Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston ja kirkon eläkerahaston talousarviot vuodelle 2016 ja toiminta- ja taloussuunnitelmat vuosille 2016-2018 (Kirkkohallituksen esitys 6/2015)

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä marraskuuta 2015 klo 10.15

Teksti:
Itse kirjoitettuun talousarvioon ja toimintasuunnitelmiin minulla ei ole kovin paljon muuta huomauttamista kuin se, että sieltä puuttuu kirkkaana se, mikä on kirkon perussanoma ja -tehtävä. Tästähän kyllä edellisessä puheenvuorossa on jo tätä kritiikkiä esitetty, niin että näihin yksityiskohtiin minun ei kannata mennä. Mutta toki tästä perustehtävästä täällä sanotaan heti toisella sivulla nämä kirkon arvot - usko, toivo ja rakkaus - ja selitetään mitä se on, se on hyvä. Sitten on kirkkohallituksen strategiset painopisteet: nostamme kirkon sanoman esiin ja huolehdimme sen valtakunnallisesta viestinnästä; kaikki tämä. Mutta olisin toivonut, että se sanottaisiin selkeämmin, miten tämä toteutuu ja mitä se tarkoittaa. Tämä itse asiakirja ja molemmat kirjat on kokonaisuudessaan kauniisti kirjoitettu tuloskortteineen ja tavoitteineen, mutta on juuri niin kuin tuossa edustaja Pihlava sanoi, että vaikea siitä on päästä kokonaisuudesta kuitenkaan selville. Rahojen on laskettu riittävän näille vuosille suunniteltuun toimintaan ja vielä vähän jäävän ylikin, joten se mitä minä sanon, olkoon sitten evästyksenä seuraaville vuosille, kun toimintasuunnitelmia ja pts:iä tehdään, ja erityisesti tuohon reformaation 500-vuotisjuhlaan kahden vuoden päästä.

Minä haluan kiinnittää nyt tässä erityisesti huomiota siihen, mikä on kirkon tulevaisuus ja tämä aika. Kun minä olen ollut täällä 12 vuotta, istunut kirkolliskokouksessa, ja nyt viimeistä kertaa, niin nämä syksyiset talousarviot ovat noudattaneet samaa linjaa: verotulojen ja eläkemaksujen pelätään laskevan, jos ei ensi vuonna, niin ainakin kahden vuoden päästä. Kirkon jäsenmäärän uskotaan pysyvän ennallaan ja jopa lisääntyvän, tai se ei ainakaan laske kovin paljoa. Samoin uskotaan toiminnan pysyvän entisellä tasolla, ja kirkon asema ja arvostus yhteiskunnassa säilyy. Kirkkohallituksen työntekijämäärään luvataan vähenemistä vuodesta toiseen. Sitten taas keväisin todetaan, että rahaa on tullut odotuksiin nähden hyvin, jäsenmäärä on laskenut odotuksia enemmän, puhumattakaan toimintaan ja tilaisuuksiin osallistuvien määrien laskusta. Arvostus ei ole kyllä noussut, mutta kirkkohallituksen ja muun ylätason henkilökuntamäärä ei laske. Nyt kyllä kansliapäällikkö lupasi, että hienoista laskua on ollut, ja on odotettavissa edelleen.

Mutta missä vika, ja mitä pitäisi tehdä? Sitähän me olemme täällä porukalla pohtineet vuodesta toiseen. Turha tässä on syyllisiä etsiä, jokainen kirkon piirissä työskentelevä, niin työntekijänä kuin luottamushenkilönäkin, kokee varmasti tehneensä parhaansa. Mutta onko se tekeminen ollut kirkon perustehtävän eli evankeliumin levittämisen kannalta oikeaa? Menkäämme itseemme, kuten Raamatussa kehotetaan, ja kysykäämme, onko se ollut Herran silmissä oikein. Vanhassa testamentissa kerrotaan Israelin kuninkaista ja heidän teoistaan, ja joidenkin kohdalla kerrotaan, että hän teki sitä, mikä oli Herran silmissä oikein, ja hän yleensä menestyi. Monista taas kerrotaan, että hän teki sitä, mikä oli Herran silmissä väärin, ja yleensä nämä eivät menestyneet. En tällä vertauksella tarkoita, että meidän pitäisi ruveta toisiamme tuomitsemaan tai arvioimaan, mutta haluan meidät ja koko kirkon pysähtymään ja arvioimaan tilannetta vakavasti. Teemmekö oikeita asioita ja oikealla tavalla? Hoidammeko leiviskäämme niin kuin Herramme tahto on? Käytämmekö ne rahat, jotka vielä kirkkoon kuuluvilta jäseniltä perimme, oikein?

