Puheenvuoro



Kainulainen Pauliina, edustaja

Otsikko:
Kirkko 2020 - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko (Kirkkohallituksen esitys 11/2010)

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä marraskuuta 2010 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Siteeraan Kotilan Heikkiä, meidän monen kaipaamaa ystävää, "Kirkko säilyy, jos sillä on ydin, joka on kosketuksessa uskon hengelliseen sisältöön. Myös avaran kansankirkon on varjeltava ydintään, rukouksen liekkiä." Minäkin liityn edellä kuultuihin selonteon kiittelijöihin erittäin monessa suhteessa. Samalla liityn heihin, jotka kyselevät missä teologia. Katsotaanpa, jos nämä muutamat ajatukset, joita tässä hahmottelin, olisivat vähän dialogia piispa Häkkisen erittäin tärkeitten kysymysten kanssa, että minkälainen teologia? Tästä käsillä olevasta selonteosta on siis tarkoituksella rajattu teologinen pohdiskelu pois, vaikka kyllähän siellä pilkahtelee hyvin kiinnostavia teologisia loimilankoja välistä. Ja nyt siis valiokunnalle evästykseksi kysymykseni, että missä ne foorumit, joita tässä selonteon johdannossakin kaivataan ja joissa sitä teologista syventelyä tehdään, sitten olisivat? Missä se teologinen pohdinta tapahtuu tavoitteellisesti ja kokonaisuutta palvellen? Koska iso riski on, että tämä toivomus jää hurskaaksi toivomukseksi. Ja jos näin ikävästi kävisi, niin silloin - taas kerran - teologian paikalle syntyisi tyhjiö ja mahdollisesti sen tyhjiön täyttäisi puhe visioista ja strategioista. Niillä on paikkansa toisaalla. Jos me emme itse kirkkona puhu myös varsinaisella teologian kielellä, niin kyllä me saamme jatkossakin kuulla tietyntyyppistä kritiikkiä, mitä ihan aiheesta luin Suomen Kuvalehdestä vähän aikaa sitten. Kirjoittajan mukaan kirkon johdon puhe on liian usein hallinnon kieltä, joka ei kosketa järkeä eikä sydäntä. Otan tämän myös meille kirkolliskokoukseen terveisinä. Meidän on syytä muistaa, että vaikka kirkko on organisaatio, niin ennen muuta me olemme organismi. Vaikka me enimmäkseen täällä käsittelemme organisaatiotason kysymyksiä, niin meidän tulevaisuutemme ei näytä lupaavalta, jos koko ajan samalla ei pidetä mielessä kirkon perimmäistä olemusta, joka on elävä Kristuksen ruumis. Käytännössä tämä johtaa minut kysymään kolme kysymystä: millaista kieltä olisi tärkeää välttää, millainen kieli vastaa kirkon itseymmärrystä ja millaista teologiaa nyt ja tulevaisuudessa tarvitaan? Tuo kysymys on iso, mutta siitä kohta pari sanaa.

Ensinnäkin, millaista kieltä on vältettävä? Sitä on talouden ja kaupan - siis mammonan kieli. Vaarana on lähes huomaamatta luisua pönkittämään niitä markkinavoimia, jotka muutenkin uhkaavat vallata kaikki elämänalueet, niin kuin tätä tulevaisuusselonteossa analysoidaan. Se on hyvä. Tätä mammonan kieltä ovat esimerkiksi tulosvastuu, tehokkuus tai asiakas. Asiakas-sanaa käytetään tulevaisuusselonteossa, mutta uskon ja toivon, että kieli poskessa. Ja sudenkuoppa on myös käyttää sotatieteen kieltä, kuten sitä sanaa strategia, väärässä paikassa tai liian usein. Millainen kieli sitten vastaisi kirkon itseymmärrystä? Uskonnon ja teologian kieli lähestyy runouden ja tarinan kieltä. Se kunnioittaa Jumalan Pyhää mysteeriä, eikä pyri jähmettämään sitä liian tarkkoihin määritelmiin. Uskon kieli liikuttaa järkeä ja tunnetta ja toivon mukaan ihmisen koko olemusta uudenlaiseen elämään. Sitä uskon kieltä ovat esimerkiksi armo ja armahtavaisuus, pelastus, toivo, yhteys, yhteinen vastuu, rakkaus ja oikeus. Ilo, pyhyys. Myös kirkon ruumiin kieli puhuu, eli ne käytännön ratkaisut, joita vaikeissa valintatilanteissa teemme.

