Puheenvuoro



Mäkinen Aulikki, edustaja

Otsikko:
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
torstaina 10 päivänä marraskuuta 2016 klo 9.00

Teksti:
Puheenjohtaja, hyvät kollegat. On ollut mielenkiintoista seurata tätä keskustelua ja komitean jäsenenä miettiä, mitä meidän puolentoista vuoden työn tuloksesta oikeastaan täällä salissa kuuluu. Ja mihin asioihin kiinnitetään huomiota. Ajattelin, että ehkä olisi hyvä valottaa vähän taustoja tai sitä ajattelua, joka komitealla on ollut ja jonka silmälasien läpi voisi olla hyvä lukea tätä mietintöä. Ainakin mietinnön lukemista helpottaa, jos tietää, mikä on ollut se ajattelutapa joka prosessin kuluessa on vahvistunut ja minusta ohjaa aika paljon tätä koko mietintöä. Siis kolme asiaa.

Ensimmäinen on, että kirkossa siirrytään kontrollista luottamukseen. Se on ihan ensimmäinen ajattelutavan muutos. Mietinnössä uskotaan, että seurakuntalaiset ja seurakunnat ovat aikuisia toimijoita, joita ei tarvitse holhota. Joku muu ei tiedä paremmin, vain seurakunta, seurakuntalaiset luottamushenkilöt ja työntekijät ovat itse ammattitaitoisia ja vastuullisia toimijoita. He tietävät parhaiten, millainen seurakuntarakenne ja seurakuntaelämä heidän kontekstissaan palvelee parhaiten. Siksi seurakunnille annetaan myös valta ja vastuu. Myös kapitulin suhde seurakuntiin muuttuu. Maallikoille annetaan enemmän sananvaltaa kapitulin kollegiossa, ja kapitulin tehtävä on entistä enemmän tukea seurakunnan elämää siellä, missä seurakuntalaiset itse sitä tarvitsevat. Ja missä seurakunnat itse sitä tarvitsevat. Piispan yhtenä keskeisenä tehtävänä on pitää ovia auki ulospäin, jotta seurakunnalla olisi mahdollisimman hyvät toimintamahdollisuudet edelleen ympäristössään. Sanat kaitsenta ja kontrolli eivät tarkoita samaa asiaa. Tarvitsemme entistä enemmän vuorovaikutusta ja keskustelua ja seurakuntien todellisuuden ymmärtämistä ja todeksi ottamista kaikissa hallinnon tasoissa. Siirrytään siis kontrollista luottamukseen. Se koskee niin työntekijöiden suhdetta seurakuntalaisiin, kuin kapitulien ja kirkkohallituksen suhdetta seurakuntiin, tai toinen toisiinsa.

Toinen ajatus on, että erilaisuus ei ole uhka, vaan se on mahdollisuus. Suomi on iso maa kuten täällä on jo usein toistettu, ja aika erilainen riippuen siitä, mistä päin sitä katsotaan. Seurakuntarakenteiden uudistus ja sen kaatuminen opettivat viimeistään sen, että todellisuus on todella kovin erilainen ja yhteiset ja samanlaiset ratkaisut eivät ehkä ole kaikkein paras tie edetä. Mietintö ajatteleekin, että seurakuntien elämä ja ehkä sen rakennekin voi olla erilainen Kalliossa ja Utsjoella, koska toimintaympäristöt ovat niin erilaisia. Myös kapitulien tehtävät voivat erota toisistaan ja kapitulit voivat määrärahojensa puitteissa itse määritellä, mikä omalla alueella on tärkeätä. On hyvä myös miettiä, miten paljon erilaisuutta voimme sallia myös jumalanpalveluselämässä, jotta erilaiset ihmiset tulisivat parhaiten kohdatuiksi. Mietinnän tarkoitus ei ole pirstaloida kirkkoa, vaan ottaa todesta se, että yhtenäiskulttuurin murtuminen on totta. Emme voi enää ajatella, että kaikkialla ja kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Kyse on nyt pitkälti siitä, miten paljon erilaisuutta me olemme valmiita sallimaan, ja missä kulkee erilaisuuden ja erilaistumisen raja. Luulen, että tämän mietinnön jatkokäsittelyssä me joudumme miettimään juuri tätä asiaa. Kirkko ei ole linjaorganisaatio, vaan yhteisöistään eli seurakunnistaan käsin rakentuva yhteisö. Siksi erilaisuus on väistämättä osa kirkon elämää, eikä sitä tarvitse pelätä. Erilaisuus ei ole uhka, vaan se on mahdollisuus.

Sitten kolmas kohta. Yhdessä olemme enemmän. Kirkkohallitukseen on kaavailtu Kirkon kehittämispalvelut –niminen kirkon yksikkö. Se koostuu supistetusta toiminnallisesta osastosta, tutkimuksesta ja viestinnästä. Ajatuksena on, että tutkimuksen ja koulutuksen ja vaikuttamistoiminnan ei ole hyvä eriytyä toinen toisistaan, vaan päinvastoin ruokkia toinen toisiaan. Yhdessä – vaikkakin henkilöstöltään pienempänä – ne voivat olla vaikuttavuudeltaan suurempia. Kehittämispalvelujen ajatuksena ei ole, että kaikki viisaus asuisi juuri tässä yksikössä, tai Etelärannassa. Eikä edes Järvenpäässä. Yhteistyössä seurakuntien palvelujärjestöjen, oppilaitosten, seurakuntien ja seurakuntayhtymien kanssa, se muodostaa verkoston, joka yhdessä työtä jakaen ja yhdessä toimien vie tätä kirkkoa eteenpäin. Tämä vaatii nyt kaikilta osapuolilta ajattelutavan muutosta, mutta onnistuessaan kuljemme hyvään suuntaan. Yhdessä me olemme enemmän.

Nämä kolme ajattelutapaa tai punaista lankaa kulkevat läpi tämän mietinnön. Kontrollista luottamukseen, erilaisuus ei ole uhka vaan mahdollisuus, ja yhdessä me olemme enemmän. Mutta on olemassa myös neljäs asia, ja se on raha. Uudistusprosessissa on mietittävä myös rahaa. Uudistus ei voi tarkoittaa vain ihmisten siirtämistä paikasta toiseen. Säästöjä ei synny, jos keskushallinnosta siirretään resursseja hiippakuntiin, tai keskushallinnon sisällä osastolta toiselle. Säästöjä syntyy vain käyttämällä vähemmän rahaa. Toivonkin, että tulevaisuusvaliokunta pitää myös tämän asian mielessään. Komitea on miettinyt myös sitä, mikä meitä kirkon uudistusprosesseissa ohjaa. Pelko on huono konsultti. Ohjatkoon meitä tässä prosessissa pelon sijasta toivo ja usko hyvään tulevaisuuteen.



Paluu