Puheenvuoro



Riikonen Teuvo V., edustaja

Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 1/2005 kirkon nelivuotiskertomuksesta Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000 - 2003

Täysistunto:
Tiistaina 10 päivänä toukokuuta 2005 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kirkolliskokousväki. Kun käsittelemme kirkon nelivuotiskertomusta ja sen pohjalta laadittua mietintöä ja painotuksia tulevaisuudessa, meidän on muistettava se mikä tässä mietinnössäkin tulee esille, että tämän ajan ihmistä ohjaavat erilaiset megatrendit, jotka vaikuttavat monella tavalla ja se näkyy myös kirkossa. Eräs viime aikojen mielenkiintoisempia tämä ajan analysoijia on ollut suunnittelujohtaja Jaana Haapala, jonka haastattelut ovat olleet alku vuodesta mm. Sanansaattaja ja Sana -lehdissä. Hänen mielestään tämän ajan megatrendit, 5 tällaista, ovat yksilöllisyyden korostuminen, emotionaalisuuden nousu, auktoriteettien halveksiminen, aikakriisi ja viimeiseksi elämänkatsomusten sekoitus.

Ensimmäinen - yksilöllisyyden korostuminen - näkyy monella tavalla. Vain sen minkä ihminen itse kokee tärkeäksi, on merkittävää. Erilaisissa ratkaisuissa ei merkitse esimerkiksi yhteinen hyvä, vaan oma tunne. Ihmiset eivät kykene näkemään kokonaisuuksia, vaan vain oma viitekehys ohjaa ajattelua ja toimintaa. Yksilöllisyys näkyy myös sitoutumisen puuttumisena: kiinnostus politiikkaan, yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistoimintaa kohtaan on vähäistä. Samalla kansalaisyhteiskunnan perusteita ravistellaan. Tähän piispa Mikko Heikka otti kantaa viime viikon Suomen kuvalehdessä. Poliittisiin puolueisiin kuuluu vain noin prosentti kansasta, ammattiyhdistysjärjestöt menettävät jäseniä ja yksityisessä Loimaan kassassa on jo noin neljännes miljoona jäsentä. Monissa pienissä yhdistyksissä tuskaillaan, kun ei ole työn jatkajia. Luterilaisessa kirkossa väen vähetessä ja pitojen parantuessa näkyy sama ilmiö. Se, mitä Helsingissä tapahtuu, on nähtävissä jo pienissä kaupungeissa ja maaseudullakin pienellä viiveellä. Herätysliikkeiden toiminnassa näkyy myös vaikeuksia tavoittaa muita kuin ns. omia jäseniä. Myöskään ortodoksikirkon ja vapaiden suuntien tilanne ei ole yhtään parempi. Esimerkiksi media menee joka pääsiäisen aika samaan vipuun ja antaa ymmärtää, että ortodoksikirkon helmaan on menossa valtava ihmismassa, kun yksi Helsingin käpyläläinen partansa ajamatta jättänyt kirjailija on käynyt Valamossa. Vapaiden suuntien tilanne on samanlainen kuin Helsingin rautatieasemalla - ovi käy molempiin suuntiin. Se poikkeaa katolisen kirkon johtajavalinnoissa vain siinä, että kun katolisessa kirkossa savu nousee johtajan valinnan jälkeen piipusta, niin siellä jo valmisteluvaiheessa savuaa. Eräs mielenkiintoinen ilmiö on nämä pienet, uuden hengelliset yhteisöt, miten ne löytävät paikkansa. Ne asettavat haasteita kirkolle. Professori Jouko Talonen on puhunut, miten ilmiö on eurooppalainen, myös kirkon pitää tarkkaan harkita, miten se suhtautuu näihin uusiin yhteisöihin ja jumalanpalvelusyhteisöihin. Ylimielisyys ja vähättely ei ole oikea asenne. Yksilöllisyydessä on myös hyvää siinä mielessä, että erilaisuutta arvostetaan erilailla, mutta tämän ajan yksilöllisyyden uskontunnustus on pitkälti Vanhan testamentin profeetan kertoma kolmella sanalla: Minä, vain minä.

