Puheenvuoro



Kalliala Kaarlo, piispa

Otsikko:
Uutta diakonivirkaa koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen (Kirkkohallituksen esitys 1/2015)

Täysistunto:
Tiistaina 5 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa. Vuonna 2003, kun tämä toimeksianto lähti liikkeelle, olin täällä paikalla, mutta muistan siitä keskustelusta oikeastaan ulkoa ainoastaan yhden puheenvuoron tai sen alun. Silloinen edustaja Matti Repo totesi, että ottakaa hyvä asento, tämä tulee viemään jonkin aikaa. Suosittelen teille samaa. Mutta silloin kun tuo toimeksianto vuonna 2003 lähti liikkeelle, silloin marraskuussa 2003 kirkolliskokouksessa perustevaliokunnan puolesta ensimmäisen puheenvuoron käyttänyt henkilö totesi loppunousussaan näin: "Vuosikausia pohditun virkauudistuksen voi sanoa edenneen toteuttamisvaiheeseensa siitäkin huolimatta, että sen perusratkaisuissa yhä on teologista läpinäkymättömyyttä." Ja nyt lähes 12 vuotta myöhemmin on helppo todeta, että tuollainen arvio oli selvästi katteettoman optimistinen.

Tietenkin on käynyt niin, että paineet tehtävän ratkaisuun ovat kasvaneet kun vuodet ovat kuluneet ja mitään tulosta ei ole syntynyt, eikä ole mikään ihme, että monien mielestä varmaan vaihtoehdot ovat nyt tai ei koskaan. Nimittäin luonnollisen ihmisen kannalta lopen kyllästyminen ja ratkaisun vaatiminen on tietenkin mitä ymmärrettävintä. Sen vuoksi kyllä ajattelen, että on aika lailla kiusallista, että tässä perusratkaisussa yhä on teologista läpinäkymättömyyttä, ja siinä on muuta periaatteellista ongelmallisuutta jopa aikaisempaa enemmän, jopa enemmän kuin vuonna 2003. Sitä on siinä määrin, että alkaa epäillä, josko voi sanoa niin kuin silloin, että "vuosikausia pohdittu virkauudistus on edennyt toteuttamisvaiheeseensa". On vielä sellainenkin ongelma, että aikaa keskusteluille ja harkinnalle on tavattoman vähän, kun tällä kirkolliskokouksella on käytettävissään enää tämän jälkeen vain yksi istuntokausi.

Ajattelen hyvin samaan tapaan kuin kirkkoneuvos Huokuna, että tämän virkauudistuksen umpisolmuun menemiseen on olennaisesti vaikuttanut se, että on yritetty vastata useisiin kysymyksiin ja useisiin tarpeisiin yhtä aikaa. Tästä on nimittäin säännöllisesti seurannut tervatulla laudalla keikkuvan västäräkin ongelma: kun nokka irtautuu, pyrstö tarttuu, ja kun pyrstön saa irti, niin nokka taas onkin jo juuttunut. Vuosituhannen vaiheen molemmin puolin diakonaatista - mikä muuten oli itse asiassa varsin onnistunut nimitys - tuotettiin kaksikin komiteamietintöä, ensin Yhdessä kirkon virassa vuonna 1994 ja sitten Palvelijoiksi vihityt vuonna 2002. Nämä mietinnöt ja niiden jälkeinen työskentely yrittivät vastata vähintään kolmeen tarpeeseen. Ne pyrkivät antamaan tunnustusta - hyvin perusteltua tunnustusta - kirkon eri viranhaltijaryhmille, ne pyrkivät perustelemaan vihkimyksen diakonaattiin ja diakonaatin laajuuden, ja sen lisäksi ne pyrkivät toteuttamaan eräänlaisia ekumeenisia direktiivejä. Näistä ekumeenisista direktiiveistä olennaisin on Porvoon yhteiseen julkilausumaan kirjattu viiden sanan mittainen sitoutuminen "pyrkimään yhteiseen näkemykseen diakonian virasta".

Noina vuosina olin kirkolliskokouksessa perustevaliokunnan jäsen ja kiinnitin silloin ja myöhemminkin huomiota siihen, että diakonaattia (tai miksi sitä nyt sitten milloinkin on nimitetty) perusteltiin limittäin ja lomittain toisaalta diakonialla ja toisaalta diakoni-nimisten viranhaltijoiden tehtävillä eri aikoina ja eri kirkoissa. Tämä diakon-alkuisten sanojen liu'uttelu on saattanut tuottaa mielikuvan jonkinlaisen kattavan ymmärryksen saavuttamisesta, mutta lähemmin tarkasteltaessa mielikuva on yleensä kuitenkin osoittautunut suhteellisen sumeaksi.

