Puheenvuoro



Luoma Tapio, edustaja

Otsikko:
Kirkko 2020 - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko (Kirkkohallituksen esitys 11/2010)

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä marraskuuta 2010 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. On tavattoman helppo yhtyä näihin edellä esitettyihin näkemyksiin tämän tulevaisuusselonteon erinomaisuudesta, ja monestakin syystä se tuntuu erinomaiselta, eritoten siitä syystä, että se haastaa ajattelemaan. Sivulla 6. todetaankin tässä esipuheessa: "Nyt käsillä olevan selonteon tavoitteena on edesauttaa ajatusten syntyä ja vaihtoa." Tässä tulevaisuusselonteossahan aukenee monenlaisia näkymiä, jotka liittyvät vaikkapa seurakunnan rakenteitten kehittämiseen, seurakunnan toiminnan kehittämiseen, mutta myös siihen ulottuvuuteen, jonka haluan itse tässä ottaa esille, tajunnanvirtana, tämän tulevaisuusselonteon innoittamana. Nimittäin niihin implikaatioihin tai seurauksiin, joita tämä selonteko aiheuttaa ajattelulle, sille mitä me kirkkona sanomme. Kirkon nykytilannehan on se, mikä on täällä moneen kertaan todettukin, jossa olemme havainneet, että kirkkoamme on kohdannut epäsuosio ja kritiikki, mutta meidän varmaan on hyvä muistaa, että tämä kritiikki ei nouse pelkästään kirkon omista ratkaisuista tai ratkaisemattomuuksista. Lähtökohtanahan tähän myllerrykseen pitkälti on myöskin aatteellinen myllerrys, joka kaiken aikaa on käynnissä, ja joka monin eri tavoin on yhteydessä niihin suuntaviivoihin, joita tulevaisuusselonteossa hahmotellaan. Tämän selonteon äärellä en voinut olla välttymättä siltä ajatukselta, että taidamme olla tekemisissä sen aatteellisen liikehdinnän kanssa, joka niin voimakkaasti on muotoillut länsimaista kulttuuria viimeisen parin sadan vuoden aikana. Puhun tässä en niinkään uusateismista tai rationalismista, joka saattaa lopultakin olla hyvin ohimenevä ilmiö, vaan siitä aatteellisesta suuntauksesta, joka on hyvin voimakkaasti kaiken aikaa läsnä, josta käytetään nimitystä liberalismi. Tuo sana liberalismi kaikessa yksinkertaisuudessaan sisältää ajatuksen monimuotoisuudesta, jota yhteisöllisesti ohjataan mahdollisimman vähän. Valtionohjaus kiistetään tai sen ei ainakaan anneta mennä kovin pitkälle, ylipäätään kaikkien auktoriteettien ohjaus halutaan minimoida. Liberalismin eetokseen kuuluu tuo tuttu sanonta: Tee mitä haluat ja olet vapaa tekemään mitä haluat, kunhan et vahingoita muita. Kaikelle on tämän näkemyksen mukaan oltava tilaa, ja myös uskonnot ovat tilanteessa, jossa ne joutuvat kilpailemaan keskenään. Ne ovat ikään kuin markkinatilanteessa, jossa parhaiten tuotteensa markkinoiva pystyy menestymään parhaiten näillä markkinoilla. Kaiken taustalla voi nähdä myöskin amerikkalaisen kaupallisuuden vaikutuksen, joka voimakkaasti on tunkeutunut myös uskonnollisuuden alueelle. Uskontoa voidaan markkinoida hyvin kaupallisin keinoin ja näin saavuttaa yhä uusia markkinaosuuksia. Liberalismihan sinänsä ei ole välttämättä mitenkään vihamielistä kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan tai ylipäätään uskontoa kohtaan. Mutta meidän kannaltamme on kiinnostavaa tämän ihan tulevaisuusselonteonkin näkemysten pohjalta, että se kuitenkin tietyssä mielessä pakottaa myös meidän kirkkomme pohtimaan tilannetta, jossa me olemme aidosti kilpailuasetelmassa muiden uskonnollisten yhdyskuntien kanssa. Liberalismi ei siis välttämättä ole kirkonvastainen, mutta sen kirkonvastaisen suunnan, siiven tai haaran viesti on aika selvä, ja se viesti on se, että kirkko on suvaitsematon. Se on suvaitsematon, ja sen takia se on myös moraaliton. Ja se on moraaliton sen takia, että se ei mukisematta hyväksy liberalismin agendaa. Se ei suostu ikään kuin siihen samaan muottiin, johon tavallaan koko länsimainen yhteiskunta liberalismin myötä on ajettu. Kirkko on saatava ääneksi äänten joukossa. Koska kirkko kerran ei näköjään itse suostu vapaaehtoisesti luopumaan asemastaan. Ja tämän vuoksi yli 4 miljoonan jäsenen yhteisö on väistämättä saatava pienemmäksi. Tämä on siis sen liberalismin kirkonvastaisen haaran viesti, joka voi olla havaittavissa nykyisenäkin aikana.

