Emme saa koskaan vähätellä musiikin merkitystä uskonnollisen perinteen siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Eikä musiikin voimalla siirry ainoastaan perinne, vaan vahvan kristillisen sanoman sisältävä evankelioiva laulu voi hyvinkin synnyttää ja ylläpitää uskoa Jeesukseen ja antaa voimaa kristityn taisteluissa, iloissa ja suruissa. Minua on henkilökohtaisesti, rohkenen kertoa, koskettanut suuresti esimerkiksi kertomukset isomummistani, joka oli kuulemma tehnyt monet kotitilan askareet kristinuskon ilosanomaa kertoneita lauluja hyräillen. Ne antoivat lohtua vaikeinakin hetkinä. Hän ehti haudata neljästätoista lapsestaan neljä ja myös aviomiehensä nuorimman lapsen ollessa puolitoistavuotias. Mutta silti piti perhettä eteenpäin viedä, ja kerrotaan, että monet kerrat hän aamulla navettapolkua astellessaan, joskus kyyneltenkin lävitse lauloi, että ”Käy yrttitarhasta polku / vie Golgatalle se…”Meillä on siis suuri vastuu myös tuleville sukupolville, kun hyväksymme näitä virsiä ja edistämme siten niiden mahdollista vakiintumista osaksi kristillistä perinnettä Suomessa.

Rohkenen tässä ottaa myös hieman kriittisesti tarkasteluun erään tähän lisävihkoon esitetyn laulun numero 915 En tiedä, miksi kirkonpenkkiin näin. Tämän laulun sanat ovat sinällään ihan taidokkaasti riimitellyt ja sävelmä on hyvin kaunis, kuten äsken tuossa saimme kuulla, ja se sisältää omalla tavallaan myös sangen koskettavan tarinan. Mutta rohkenen kuitenkin heittää kysymyksen, toivoakseni en sillä ketään loukkaa, että onko tämän tyylisen laulun paikka sitten kuitenkaan kirkkomme virsikirjassa. Se kertoo henkilöstä, joka tulee kirkkoon ja jonka kirkossa käymisestä annetaan se kuva, että rukous ei noussut taivaisiin eikä henkilö saanut kirkossa Luojastaan yhtään enempää tietoa kuin hänellä oli sinne kirkkoon tullessaan. Jokin epämääräinen yleisuskonnollinen aavistus Jumalan olemassaolosta jää siinä kirkossakäynnin ainoaksi sanomaksi. Siinä, että virsissä kerrotaan meidän epäilyksistämme ja siitä, ettemme aina koe Jumalan läsnäoloa, ei tietenkään ole mitään pahaa. Ja on tärkeää, että juuri sellaisia ihmisiä rohkaistaan kirkkoon ja kristillisen sanoman pariin. Olihan epäilijällä paikkansa jopa opetuslasten joukossa. Ja eiköhän useimmilla meistä ole ollut omakohtaisestikin tällaisia kokemuksia. Mutta en tiedä, voidaanko tämän kaltaisella laululla rohkaista ihmisiä etsimään Jumalaa. Ei kirkon sanomaksi riitä viesti siitä, että jokin epämääräinen koskettaa sydäntä, kun istutaan hiljaa kirkossa. Hyvä on välillä olla joskus hiljaakin, mutta eihän kirkon sanoma ole se, että etsitään itseä hiljaisuudessa, vaan kirkon sanoma on kertoa, että Jumala löytyy Golgatan ristiltä. Jeesus elää tänäänkin ja hänen kauttaan on tie Jumalan yhteyteen auki. Se sanoma pitää sille kirkkoon tulijalle käydä kirkkaaksi. Tämä laulu 915 näkyy olevan aika uusi laulu eikä se ole varmaankaan ehtinyt vielä vakiintumaan meidän perinteeseemme, mutta kyllä tuota lukiessa tuli mieleen, että millaisessa yhteydessä tällaista virttä sitten veisattaisiin. Jumalanpalveluksessako, kastetilaisuudessa, konfirmaatiossa, häissä vai hautajaisissako laulettaisiin, että ”en Luojastani vieläkään mä tiedä enempää, enkä tiedä, saanko tietääkään"? Tämä oli siinä kolmannessa säkeistössä, jota äsken ei laulettu. Tässä laulussa 957, Tämä on… meille luvataan, on myös samaa henkeä, kun siinä kerrotaan, kuinka ehtoollisen jälkeen lähdetään kulkemaan epävarmaan tietä ja ikuisuutta kohti meneminenkin on jostain syystä varustettu kysymysmerkillä.

Näillä ajatuksilla kiitän tähänastisesta työstä ja toivon viisautta ja menestystä virsikirjan lisävihkon jatkokäsittelylle.

Paluu