Puheenvuoro



Kainulainen Pauliina, edustaja

Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 1/2005 kirkon nelivuotiskertomuksesta Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000 - 2003

Täysistunto:
Tiistaina 10 päivänä toukokuuta 2005 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Kun tutustuin edeltäkäsin niihin asioihin, joita tällä istuntoviikolla on tarkoitus nostaa esiin, niin joidenkin kohdalla nousi kysymys, että on onkohan tämä riittävän mielekäs teema täällä puitavaksi. Tuli mieleen eräs ajatus Anthony de Mellon kirjasta, ihan lyhyt: "Lokakuussa 1917 ihmiskunnan historia oli tullut yhteen käännekohtaansa, kun Venäjän vallankumous puhkesi. Tarina kertoo, että samaisessa lokakuussa Venäjän kirkko oli kokoontunut kirkolliskokoukseen, jossa kiisteltiin raivokkaasti tietyssä liturgisessa toimituksessa käytettävän kasukan väristä. Jotkut vaatimalla vaativat, että sen oli oltava valkoinen, toiset väittivät yhtä kiivaasti, että sen oli oltava violetti." Ajatus kulkee siihen suuntaan, että onko meidän silmiemme edessä nyt jotain todella isoja kysymyksiä, joita me emme näe tai emme edes halua nähdä. Entä onko kirkolliskokouksen rooli rajattu niin tiukasti teknisjuridiseksi, etteivät tällaiset laajat kaaret pääse edes esiin, ja jos on niin, onko se perusteltua. Syksyn istuntoviikolla ilahdutti tämä nelivuotiskertomuksen kirvoittama keskustelu ja nyt toivon mukaan ollaan pääsemässä samaan vauhtiin. Kiitos vaan tutkimuskeskukselle, joka on tehnyt pätevää työtä sen pohjustamiseksi, muuta ehkä tärkeämpi kysymys on, että mitä me sillä teemme. Myös tämä yleisvaliokunnan mietintö pyrkii luotaamaan vähän suurempia tulevaisuuden suuntaviivoja ja se on hyvä. On hyvä alku, että tälle valiokunnalle on annettu tulevaisuusvaliokunnan funktio, mutta tätä tulevaisuuden luotailun aspektia pitäisi minun mielestäni vielä määrätietoisesti kehittää.

Tällä hetkellä edelleen mietityttää, että jääkö tällainen visiointi aika lyhyen aikavälin arvioinniksi ja vähän sellaiseksi fragmentaariseksi reagoinniksi eri asioihin. Entäs jos kysytään vähän pitemmällä aikavälillä, että onko tällä maaperällä kristillinen kirkko vielä 850 vuoden kuluttua. Jos se on Jumalasta kiinni, niin kuin se on, niin kyllä kristillinen kirkko elää. Samalla on totta, että jo lähivuosikymmeninä eri puolilla maapalloa me törmäämme ihmisen toiminnan aiheuttamiin aika vakaviin mullistuksiin, jotka varmaan päihittää Venäjän vallankumouksen vaikutukset. Yhtenä, ehkä päällimmäisenä, esimerkkinä minulla on mielessäni ekologiset uhat. En näe mitään syytä sulkea silmiä siltä, mitä on kaikkien ennusteiden mukaan odotettavissa. Erilaiset uhat, jotka ensin iskevät köyhimpiin ja haavoittuvimpiin, mutta tavalla tai toisella myös meihin. Tai toinen esimerkki voisi olla se, mihin tässäkin on aamupäivän mittaan viitattu, tällainen ihmismielen pirstoutuminen ja ihmissuhteiden pirstoutuminen. Näen, että taustalla on vähän samaa ongelmaa kuin ekologisessa pirstoutumisessa. Näitten valtavan isojen kysymysten äärellä oma lähestymistapani on kysyä teologina, että mikä on ollut kristillisen uskontulkinnan vaikutus näiden ongelmien syntyyn. Se on ollut merkittävä, ei ainoa tekijä missään näistä, mutta on sillä vaikutuksensa ollut.

Toisaalta kristillinen teologia voi olla erittäin merkittävä suunnan näyttäjä miten nykytilanteesta päästään myönteisempään suuntaan. Eli niin kuin tässä mietinnössä erittäin hyvin todettiin, että kirkon tulee ottaa keskustelun käynnistäjän rooli vaikkapa siinä, miten pyhyyden tunto palaa tähän yhteiskuntaan. Mutta tämä ei tapahdu millään pintamuutoksilla, vaan vaatii hyvinkin syvältä kouraisevaa uudistusprosessia. Mietinnössä korostetaan herätysliikkeiden teologista antia. En halua, että tämä minun puheeni tulkitaan sillä tavalla, että jotenkin aliarvioisin sitä tai mitätöisin, koska vilpittömästi arvostan sitä tapaa, millä herätysliikkeet ovat monissa kriittisissä vaiheissa pitäneet hengen liekkiä yllä ja sitä pyhyyden tuntoa konkreettisesti välittäneet. Mutta olisi myös nähtävä, että se kuitenkin on vain yksi kapeahko tulkinta meidän kristillisestä uskostamme ja sen rinnalla ehdottomasti tarvitaan muita, koska yksin tämä pietistinen tapa tulkita kristillistä traditiota ei kanna kaikkien näiden valtavien haasteiden edessä, mitä on olemassa ja mitä on tulossa. Eli tarvitaan myös uusia tapoja sanoittaa pyhä ja ymmärrystä sille, että ne eivät kuulosta aina tutulta, mutta niissä on tällainen pyhyyden kaipuu takana, siis päinvastainen suunta, kuin maallistuminen. Esimerkiksi tässä keskustelussa ihmisen ja luonnon suhteesta, se silloin tällaisen uuden tyyppisen kokonaisvaltaisemman, joka kyllä minusta on itse asiassa uusvanha, siis hyvin Raamattuun pohjautuva, tällaisen kokonaisvaltaisemman tarkastelun sisällä se näyttäytyy hengellisenä kysymyksenä. Se ei ole mitään sosiaalieettistä puuhastelua, vaan se on ytimessä. Silloin puhutaan vähän laajemmasta pelastuskäsityksestä kuin hyvin individualistisesta omasta pelastuksesta, joka on kyllä osa sitä, mutta pelastus laajenee myös luomakuntaan saakka.

Halusin tämän kaiken sanoa, vaikka olen vasta etsimässä ja hakemassa sellaisia muotoja, miten nimenomaan kirkolliskokous voisi näin laajojen asioiden helmasta saada kiinni. Toivottavasti tämä keskustelu nelivuotiskertomuksesta tuo siihen jotain valaistusta ja muutenkin toivoisin, että tämä koolla oleva viisauden kasautuma täällä raivaisi tilaa tämän tyyppiselle laajojen kaarien pohdiskelulle. Yhtenä heittona esimerkiksi, voisiko tällaista pitkäjänteistä teologista työskentelyä kuvitella vaikka sitä kautta sille luotavan tilaa, että kirkon tutkimuskeskuksen työnäky ja rakenne mietittäisiin uudelleen. Ja palaisin siihen kysymykseen, että miten kirkolliskokous itse voisi muovata käsitystään itsestään ja toiminnastaan hieman uuteen suuntaan.


Paluu