Puheenvuoro



Niiranen Pekka, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä marraskuuta 2012 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajakollegat. Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiittää Kirkon tutkimuskeskuksen väkeä ja tekijöitä, tämä on loistava, myös visuaalisesti loistava luotaus siihen, mitä neljässä vuodessa on tehty ja mitä ei ole tehty. Samalla tämä teos on oikea masokistin unelma. Harvoin pääsee lukemaan tällaista itseruoskintaa, mitä tämä edustaa. Tässä voisi kyllä pukeutua säkkiin ja ottaa tuhkatkin pesästä, mutta ehkä jotkut ovat ne jo ottaneet ja lähteneet. Tätä kirjaa lukiessa voi vertailla, miten toiminta peilaa niitä tavoitteita, mitä meillä kirkossa on ollut, eli Meidän kirkko - osallisuuden yhteisöä. Tämän kirjan perusteella kyseessä on enemmänkin Meidän kirkko - osallistumattomien yhteisö. Otan vain muutaman esimerkin, joita itse asiassa jo edelliset puhujatkin hieman sivusivat. Kun Meidän kirkko -strategian mukaan paikallisseurakunta ja nimenomaan jumalanpalvelus on kirkon toiminnan ydin, on totuus ainakin tämän kirjan mukaan aivan toinen. Kaksi kolmesta suomalaisesta osallistuu jumalanpalvelukseen harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei ole viime vuosina osallistunut lainkaan. Erityisesti hälyttävää on satunnaisten kävijöiden hävikki. Kansliapäällikkö puhui tapakristityistä. Takavuosinahan tapakristitty oli kirosana, mutta luulen, että olisimme nykyään onnellisia, jos meillä edes olisi niitä. Meidän kirkosta on toisin sanoen tullut kirkossa käymättömien yhteisö. Mitä sitten kirkon jäsenyys? Meidän kirkko -strategian mukaan kirkon jäsenyydellä on nimenomaan hengellinen merkitys. Totuus on jälleen ihan toinen ja eri suunnassa. Hengelliset syyt kuulua kirkkoon löytyy alle puolella ihmisistä, kun taas suurin syy olla kirkon jäsenenä on se, että kirkko auttaa vanhuksia, vammaisia, vaikeuksissa olevia ja suuri merkitys oli myöskin sillä, että on mahdollisuus saada kirkollinen hautaan siunaaminen. En ryhdy tässä nyt leikkimään ennustajaa sen enempää, mutta sanonpa vaan, että kun tämä viimeksi mainittu syy häviää ihmisten tajutessa, että he kyllä pääsevät hautaan kristillisesti olematta tämän firman jäseniäkin. Meidän kirkko on siis auttamista arvostavien yhteisö tai vaihtoehtoisesti hautaan haluavien yhteisö. Meidän kirkko -strategian mukaan tavoitteena on vahvistaa kirkon jäsenyyden merkitystä. Ne, jotka ovat lukeneet tämän opuksen tietävät, etteihän tämä pidä paikkaansa. Totuus lyö korvalle ja nimenomaan tässä. Potentiaalisia kirkosta eroajia on meistä - siis suomalaisista, ei ehkä tämän salin ihmisistä - jo joka neljäs. Meidän kirkko on mitä suurimmassa määrin kirkosta eroamista harkitsevien yhteisö. Millainen tämä uskonyhteisö sitten on? Jumalan poikana Jeesusta pitää vielä 2/5. Se kuulostaa komealta, mutta sehän tarkoittaa, että selvästi alle puolet. Todellisen inflaation on kuitenkin todellisuudessa kärsinyt usko Jumalaan, ainakin sellaisena kuin kristinusko sen opettaa. Näin uskoo enää vain 1/4. Alle 30-vuotiaista, siis niistä, joiden varassa tämän kirkon tulevaisuus on, enää 15 % uskoo kristinuskon opettamalla tavalla Jumalaan. Meidän kirkko on kristinuskon Jumalaan uskomattomien yhteisö. Tässä kertomuksessa on erinomainen havainto siitä, miten kirkkokontaktien väheneminen korostaa median merkitystä siinä, että minkälainen kuva kirkosta ja uskonnosta ihmisille muodostuu. Tämä jos mikä korostaa kirkon reaktionopeutta. Sitä voi kuvata niin, että kuka tulee ja kuinka nopeasti tv-ruutuun, kun jotain tapahtuu. Tästä on varoittavana esimerkkinä taannoinen Homo-ilta, jolloin kului peräti viikko ohjelmasta, ennen kuin arkkipiispa saatiin kameran eteen. Tiedote tuli kyllä kolme päivää sen ohjelman jälkeen. Tämä löytyy sivulta 267, jos ette usko minua. Meillä on edelleen tarve kirkon äänelle, mutta tämä kirkon ääni, tämä pasuuna voisi kyllä törähdellä mieluummin jo ennen kuin vahinko on tapahtunut. Eli kirkon pitäisi olla proaktiivinen niin, että se voisi olla luomassa agendaa: Kirkko sanoo mitä se haluaa sanoa, eikä sitä mitä se enää siinä tilanteessa voi sanoa. Viestintä voisi toki muutenkin olla nopeampaa. En voi olla edelleenkään muistuttamassa siitä, että miten esimerkiksi näissä viimeisissä kirkolliskokousvaaleissa ainakin tuolla Kuopion hiippakunnassa tuloksia piti odottaa vuorokauden verran. Se ei kuulosta kovin nykyaikaiselta tiedonvälitykseltä se. Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kirkon tiedotuskeskuksessa, näin olen antanut itselleni kertoa, on jo kaiken muun ohella vireillä hanke, jossa seurakuntien ja kirkon avaintoimijoille annetaan muun muassa esiintymiskoulutusta. Valmennetaan siihen, että ihminen pääsee olemaan omalta osaltaan kirkon ja seurakunnan ääni, kertomaan asiasta ja puhumaan mediassa. Piispahan tietysti ylittää uutiskynnyksen jo sillä, että on piispa, mutta kyllä sitä koulutusta ehkä näille etupenkin ihmisillekin soisi. Nimittäin jo se, miten sen asian sanoo, ei pelkästään se, että sanoo. Sillä on vaikutusta, kuten psykologiaa lukeneet tietävät. Tuossa alkuviikosta kun hyväksyttiin Kirkon keskusrahaston toimintasuunnitelma, siellä oli mainittu tästä Meidän kirkko -strategian ajankohtaistamisesta ja kansliapäällikkökin tässä kertoi, että sitä on tarkoitus päivittää. Mutta täytyy sanoa, että tässä voi myöskin päivitellä sitä. Onko tätä ajankohtaistamista tekevä ohjausryhmä jo asetettu? Ei, kieltää kansliapäällikkö. Milloin se asetetaan? Toivottavasti mahdollisimman pian. Olen sitä mieltä, että pelkkä ajankohtaistaminen ei enää riitä. Koko strategia on pantava uusiksi ja mieluummin heti. Kiitos.


Paluu