Puheenvuoro



Repo Matti, piispa

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kokousedustajat. Kun kyllin monta vuotta kuuntelee kirkollista keskustelua samaa sukupuolta olevien parisuhteista, löytää vastakkaista näkemystä edustavien puheista merkittäviä yhtäläisyyksiä. Molemmin puolin käytetään samoja perusteluja, esimerkiksi tähän tapaan: "Tällä asialla koetellaan, pysyykö kirkko uskollisena Herraltaan saamalleen evankeliumille." Mielenkiintoista kyllä, molemmin puolin kuulee myös tälle aivan päinvastaista väittävän perustelun: "Tämä asia ei ole kristinuskon sanoman ytimessä mutta tuo toinen puoli nostaa sitä keskiöön ja tekee siitä omalla tavallaan ymmärtämänsä pelastuskysymyksen."

Kun vastakohtia puolustetaan tällaisilla muodollisesti samanlaisilla mutta sisällöltään erilaisilla perusteilla, on selvää, että yhteistä käsitystä ei hevin synny. Sellaisen aikaansaaminen edellyttäisi kummaltakin puolelta asian näkemistä suhteellisena, ei ehdottomana. Mutta sen ei tarvitse merkitä syvimmistä periaatteista luopumista vaan niiden olemuksen löytämistä ja yhteensovittamista. Eteenpäin pääseminen edellyttää sellaisen keskitien kulkemista, josta molemmat löytävät yhteisen totuuden. Mutta sellainen tie on hyvin kapea, suorastaan nuoralla kävelyä ja keskinäistä luottamusta vaativa. Sellaista tietä ehdotti perustevaliokunta jo syksyllä 2003 jättäessään kaksi vastakkaista aloitetta raukeamaan. Sellaisen varaan rakentui piispainkokouksen selvitys viime keväänä, ja sellaista ehdottaa myös perustevaliokunta nyt.

Valiokunta rakentaa eri näkemysten keskinäisen luottamuksen kahden pilarin varaan, kuten on jo kuultu. Ne ovat kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon kunnioittaminen sekä miehen ja naisen avioliiton ainutlaatuisuuden tunnustaminen. Kumpaakin perustellaan mietinnössä kirkolle ominaiseen tapaan eli uskonvakaumuksella, jota jäsennellään teologisesti johdonmukaisella tavalla. Niin yhtäläisen ihmisarvon kuin miehen ja naisen avioliiton nähdään myös perustuvan Jumalan luomistyöhön ja olevan siten kiistämätön. Kumpaakin on siksi kirkon pidettävä ohjenuoranaan. On taisteltava jokaisen täyden ihmisarvon toteutumisen puolesta sekä pidettävä kiinni avioliitosta Jumalan asettamana lahjana ja tehtävänä miehelle ja naiselle.

Valiokunnan mietintö erittelee näitä kristillisiä vakaumuksia mietinnön sivuilla 5–7. Mietinnön taustalla oleva piispainkokouksen selvitys puolestaan osoittaa sivuilla 7–19, että kumpaakin näistä kahdesta on korostettu kaikissa asiaa käsitelleissä asiakirjoissa, vaikka kukin niistä on puhunut oman aikansa kieltä ja oman aikansa äänellä. Näiden käsitteiden yhtäaikainen korostaminen ja keskinäinen toisistaan erottaminen ovat avainasemassa myös nyt käytävässä keskustelussa sekä valiokunnan tekemässä ehdotuksessa.

Kuluneen vuoden aikana kuumentuneessa, ensin piispanvaaleissa ja viime viikkoina niin sanotussa homokeskustelussa ylikiehuneessa väittelyssä ei tämä erottelu täysin onnistunut. Julkiselle keskustelulle lienee sallittava, että asioita käsitellään tunteita herättävällä lennokkaalla retoriikalla. Siinä tarkoituksessa niitä yksinkertaistetaan ja nostetaan voimakkailla ja kattavilla sanoilla jonkinlaiseen yläkäsitteiden maailmaan. Siellä operoidaan vastaansanomattomilla käsitteillä kuten rakkaus, ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus. Kukapa olisi sellaisia vastaan? Kukapa rohkenisi esittää mitään, minkä voisi tulkita olevan jännitteessä näiden kanssa? Mutta kirkossa tulee kyetä erittelevämpään sanankäyttöön. Muuten käy niin, että nämä hyvät ja ylevät periaatteet korotetaan jonkinlaisiksi superdogmeiksi, jotka asettavat sitten myös uskolle sisällön.

Kun ihmisarvo ja avioliitto liitetään toisiinsa erottelematta kummankin sisältöä, päädytään ajatukseen, jossa toinen riippuu toisesta. Keskustelussa onkin kuultu, että jos kirkko tunnustaa kaikkien ihmisarvon, sen tulisi myös olla valmis vihkimään kaikkia avioliittoon. Kun keskustelua käydään tämänkaltaisten yläkäsitteiden valtaaman retoriikan ehdoilla, on turha tarjota homoseksuaalille parille vihkimisen sijasta rukousta, turha tarjota myöskään siunausta. Kumpikaan ei ole kyllin vakuuttavaa, mikäli ihmisarvoa ylipäätään tulee puntaroida kirkollisella avioliittoon vihkimisellä. Niiden välinen retorinen side on ensin rauhassa purettava ja kumpaakin tarkasteltava erikseen kirkon uskonkäsityksen valossa.