Vaihtoehtoisia lähtökohtia siis olisi kaksi. Jos lähtökohtana on diakonian ilmiö, siis itse diakonia-asia, silloin diakonin virkaan voidaan vihkiä viranhaltijoita, jotka toteuttavat diakoniaa - sikäli kun diakonia on olennainen kirkon kirkkona olemiselle, ja sitähän se on. Jos taas lähtökohtana on se, mitä diakoni-niminen viranhaltija on kristikunnan historian aikana tehnyt tai jossakin meille ekumeenisesti läheisessä kirkossa nyt tekee, silloin diakonin virkaan voidaan vihkiä hyvin monenlaisia työntekijöitä. Mutta tässä jälkimmäisessä tapauksessa olisi kuitenkin jollakin tavoin onnistuttava perustelemaan ja rajaamaan, keitä vihitään ja keitä sitten ei vihitä. Tuo ensimmäinen komiteamietintö Yhdessä kirkon virassa ratkaisi tämän asian siten, että kaikissa diakonaattiin kuuluvissa viroissa olisi oltava kolmenlaisia tehtäviä, nimittäin karitatiivisia, katekeettisia ja liturgisia. Ja samainen komitea katsoi löytäneensä näitä niin diakonian, kasvatuksen kuin kanttorinkin viroista.

Tämä nyt käsillä oleva kirkkohallituksen esitys näyttää sekin toisaalta liittyvän diakoniakäsitteeseen, mutta toisaalta se kuvaa sitä tavalla, joka pikemminkin nousee diakoni-nimikkeisten henkilöiden tehtävistä käsin. Minun on pakko tunnustaa suoraan ja aivan ilmeisesti häpeäkseni, että 9 vuotta diakoniajohtajana ja puheenjohtajuus kirkkomme diakonian ja sielunhoidon toimikunnassa eivät osaltani riitä siihen, että voisin ihan varmasti sanoa ymmärtäneeni, mitä ajetaan takaa ja millä tavalla se perustellaan. Asiaan voi vaikuttaa kyllä myös se, etten oikein saa kiinni siitä, mikä mietinnössä on vielä pelkkää asiaintilan kuvausta, ja mikä taas on jo tarkoitettu perustelemaan sitä ratkaisua, johon päädytään. Nostan tässä nyt esille joitakin asioita siltä varalta, etten olisi ainoa ymmärrysrajoitteinen.

Kun sivulla 42 esitys kuvaa keskeisiä ehdotuksia ja on siis päätymässä jo kohti ratkaisua, se toteaa näin: "Luterilaisten kirkkojen yhteisen ymmärryksen mukaisesti vihkimysvirka perustuisi käsitykseen diakoniasta", siis käsitykseen diakoniasta, "kirkon olemukseen kiinteästi liittyvänä ja luonteeltaan moninaisena ja laaja-alaisena." Tätä samaa lausetta myös kirkkoneuvos Huokuna äskeisessä esityksessään lainasi. Mutta alempana tuon saman sivun samalla palstalla esitys kuitenkin jatkaa, että tätä tiettyyn diakoniakäsitykseen perustuvaa vihkimysvirkaa ei sitten kuitenkaan pidä kutsuman diakonian viraksi, niin kuin joku äkkinäinen saattaisi luulla, vaan tämä esitys jatkaa: "Lausunnossaan piispainkokous on suosittanut nimikkeeksi diakonian virkaa, koska se on kirkkolainsäädännössä ja käsikirjassa vakiintunut. Nimike tuli kirkkolakiin kuitenkin vasta 1982, kun eri koulutuksen suorittaneet diakonissat ja diakonit haluttiin hakukelpoisiksi samoihin seurakuntavirkoihin. Nimike viittaa" - ja tässä on se mielenkiintoinen kohta - "käsitteeseen diakonia ja samalla lähinnä diakoniatyöhön." Esitys vielä jatkaa, että "kielellisesti se on ongelmallinen, koska suomen kielessä ammattien virkanimikkeitä ei muodosteta näin (ei puhuta opettamisen, puutarhanhoidon tai farmasian viroista vaan opettajista, puutarhureista ja farmaseuteista). Se on ulkomaisissa yhteyksissä hankalasti selitettävissä ja poikkeus kansainvälisessä käytännössä." Argumentti on sikäli vahva, että on aina mietittävä, mitä ulkomaalaisetkin siitä ajattelevat.