Toinen megatrendi on emotionaalisuuden nousu. Se näkyy toisaalta erilaisten elämysten etsimisenä, mutta myös päätöksenteossa. Tunteet sinänsä ei ole hyvä tai paha asia. Ihmiset yhä enemmän etsivät tunnetta matkailun, viihdeteollisuuden tai kokemusten kautta. Jos se tuntuu hyvältä, se on oikein. Päätöksenteossa usein emotionaalisuus vaikuttaa enemmän kuin järki. Siinä ei nähdä kokonaisuutta, vaan yksittäinen sivujuonne. Oman totutun elämän muuttuminen tuntuu niin pahalta, perusteluksi riittää pelkkä tunne. Tämä näkyy valitettavasti myös keskustelussa, kun keskustellaan seurakuntien määrästä. Tunnemetsästys jatkuu eri tavalla, se jatkuu myös kirkkokonserteissa. Kirkon sanomasta etsitään tunnetta ja lohtua tähän hetkeen, mutta iankaikkisuus on eri asia. Tämä emotionaalisuuden nousu näkyy kirkossa kielellisessä retoriikassa. Kirkko on aina välillä pienen ihmisen puolella, ei saa tuomita ja ihmisiähän me vain olemme, tuntuu niin pahalta. Opillisessa määrittelyssä tunne vaikuttaa enemmän kuin se, onko tämä luterilaista vai mitä?

Kolmas megatrendi on auktoriteettien halveksiminen. Se on seurausta vanhemmuuden kriisistä. Meillä on isätön sukupolvi, jolle kaikki auktoriteetit ovat ongelma. Edesmennyt katolinen kirjailija Henri J. M. Nouwen kirjoitti tästä kirjoissaan. Tämä auktoriteettiongelma näkyy opettajien arvostuksen vähenemisenä, politiikkojen pilkkaamisena ja kirkon roolin muuttumisena. Isättömälle sukupolvelle korvaavaksi auktoriteetiksi on noussut vertaisryhmät - viihdeteollisuus ja internet. Johtajuuskriisi näkyy kaikkialla. Se näkyy myös kirkossa ja siinä mielessä tässä mietinnössä ollut ajatus kirkon johtajuuden vahvistamisesta on erinomainen esitys. Syyllinen täytyy myös aina löytää: Oli Erkki Tuomiojan vika, kun mannerlaatat liikkuivat tapaninpäivänä. Kaikki johtajat vastaanottavat näitä tunteen siirtoja. Auktoriteettikriisi näkyy suhtautumisena kirkkoon, kun kirkosta eroaminen jatkuu kovalla vauhdilla ja yhä useamman seurakunnan toiminta joutuu tarkkailun alla. Papit ovat mainonnassa mukavia nössöjä, jotka Siwan pihalla puhuvat jääkiekosta. Ihminen halveksii auktoriteetteja, on samalla itse yhä ahdistuneempi. Samanaikaisesti kirkko itse taiteilee erilaisten näkemysten ja ryhmittymien kanssa. Piispat ja me papit pyörittelemme keskusteluissa saippuaa käsissämme ja sillä aikaa Anne Pohtamo kertoo miten pääsee taivaaseen. Onko niin, että kirkko tällä sanomattomuudellaan, mielipiteiden sanomisen pelolla ja hampaattomuudellaan itse lisää tätä auktoriteettien halveksimista?

