi siirtynyt eroaminen tulevaisuutta. Hämmentävää on myöskin se, että tuo aikaistunut eroaminen näyttäisi olevan jossain määrin jopa Pohjoismaiden mittakaavassa ainutlaatuinen trendi. Aivan vastaavaa ei ole nähtävissä muissa Pohjoismaissa. Toisaalta kirkolta odotetaan kontaktia. Kirkon strategiassa on nämä kuuluisat viisi laadukasta kohtaamista. Selvityksen mukaan jäsenyyteen korreloi voimakkaasti yhteys seurakuntaan. Seurakunnan yhteydenotot jäseniin tai jäsenen osallistuminen toimintaan. Niistä, jotka pitävät kirkosta eroamista todennäköisenä 67 % oli sellaisia, joihin seurakunta ei ottanut kertaakaan henkilökohtaisesti yhteyttä vuoden aikana. Jos täältä poimii joitakin vahvoja signaaleja ja trendejä, minusta tähän pitäisi pysähtyä, tämän asian äärelle.

Kirkkoa haastaa myös tapakristillisyyden ja perinteen siirtymisen tai perinteen merkityksen haurastuminen. Kirkko ei ole itsestäänselvyys, ei siihen kuuluminen, eikä perinteisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin osallistuminen myöskään ole itsestäänselvyys. Nuoremmissa ikäluokissa tapakristillisyydellä ei ole samanlaista merkitystä kuin vanhemmissa. Myös juhla-aikojen tapakulttuuri on muuttunut monella tavalla, jopa joulukirkon osalta. 2000-luvulla joulunajan jumalanpalvelusten kävijämäärä on vähentynyt 28 %. Toisaalta jumalanpalveluksen kehittämishankkeessa on havaittu, että siellä missä jumalanpalveluksen toimittamiseen ja kehittämiseen on satsattu, siellä myös tuloksia on nähtävissä. Summa summarum: tämä tapakristillisyys - niin läheistä kuin se esimerkiksi meille on ja herättää myönteisiä mielikuvia - se ei näytä enää olevan sellainen liima, joka pitää nuoria aikuisia kirkon jäseninä. He kokevat tarvitsevansa kirkon jäsenyydelle henkilökohtaisen merkityksen. Tämä on myös erittäin vahva signaali! Toimitukset ovat laajin kontaktipinta jumalanpalveluselämän puolella. Meidän tulisi priorisoida toimintaamme siten, että ne hoidetaan hyvin. Siinä on mahdollisuus niihin laadukkaisiin kontakteihin, jotka tämän aineiston mukaan korreloivat kirkon jäsenenä pysymisen kanssa hyvin voimakkaasti. Kirkolta siis vaaditaan tuota mainitsemaani henkilökohtaista merkitystä, perinne ja tapa eivät enää näy riittävän motivaatioksi yhteisöön kuulumiselle. Kirkkoa haastaa myös polarisoituminen sosiaalieettisissä kysymyksissä. Kirkko on ollut julkisuudessa vilkkaan keskustelun kohteena. Esimerkiksi keskustelussa homoseksuaalien asemasta sosiaalisella medialla oli erittäin voimakas rooli. Alussa mainitsemani uusateismin virittämä keskustelu on toinen esimerkki tällaisesta polarisoitumisesta. Ennustan, että keskustelu eutanasiasta on sellainen nouseva trendi, joka voi myöskin repiä ja haastaa kirkkoa.

Kirkkoa kohtaan on paljon odotuksia. Kirkolta odotetaan ensinnäkin osallistumista arvokeskusteluun ja aktiivisempaa roolia yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä, 62 % odottaa sitä kirkolta. Lähes puolet odottaa kirkolta aktiivisempaa roolia mediassa käytävään keskusteluun. 36 % odottaa kirkolta puhetta Jumalasta. Siinä on aika iso tarttumapinta ja langanpää kirkolle: puhe Jumalasta, rohkea puhe Jumalasta. Toisaalta myös todellisuus maan eri puolilla on hyvin erilainen. Valtaosassa kuntia kirkkoon kuuluu edelleen vähintään 4/5 suomalaisista. Kirkkoon kuuluvien osuus on ylimmillään Perhossa, 96,7 %, alimmillaan Helsingissä, 60,4 %. Kun tulevaisuuden toimintastrategiaa pohditaan kirkon eri tasoilla ja sektoreilla, ei ole vain yhtä valtakunnallista vastausta. Kysymykset ovat maan eri puolilla niin erilaisia. Vain yhden vastauksen pohjalta ei voi edetä. Seurakunnissa on oman alueen paras tuntemus. Siispä: nelivuotiskertomus asettaa meille joukon aika isoja haasteita. Kirkko on haastettu. Olemme uudenlaisessa tilanteessa myös siinä mielessä, että muutos on nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Tällä nelivuotiskaudella on oikeastaan tapahtunut yhtä paljon muutoksia kuin aiemmin kahdella tai kolmella nelivuotiskaudella. Tämä hämmentää.

Meillä on tämän haasteen äärellä mielestäni kaksi vaaraa, kaksi kiusausta. Ensimmäinen kiusaus ja vaara on se, että me selitämme haasteen pois, koska se on niin ahdistava ja haastava. Kerromme, että kysymykset ovat olleet väärin muotoiltuja, kysymysmetodi tuottaa liian suuren epävarmuuden. Tulokset eivät sovi siihen kuvaan, joka meillä on omasta kokemuspiiristämme. Väärin tutkittu, väärin mitattu, väärin ymmärretty. Toinen vaara ja kiusaus on päinvastainen. Lähdemme paniikinomaisesti ryntäilemään ja monitouhuisesti tekemään kaikenlaista, vastaamaan kysymykseen ennen kuin oikeastaan edes olemme hahmottaneet, mikä kysymys meillä varsinaisesti on käsillä.

Haasteita on hyvä pohtia katse tulevaisuuteen suunnattuna. Ensi vuonna kirkossa on tarkoitus uudistaa strategia seuraavalle strategiakaudelle, myöskin valmistella seuraavaa nelivuotiskertomusta, jota täällä tullaan käsittelemään vuonna 2014. Nämä tarjoavat hyviä mahdollisuuksia ottaa tämä jo toteutunut toimintaympäristön muutos huomioon ja lähteä siitä käsin etsimään vastauksia. Kirkko on haastettu, mutta mihin? Kirkko on haastettu heittäytymään uuteen. Kirkko on haastettu luovuuteen ja innovatiivisuuteen. Kirkko on haastettu etsimiseen ja uskaltamiseen. Kirkko on haastettu kokeilemaan ja hakemaan uutta silläkin uhalla, että virheitä tulee tehtyä. Kirkko on haastettu rohkeaan luottamukseen perussanomaansa. Kirkkoa haastetaan luottamaan Jumalaan epävarmuuksien keskellä.


Paluu