Tämän vuoden aikana on puhuttu paljon kuplassa elämisestä. Oikeastaan kevään vaalien jälkeen siitä on tullut muotisana, jolla halutaan milloin kenenkin ja minkäkin ryhmän sanoa elävän kuplassa. Minä epäilen vahvasti, että me kirkossa elämme kuplassa, ainakin instituutiona. En usko, että se koskee niinkään yksittäisiä jäseniä - ainakin 80 % jäsenistöstä elää välinpitämättömästi piittaamatta siitä ja vaivaamatta päätään sillä, mitä kirkko tekee, kunhan saa palveluja, eli lapset kastettua ja hautaan siunaukset silloin, kun tarvitaan, ja muut palvelut silloin, kun tarvetta on. Loppu viidennes on ehkä kiinnostuneempia, ja osa heistä elää uskoaan todeksi jokapäiväisessä kilvoittelussa, ja rukoilee kirkon puolesta, vaikka ei olekaan kirkon nykymenoon täysin tyytyväinen. Tällä minä haluan havahduttaa meidät miettimään, mikä on kirkon tila, kun nuo 80 % jäsenistä, jotka maksavat vielä veroa, mutta eivät juuri koskaan käy kirkossa, kansliassa eikä seurakuntatalolla, joskus vain jonkun sukulaisen hautajaisissa mahdollisesti, eivät he maallistumisen ja luopumuksen lisääntyessä enää haluaisikaan maksaa veroa. Mikä on se tilanne siinä vaiheessa? Jäsenmäärä tulee laskemaan kahta kautta, kun asutuskeskuksissa nuorempi polvi eroaa kiihtyvällä vauhdilla, maaseudulta nuoret muuttavat pois, ja vanhat kuolevat pois. Siksi on tehtävä niin kuin maallisella puolella yksityisissä yrityksissä ja liike-elämässä, eli jos tulosta ei panostukseen nähden tule, niin pitää karsia rönsyt pois ja keskittyä ydinsanomiseen, päätuotteen jalostamiseen ja liike-elämässä markkinointiin. Kirkossa tämä tarkoittaa sitä, että on jätettävä kaikkinainen hyvienkin asioiden, ja monesti paljon rahaakin vievien toimintojen puuhastelu pois, ja keskityttävä pääasiaan, eli Jumalan sanan julistamiseen ja evankeliumin levittämiseen.

Putsaaminen on aloitettava kirkkohallituksesta ja muulta ylätasolta, jossa hajottavia rönsyjä on enemmän kuin seurakuntatasolla. Siellä on osastoja ja virkoja, jotka voitaisiin joko kokonaan lopettaa tai huomattavasti pienentää, sillä niitten merkitys seurakuntatyölle käytännön elämässä, siellä missä työtä tehdään, on todella pieni. Kun tätä toimintasuunnitelmaa lukee, niin se on melkein samanlainen kuin minkä tahansa yhteisön ja organisaation suunnitelma. Hengellisyyden leimaa saa hakemalla hakea. En tarkoitakaan, että sen pitäisi olla samanlainen kuin jonkun herätysliikkeen, että se olisi vahvasti paatoksellinen, mutta Jeesuksen ja Jumalan nimeä ei juurikaan missään mainita. Arkkipiispan kanslian, kirkkohallituksen, tuomiokapitulien ja piispojen kanslioiden keskeinen huoli pitäisi olla: miten saada evankeliumin ilosanoma niiden kuuluville, jotka eivät kirkossa eivätkä seurakuntataloilla ja kanslioissa juurikaan käy? Siis ne maksavat jäsenet, jotka vielä maksavat, mutta eivät todennäköisesti kauan. Meillä on tässä moniportaisessa ylätasossa, koko ylätasossa, aivan liikaa suhteellisen kovapalkkaisia työntekijöitä pyörittämässä byrokratiaa ja hoitamassa muodollisuuksia ja tuottamassa aineistoja, joita juuri kukaan ei tarvitse. Nyt kun siellä ensi vuoden budjettiin on varattu synodaalikokouksille rahaa, niin pohtikaa nyt oikein perusteellisesti tätä asiaa, eikä vain pelkkiä lakitekstejä ja muuta sellaista. Muutoksen voisi aloittaa täältä kirkolliskokouksesta. Me käsittelemme täällä kaksi viikkoa vuodessa paljon toisarvoisia asioita, ja teemme mietintöjä, jotka eivät johda mihinkään. Nippeliasiat voisi ratkaista alemmilla tasoilla ja pienemmällä porukalla. Täällä pitäisi puhua ja päättää suurista linjoista hyvin valmisteltuina, ja keskiössä pitäisi olla Jumalan sanan puhtaana pitäminen ja sen levittämisestä huolehtiminen. Lain sijasta enemmän evankeliumia.

Kirkolla on hoidettavanaan ja markkinoitavanaan maailman paras tuote. Me, joille on annettu vastuu sen levittämisestä, meidän on huolehdittava, että se pysyy esillä, ja säilyy puhtaana. Toissasunnuntain evankeliumitekstissä muistutettiin Jeesuksen seuraajien valona ja suolana olemisesta. Maailman aika on nyt niin paha, että suolan ei saa antaa menettää makuaan, eikä kynttilää pidä panna vakan alle. Raha ei ratkaise kaikkea, vaan henki. Rahat löytyvät, jos olemme uskollisia Jumalan sanalle, ja toimintoja pitää sopeuttaa tulojen mukaan. Se on yksinkertainen toimintatapa. Kirkon on lähdettävä ulos bunkkereistaan, laskeuduttava ihmisten tasolle. On koottava voimat ja ruvettava tekemään tiiviimpää yhteistyötä esimerkiksi herätysliikkeiden kanssa. Siellä toimivat vapaaehtoiset on saatava mukaan kirkon toimintoihin, ja on sovittava paremmin yhteen. Nythän on kysyttävä, että miksi herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt vetävät enemmän väkeä kuin jumalanpalvelukset kirkoissa. Piispojen on pyrittävä nyt miettimään vakavasti niitä jäykkiä sääntöjään ja erilaisia yhteistoiminnan esteitä, joita aikoinaan on tehty. Suvaitsevaisuutta vaativien pitää ruveta osoittamaan itse suvaitsevaisuutta. Turhiin kiistoihin ei nyt ole aikaa, kun kotimaan hengellisen hädän lisäksi pakolaisvirrat tarjoavat uuden lähetyskentän aivan kotiovella.


Paluu