Esitys tällä kohdin sivuuttaa sen, että kirkossa kyllä on vihittyjä henkilöitä vaikkapa sanan ja sakramenttien tai kaitsennan ja ykseyden virassa ja että esimerkiksi piispan nimike on johdettu juuri kaitsennasta, kreikaksi episkopein. Mutta ei tässä kysymys olekaan ensi sijassa suomen kielestä vaan asiasisällöstä. Esitys näyttää yhtä aikaa liittävän tarjoamansa diakoniviran tiettyyn käsitykseen diakoniasta, niin kuin se sanoo. Mutta se näyttää yhtä aikaa ottavan etäisyyttä siihen, että diakoniassa olisi kysymys diakoniatyöstä. Ei ole mitenkään helppo hahmottaa, mistä siinä sitten tarkemmin onkaan kysymys ja millä perusteella. Toisaalta näyttäisi edelleen olevan kysymys jostakin sisällöllisistä asioista, muttei ehkä sittenkään sellaisista, jotka tekevät diakoniasta diakoniaa. Toisaalta nimittäin näyttää siltä, että haussa ovatkin sellaiset sisällölliset asiat tai jopa vain sellainen valtuutus, joka tekee diakonista diakonin diakonian ilmiöön liittämättä.

On tietenkin aika hankalaa käyttää puheenvuoroa, jossa itsekin putoaa kärryiltä, mutta niin tuossa äsken vain oli käydäkseen. Esitys näyttää nyt panevan painopisteen siihen, mitä diakoni-nimiset henkilöt ovat tehneet. Se kuitenkin loikkaa huolettomasti parintuhannen vuoden yli, koska sivulla 35 se toteaa: "Voidaan tutkia kirkon traditiota ja etsiä diakoniviran sisältöä siitä, mitä diakonit historian kuluessa ovat tehneet. Kokonaisuus on kuitenkin laaja ja hahmoton. Mielekkäämpää on tarkastella Uutta testamenttia." On varmasti vaivattomampaa tarkastella Uutta testamenttia, mutta miksi se on myös mielekkäämpää, se jää selittämättä.

Raamatuntulkinnassaan tämä esitys nojaa katoliseen tutkijaan John N. Collinsiin, jonka mukaan diakoni on Kristuksen ja hänen kirkkonsa valtuuttama lähettiläs. Mikä ettei, mutta esityksessä jää hämäräksi, mitä tällä oikeastaan perustellaan. Sivulla 24, jolla kuvataan kansainvälistä kehitystä luterilaisissa kirkoissa, valtuutus näyttäsi kuitenkin olevan jonkinlainen väline, jolla otetaan etäisyyttä nöyrään ja kuuliaiseen palveluun, kirjoitetaan näin: "Diakoniviran taustoja koskeva uusin tutkimus, jonka mukaan diakonia on väärin perustein tulkittu nöyräksi ja pyyteettömäksi pöytäpalveluksi, otettiin [tietyssä raportissa] huomioon. Uuden tutkimuksen löytö, jonka mukaan diakonia on Lähettäjän valtuuttamaa rohkeaa toimimista, sopii raportin mukaan kirkon tehtävään alati muuttuvassa yhteiskunnassa."

Esityksen logiikka näyttää etenevän jotenkin siihen tapaan, että meidän tällä hetkellä tuntemamme diakonia olisi - toisin kuin Uudessa testamentissa ja toisin kuin kirkossa alkujaan - nöyrää ja pyyteetöntä palvelua, joka ymmärretään kapealla tavalla karitatiivis-sosiaaliseksi. Sitä vastoin esityksen mielestä olisi sekä kirkon alkuperän että nykyisyyden kannalta perusteltua ymmärtää, kuinka toisenlaisesta asiasta on kysymys, ja nyt lainaan aika pitkään sivua 36. "Diakonien työnä on näyttää kirkolle tietä niiden luo, jotka kärsivät taloudellisten, sosiaalisten tai hengellisten syiden takia, etsiä ja löytää yhteisön ulkopuolelle joutuneita sekä tarjota yhteyttä ja armonvälineitä. Diakonit julistavat sanoin, mutta aivan erityisesti teoin. Heidän työnsä on rakkauden palvelua syrjään joutuneiden ja osattomien parissa, millä työllään he muistuttavat kaikkia kristittyjä heidän kutsumuksestaan lähimmäisten palvelijoiksi. Heidän olennainen toimintasarkansa on oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen syrjäytettyjen ja oikeudettomien puolesta. Uuden testamentin diakoniakäsityksen hengessä diakonia voi merkitä myös vieraanvaraisuuden tarjoamista niille, jotka tuntevat olonsa oudoksi ja vieraaksi uudessa kotimaassa, lasten ja nuorten kutsumista ja kasvattamista seurakuntayhteyteen, osallisuuden vahvistamista sekä seurakunnan palvelemista erilaisilla lahjoilla. Se voi tarkoittaa myös entistä suunnitelmallisempaa vapaaehtoisten varustamista diakoniseen ja katekeettiseen seurakuntatyöhön." Tästä pitkästä listasta pitäisi nyt ilmeisesti sitten tunnistaa jonkinlainen vaihtoehto nykyiselle diakoniatyölle ja perinteiselle diakoniakäsitykselle.