Millaista teologiaa ja raamatuntulkintaa nyt ja tästä eteenpäin tarvitaan? Ihan vain pari näkökulmaa, joilla koetan jotain konkretisoida. Entiset eväät eivät riitä. Luther on edelleen tärkeä, mutta pelkästään hänen teologiansa toistelu ei liikauta riittävästi. Vanhoja herätysliikkeitä tarvitaan yhä, mutta niiden käyttämässä perinteisessä asiayhteydessä uskon kieli ei tavoita läheskään kaikkia 2000-luvun suomalaisia, vaikkapa niitä helsinkiläisiä. Koska maailma, jossa he elävät, on niin äärettömän toisenlainen. Tässä on nyt yksi ehdotus, mitä se teologia voisi olla. Ehdotan, että kuuntelemme eri puolilla maailmaa syntyvää niin kutsuttua vapautuksen teologiaa. Termi ei ole tässä nyt tärkeä. Tarkoitan sillä teologiaa, jossa Jeesuksen elämä ja viesti on ytimessä. Mutta yhtä lailla, jotta se vapautuksen teologia olisi vaikuttavaa, sen tulee elää yhteydessä siihen suureen mysteeriin, jonka Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus - hänen koko elämänsä - meille välittää. Tällaiseen teologiaan sisältyy siis sekä yksittäisen ihmisen vapautus synnin ja kuoleman vallasta, että yhteisön, eli lähi-ihmissuhteiden ja koko yhteiskunnan tason vapautus ja siihen sisältyy myös luomakunnan vapautus. Olen vakuuttunut, että tällaisessa kokonaisyhteydessä yhä useammalle avautuu, mitä ne kristinuskon perinteiset löydöt, kuten toivo tai pelastus merkitsee. Tradition sanat voivat edelleen ravita. Kristinusko on vapautusliike, mutta me olemme hukanneet paljon sen muutosvoimasta. On analysoitava miksi näin on päässyt käymään. Ja seuraava askel on katumus, eli mielenmuutos. Se on samalla oivalluksen ja silmien avautumisen hetki. Mitä me vielä voimmekaan olla kirkkona? Onko kirkko toivon ja vastarinnan viimeisiä linnakkeita, pystyykö se yhdistämään voimansa niiden muiden kanssa, jotka jaksavat vielä pitää toivoa yllä? Siis yksi ehdotus traditiolle uskollisesta ja samalla Raamattua ja jumalauskoa tähän päivään tuovasta teologiasta on vapautuksen teologia, joka ammentaa kosketuksesta kirkon hengelliseen sydämeen. Tätä yhdistelmää on mm. kuvattu sanoilla rukoushiljaisuus ja oikeudenmukaisuuskamppailu. Siis nämä yhdessä. Niin että ne ruokkivat toinen toisiaan. Tässä tullaan tähän Beyerin jaotteluun, josta kyllä piispa Häkkinenkin totesi, että usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. On varmaan totta, että se hengellinen puoli on ollut jotenkin alakynnessä. Se rukouksen, palvonnan ja Raamatun äärellä viipymisen henki, sitä on vahvistettava. Mutta sen liittyminen tähän oikeudenmukaisuuskamppailuun on se, mistä dynamiikka syntyy.

Hetkeksi takaisin tuohon tulevaisuusselontekoon, missä työtä käsittelevä luku esimerkiksi on aika hyvä. Siinä on vastakulttuurin aineksia syntymässä. Tosin ei vielä riittävän vahvasti. Sivulla 31 viitataan kuuntelevaan keskusteluapuun kriisiytyvillä työpaikoilla. Itsekin olen sellaista ollut antamassa Perloksella Joensuussa ja pidän sitä hyvin tärkeänä, mutta se ei riitä. Tarvitaan myös se oikeudenmukaisuuskamppailun puoli. Se, mitä kristinuskolla on annettavaa koko yhteiskunnan muuttamiseen ahneuden vaikutuksia vastaan. Siellä toki viitataan käsitteeseen kohtuus ja se ei ole kirkolle mikään uusi keksintö. Tämä vain pienenä pikaisena esimerkkinä siitä, missä kohtaa teologiaa tarvitaan ja tällaisia kohtia, jotka oikein huutavat teologista syventelyä, on tuossa selonteossa pilvin pimein. Ja ketkä ja missä sitä tekisivät? Haluan mainita tässä, että mielestäni piispojen äskeinen ruokakannanotto, siinä pilkahtelee jo tällaista teologiaa. Sitä lisää, kiitos, ja myös sille ruokakannanotolle olisi hienoa saada uusi tiedotustempaus, kunhan tämä päällä oleva kohina vaimenee. Sitten tietysti uuden kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnassa on välttämätöntä painiskella teologian kanssa. Ja missä vielä? Se mietittäväksi. Toivon, että valiokuntakin sitä kovasti miettii, sillä tulevaisuusselonteolla ei tule olemaan kovin suurta merkitystä ilman teologista pohjaa, ilman jumalapuhetta. Tulevaisuusselonteko vyöryttää todella suuria haasteita koko meidän yhteiskunnallemme ja kirkollemme. On selvää, että kirkkoa tarvitaan entistä enemmän.


Paluu