Neljäs ilmiö on aikakriisi, joka näkyy nuoruuden ihannointina, patologisena kiireenä ja kuoleman kieltämisenä. Mainontahan syöttää meille koko ajan ikuista nuoruutta, vaikka kohta kansastamme lähes kolmasosa on eläkeikäisiä. Tolkuton kiire ilmenee siinä, että usein puhelimessa kysytään: Onko paha paikka tai kiire? Puhutaan "speeding clockista" eli kiihtyvästä kellosta. Täällä kirkolliskokouksessakin kesken istunnossa joku kipittää vastaamaan kännykkään, että on paha paikka. Keski-ikäisillä tulee kiire vielä kokea eri asioita, siksi muodissa on vanhojen vuosikymmenten nostalgiset haikailut: Toista oli silloin 50- ja 60-luvuilla. Kuoleman kieltäminen näkyy kuolinilmoituksissa. Luin kahtena sunnuntaina Helsingin Sanomien kaikki kuolinilmoitukset. Niissä yhä useammin lukee: Haudattu hiljaisuudessa tai läheisten läsnäollessa. Hautajaistoimistot kertovat, että suuntaus on yhä enemmän pienimuotoisiin hautajaisiin. Kuolema on liian kallis asia kustannustehokkaalle sukulaiselle. Kuolemalla myös vitsaillaan tai se kielletään. Nuoret puhuvat hautajaisista monttubileinä. Eräs mainos tiivisti kaiken: Kuolema kuittaa univelat.

Viides ja viimeinen megatrendi, erilaisten uskomusten ja näkemysten sekoitus, on seurausta kaikesta edellisestä. Se näkyy erilaisten toimijoiden muuttumisena samannäköisiksi, uskontojen ja näkemysten sekoituksena ja erilaisina "mutu - musta tuntuu" -mielipiteinä. Ihminen rakentaa itselleen eräänlaista katsomuscoctailia, mutta ei ole kiinnostunut sen loogisuudesta. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirkkoministerimme Tanja Karpela, joka käy täällä meille puhumassa kirkon merkityksestä hautausmaiden ylläpitäjänä, käväisee välillä halimassa äiti-Ammaa ja polvistuu uuden paavin edessä. Täydellisestä suorituksesta puuttuu enää Luther-säätiön jäsenyys. Globaalit ongelmat ja niistä varoittaminen on nähty Pentti Linkolan höpinöinä ja ehkä vihertävästi ajattelevien asiana. Aasian katastrofin jälkeen Paavo Lipponen puhui maailmanlopun mahdollisuudesta. Onko niin, että ihmiset löytävät yhteisen näkemyksen globaaleista ongelmista vasta nyt? Uudet maanjäristykset, lintuinfluenssa ja muut ongelmat tuhansine uhreineen ovat meitä lähempänä kuin luulemmekaan. Näissä edellä mainituissa onnettomuuksissa ja niiden jälkeisissä hoidossa kirkko mielestäni on onnistunut erinomaisesti sielunhoitajana, mutta unohtaako se varsinaisen perustehtävänsä, kun seuraava katastrofi meitä koettelee. Me yritämme taiteilla erilaisten näkemysten kanssa, emmekä ole varmoja voiko vielä 2000 vuotta vanhaa tuotetta markkinoida nykyaikaisesti. Yhdistävänä tekijänä on, että keskusteluamme leimaa välillä pateettinen kiihko, kyynisyys, kokonaisnäkemyksen puute ja ajatuksen sekoitus. Kuka kertoisi nyt meille, missä mennään, mihin mennään ja miksi mennään? Mikä olisi oikeasti kirkon rooli? Riittääkö pelkkä pitopalvelu?

Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kirkolliskokousväki. Strategisessa ajattelussa pitää uskaltaa tehdä valintoja. Se on tulevaisuuteen satsaamista. Kirkolliskokousväellä, jonka keski-ikä on kunnioitettava, on sama vaara kuin Varpaisjärven Lions Clubilla muutama vuosi sitten. Ystävänäni suomenjuutalainen Ariel Livson kertoi, että Varpaisjärven Lions Clubilla oli juhlarahaa käytössä yli 30 000 markkaa. Livson esitti rahojen käyttämistä nuorten kokoontumistilan kunnostamiseen. Vanhempi Lions Club -väki teki paremman vastaehdotuksen: Hankitaan rahoilla hautausmaalle valot, joka voitti ehdotuksena. Kun me teemme valintoja lasten ja nuorten puolesta, voi olla, että joku hautausmaan lamppu jää vaihtamatta, mutta se on ainoa kirkon työmuoto, jonka varsinaiset asiakkaat eivät valita, joten lapsiin ja nuorisoon satsaaminen on selkeä strateginen tulevaisuuden valinta.


Paluu