Lopetin diakoniajohtajan virassa jo vuonna 1998, joten voi olla, että sen jälkeen on tapahtunut jotain olennaista muutosta, ja voi olla, että kirkon diakonia- ja sielunhoitotyön toimikunnan puheenjohtajana minulta on niin ikään jäänyt huomaamatta diakonian käpertyminen itsetarkoitukselliseen nöyryyteen ja arvonsa kieltävään pyyteettömyyteen ja että diakonia on asettanut ihanteekseen pienimuotoisen nyhräämisen. Jos näin on tapahtunut, siinä tapauksessa tämä esityksen tarjoama vaihtoehto, uusi diakoniakäsitys, olisi tervetullut, vaikka siinäkään tapauksessa ei ole aivan selvää, miten juuri uusi diakonivirka antaisi tätä kipeästi kaivattavaa uutta potkua.

Mutta toden sanoakseni äsken lukemani pitkä lainaus kuitenkin kuulosti omissa korvissani siltä diakonialta, jonka itse tunnen. Se ei tietenkään sanoita todellisuutta juuri sellaisena kuin se on, eihän diakoniakaan ole täydellistä eikä virheetöntä, mutta yhtä kaikki se piirtää hyvinkin osuvasti kuvan diakonian itseymmärryksestä ja identiteetistä. Parissa kohdin kuvaus tosin avautui kasvatuksen ja katekeesin suuntaan enemmän kuin tähän asti on ollut tyypillistä. Sellaiseen siirtoon perustevaliokunnan mietintö kuitenkin jo tuona mainittuna vuonna 2003 antoi eväät ja oli valmis.

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa myös siitä, että kun esitys sivuilla 39 ja 40 miettii uudistuksen toteuttamisvaihtoehtoja, se arvostelee sitä kirkkoneuvos Huokunan toisen sarakkeen vaihtoehtoa, joka on nykyisen diakonian viran kehittäminen. Se arvostelee sitä kuitenkin oikeastaan vain yhdessä kohdin. Esityksen mielestä "vokaation puuttumisen takia ratkaisu ei kuitenkaan olisi teologisesti tyydyttävä ja vihkimyksen asema jäisi puolinaiseksi. Siten se ei toteuttaisi tavoitetta luoda ehyt, teologisesti perusteltu ja ekumeenisesti kestävä vihkimysvirka". On kuitenkin mielenkiintoista, että piispainkokous on eri mieltä juuri tästä kohdasta, kun se viime kuussa antamassaan lausunnossa toteaa seuraavaa: "Piispalle ja tuomiokapitulille tulee antaa mahdollisuus esittää kirkon kutsu diakonisiin tehtäviin myös yhteiskunnan ja kansalaisjärjestöjen palveluksessa, jos vihittävä sitoutuu tuomiokapitulin harkitsemalla tavalla hoitamaan myös diakoninvirkaan kuuluvia tehtäviä seurakunnassa sen mukaan, kuin hänen päätoimensa sallii." Ei olekaan siis kysymys pelkästään kirkon virasta vaan laajemmasta.

Kirkkohallituksen esitys on tämän kirkolliskokouksen kannalta kovin myöhään tuonut keskusteluun merkittäviä uusia avauksia. Se tahtoo selvästikin edustaa uutta käsitystä diakonivirasta, mutta ilmeisesti se haluaa edustaa uutta käsitystä myös diakoniasta. Toisin kuin esitys olettaa, uudessa diakoniakäsityksessä on toisaalta kysymys paljosta samasta kuin nykyisessäkin, mutta samalla siihen liittyy sisällöltään koko lailla hahmoton valtuuttamisen ajatus. Kun piispa vihitään, hänet valtuutetaan samalla kaitsennan ja ykseyden virkaan, ja kun pappi vihitään, hänet myöskin valtuutetaan sanan ja sakramenttien virkaan. Mutta minkä sisällöllisen valtuutuksen uuteen diakoninvirkaan valtuutettu saisi, ei esityksestä ole helpolla luettavissa. Toisaalta näyttäisi olevan kysymys jollakin tapaa aiempaa laajemmin ymmärretystä diakoniasta, ja toisaalta esitys näyttäisi avaavan ovia siihenkin suuntaan, että rajaa ei suinkaan olisi tarvis panna tähän. Samalla automaattisesti herää kysymys siitä, miksi vaikkapa ja miksi erityisesti kanttorit eivät oitis kuuluisi tämän viran piiriin. Mutta keskustelua voitaisiin itse asiassa laajentaa kaikkiin kirkkomme viranhaltijaryhmiin ja työntekijöihin. Mikä valtuutus perustelee nimenomaan vihkiviran, ja mikä ei, ja miksi?