Keskustelussa samaa sukupuolta olevien parisuhteesta on nimittäin kysymys myös avioliitosta, vaikka nykyisen lainsäädännön valossa ne ovat eri asioita. Tiedämme avioliittolain muuttamisen sukupuolineutraaliksi olevan useiden poliittisten puolueiden ohjelmassa, ja oikeusministeri on jo ilmoittanut teettävänsä aiheesta selvityksen. Kirkon tulee katsoa tulevaisuuteen avoimin silmin. Tällä viikolla olemme Tulevaisuusselonteon avulla kurotelleet vuoteen 2020. Avioliittolain muutos voi tapahtua jo ennen tuota määräaikaa. Ei ole syytä sulkea pois sen pohtimista, miten kirkko toimisi uudessa tilanteessa. Aineksia tulevaisuuden arviointiin antaa piispainkokouksen selvitys, jonka sivuilla 76–79 kuvataan Ruotsin kirkon päätöksenteko samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamisesta avioliittoon vihkimiseen. Ensin Ruotsissa katsottiin, että kysymys on kahdesta eri asiasta. Mutta lainmuutoksen jälkeen kirkossa saatettiin vain todeta, että avioliittoon vihkimistä koskeva periaatteellinen päätös oli tehty jo silloin, kun siunaamisesta päätettiin. Missään vaiheessa ei avattu teologista keskustelua siitä, mitä avioliitto on.

Keskustelua parisuhteen siunaamisesta ovat meilläkin hallinneet avioliitosta lainatut myönteiset käsitteet, kuten puolisoiden rakkaus, sitoutuminen, keskinäinen ystävyys, toinen toiselle annettu tuki ja huolenpito. Näillä saattaa kuvata paitsi rekisteröityjä parisuhteita, myös avioliittoa. Sen sijaan niillä tekijöillä, jotka puhuvat avioliiton ainutlaatuisuudesta miehen ja naisen liittona, on vaikea kuvata parisuhdetta. Tällaisia ovat ennen muuta ne seikat, jotka liittyvät kummankin puolison suvun jatkumiseen yhteisissä lapsissa tai jotka liittyvät ylipäätään miehen ja naisen erilaisuuteen.

Olen suurella uteliaisuudella odottanut, että ne teologit, jotka kannattavat samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamista mutta eivät avioliittoon vihkimistä, kertoisivat mihin tämä rajanveto voi perustua. Olen kuullut vain lainsäädännöllisiä tai kirkkopoliittisia perusteluja, en teologisia. Näyttää nimittäin siltä, että avioliiton ainutlaatuisuutta voi perustella vain, jos samalla heikentää parisuhteen siunaamisen perusteluja. Se johtuu asian luonteesta. Rekisteröity parisuhde on kehitetty avioliiton kaltaiseksi. Parisuhteen liturginen siunaaminen johtaa sisäisellä painollaan myös avioliittoon vihkimiseen, mikä puolestaan merkitsee kristillisen avioliittokäsityksen perusteellista muuttamista.

Homoseksuaalisten ihmisten ystäviksi on nyt tungosta - ainakin mediassa. Se on reilua ja oikein sekä kristillisen rakkauden mukaista, onhan heitä vuosisadat syrjitty, painettu alas ja suljettu häpeän vangeiksi, suoranaisesta vainoamisesta puhumattakaan. Homoseksuaalien ihmisoikeuksia on loukattu ja niissä on edelleen monin paikoin korjattavaa. Mutta tämä ystäväksi ilmoittautuminen on osassa kristillistä mediaa saanut jo piirteitä, joissa asiallinen ja erittelevä keskustelu parisuhdelain seuraamuksista kirkossa vaikeutuu. Kirkolle ominaista teologista argumentaatiota tai uskon vakaumuksesta lähtevää avioliiton tarkastelua painetaan taka-alalle tai leimataan merkityksettömäksi vetoamalla yksinkertaisesti toisenlaisen näkemyksen yleistymiseen. Oletetulla tai osoitetulla joukkovoimalla ajetaan muutosta kirkon nykyiseen käsitykseen ja Raamatun sijasta lyödään valtavirralla päähän.

Piispainkokouksen ja perustevaliokunnan mietinnöt edustavat toisenlaista, maltillisesti erittelevää, ihmisarvoa ja omantunnonvapautta korostavaa sekä kirkon hengellistä tehtävää palvelevaa linjaa. Valiokunta ehdottaa rukousta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Rukouksessa kirkko ja sen työntekijät asettuvat veljinä ja sisarina niiden rinnalle, jotka haluavat elämänsä merkittävässä käännekohdassa tulla Jumalan kasvojen eteen, pyytää Häneltä voimia ja johdatusta. Seurakunta sulkee homoseksuaalit jäsenensä tässäkin yhteyteensä, kuten se tekee kaikessa muussakin toiminnassaan.

Piispainkokous on antanut selvityksensä kirkolliskokoukselle saadakseen siltä kokonaiskirkolliset kehykset pastoraalisen ohjeen sisältöä varten. Valiokunta on nyt hahmotellut useita tekijöitä, joita rukouksessa on otettava huomioon. Piispainkokouksen tehtävänä on kirkolliskokouksen, toivoakseni myönteisen päätöksen jälkeen antaa valiokunnan mietintöjen perustelujen mukainen pastoraalinen toimintaohje. Tie on kapea mutta kulkukelpoinen. Se edellyttää kirkolliskokoukselta valiokunnan mietinnön kaltaista luottamusta piispainkokoukseen yhtä lailla kuin tulevan ohjeen saavilta papeilta sitoutumista siihen.


Paluu