Esityksen mukaisen uudistuksen toteuttaminen määrittelisi tai vähintään kuvaisi diakonian aiemmasta poikkeavalla tavalla, ja se antaisi uuden merkityksen sanalle diakoni. Pidän tätä seurakuntien työn ja kirkon itseymmärryksen kannalta paljon kauaskantoisempana kuin seurakuntarakenteen muutoksen yhteydessä kaavailtua luopumista kussakin seurakunnassa pakollisesta diakonian virasta. Kun nämä muutokset laskee yhteen, vuodesta 1943 toteuttamamme ainutlaatuinen seurakuntadiakonian malli saattaa ja uhkaa haalistua tunnistamattomaksi siitäkin huolimatta, että esityksessä kyllä mainitaan, että ammatti-identiteettejä pyritään varjelemaan. Tällainen seurakuntadiakonian sumentuminen olisi sikäli kohtalokasta, että kysymys on kuin onkin kirkon identiteetistä. Diakoniaviran pakollisuus on alleviivannut sekä meille että maailmalle, että diakoniaton kirkko ei meidän mielestämme ole kirkko. Jos taas ajatellaan, että diakonia toki kuuluu joka seurakuntaan mutta että sitä voidaan toteuttaa joko jonkin muun viran ohella tai vapaaehtoisvoimin, silloin kysymys on niin merkittävästä valinnasta, että siitä olisi voitava perusteellisesti keskustella.

Tämän esityksen tapa argumentoida kantaansa eksegeettisellä tutkimuksella on kiinnostava uusi sovellus varmaankin siitä oman kirkkomme periaatteesta, että oppi viime kädessä ja syvimmiltään perustuu Raamattuun. Mutta esitys kuitenkin edustaa eräänlaista tutkimusbiblisismiä, jossa raamattutiede kertoo kirkolle, kuinka asiat alkujaan olivat ja kuinka niiden sen takia nyt tulisi olla. Toisin kuin tämä esitys, pidän "mielekkäämpänä" ottaa keskustelussa huomioon myös oman aikamme ja Raamatun ajan välinen keskustelu, käytännöt, uskontaju ja opin muodostus. Enkä myöskään tältä seisomalta ole vakuuttunut siitä, että saksalaisen ja suomalaisen pietismin uudelleen löytämä diakonia olisi jonkinlainen käsitteellinen ja käytännöllinen väärinkäsitys tai etteikö suomalainen diakonian virkaan kiinnittyvä seurakuntadiakonia olisi niin teologisesti, hengellisesti kuin ekumeenisestikin varsinainen täysosuma, Jumalan kaunein kukka.

Arvoisa arkkipiispa! Kirkolliskokouksella on painetta, kovastikin painetta, päättää vihdoin jotain, mutta ongelma saattaa olla juuri siinä, että tulemme päättäneeksi nimenomaan jotakin saamatta oikein kiinni siitä, mihin se on viedäkseen meidät. Itse asialle tekisi kuitenkin hyvää sen käsittely nyt suunniteltua hitaammin, niin turhauttavaa kuin sellainen myös minusta olisi. Olisi helpottavaa ja ilahduttavaa, jos voisi vuoden 2003 tapaan todeta "vuosikausia pohditun virkauudistuksen edenneen toteuttamisvaiheeseensa". Se, että näin voitaisiin todeta, ei tietenkään edellytä sitä, että minä ymmärtäisin, mitä tässä diakonialle tapahtuu. Tämä vaatimushan voi olla mahdoton ja sen vuoksi kohtuuton. Mutta toteuttamisvaiheeseen eteneminen edellyttää kyllä sitä, että yleisesti ymmärretään ja hyväksytään se, mitä tässä diakonialle tapahtuu. Ajattelen, että tämä on keskeisin kysymys, johon perustevaliokunnalta lausunnossaan kaivataan valoa, ja toivotan sille tehtävässään menestystä, onnea, voimia, siunausta ja viisautta, koska kaikille näille sillä on käyttöä.


Paluu