Tässähän oikeastaan kiusallinen piirre tämän suuntauksen näkökulmasta on se, että kirkolla on universaalinen sanoma tuotavana ihmiskunnalle. Jeesuksen lähetyskäskyssä kehotetaan menemään kaikkeen maailmaan, kaikille kansoille viemään evankeliumia. Kysymys on jokaisesta ihmisestä. Ja tietysti meidän kysymyksemme on tänä aikana, rohkenemmeko me pitää kiinni tästä kirkon ikiaikaisesta ulottuvuudesta, jossa halutaan tuoda ilmi se, että se mitä kirkko edustaa, on tarkoitettu kaikille ihmisille. Ja että Jumalan puhuttelu koskee jokaista ihmistä. Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams on todennut: "Kirkko julistaa, että jokaisella ihmisellä kaikkialla maailmassa on vain yhdenlaiset elämän reunaehdot, ne jotka on annettu. Hänellä on ikään kuin vain yksi kohtalo. Ja nämä reunaehdot ja tämä kohtalo löytyvät vain suhteessa ihmiseksi syntyneeseen Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen." Tämä on ikään kuin se universaalisuuden vaatimus, mikä kirkolla on tuotavanaan tälle maailmalle. Mutta kun kirkko näin sanoo, niin me ymmärrämme että kirkon sanoman voidaan kokea rajaavan ihmisten vapautta ja liikkumatilaa henkisesti. Ja niinpä liberalismin agendaan kuuluukin keskittyminen vapauksiin ja oikeuksiin, jopa jonkun mielestä pakkomielteenomaisesti. Minun mielestäni kirkko voi aivan hyvin tukea näitä liberalismin vapautta ja oikeuksia ajavia pyrkimyksiä. Onhan kristinuskon sanoma nimenomaan sanoma vapautuksesta, vapaudesta ja siitä, että Jumalan edessä on oikeus nähdä itsensä Jumalan luomana ja Jumalan lapsena. Toisaalta liiallinen keskittyminen vapauksiin ja oikeuksiin voi kyllä johtaa siihen, että mielihyvän tunne, siis tunne että minulla on hyvä olla, on noussut jopa yhdeksi ihmisoikeudeksi. Me vaadimme sitä, että meillä pitää olla aina hyvä olla. Mielipahan aiheutuminen on suorastaan ihmisoikeusrikkomus tämän näkökulman mukaisesti. Jos tavallaan yhteinen elämä typistyy tällä tavalla, silloin meiltä kyllä katoaa myös yhteinen kieli, jolla me voimme käsitellä ikäviä tunteita, kuten syyllisyyttä. Meillä katoaa yhteinen kieli, jolla voimme puhua vaikkapa vastuullisuudesta ja vastuullisuuden merkityksestä. Syyllisyys kait liberalismissa monesti onkin sitä, että "en ole onnistunut pitämään yllä mielikuvaa itsestäni viattomana ihmisenä". Kysymys siitä, että olenko menetellyt oikein tai olenko toiminut vastuullisesti, jää taka-alalle. Oleellista on se, että olenko pystynyt säilyttämään mielikuvan itsestäni viattomana. Tai sitten toinen tärkeä käsite, vastuullisuus. Tuntuu joskus siltä että vastuu tänä päivänä on jotakin sellaista, joka ilmenee vasta sitten kun minut vedetään vastuuseen. Jotakin sellaista, joka hoidetaan maksamalla tuomioistuimen määräämät korvaukset. Tulevaisuuden kannalta ja kirkon elämän kannalta voi olla huolestuttavaa se, että inhimillisen elämän raikkaus väljähtyy, inhimillisen elämän syvällisyys unohtuu ja sen värikkyys haalistuu, kun mahdollisuus ja välineet rakentavasti käsitellä sitä, mikä on vaikeaa ja ahdistavaa ja mielipahaa aiheuttavaa, katoavat näköpiiristämme. Kirkon ikiaikainen tehtävä myös tulevaisuudessa on tarjota jatkuvasti sellaisia välineitä sellaisten ihmiselämän ulottuvuuksien käsittelemiseen, joita ei ollenkaan tai ei ainakaan riittävästi käsitellä missään muualla. Ajattelen tässä yhteydessä luterilaista ristin teologiaa. Näkemystä siitä, miten kärsivä Kristus kertoo meille Jumalasta, joka joskus kääntää selkänsä, näyttää joskus jopa hylkäävän, mutta jonka toimenpiteitten ja toimien taustalla kuitenkin on ääretön rakkaus. Ristin teologialla voi olla paljon annettavaa, kun mietimme kirkon tulevaisuutta omassa yhteiskunnassamme.

Tulevaisuusselonteko piirtää ansiokkaasti karttaa siis siitä maastosta, jossa kirkkomme nyt ja todennäköisesti myös lähitulevaisuudessa seuraavan kymmenen vuoden aikana elää. Tämä maasto on hyvin suuressa määrin aatteellinen maasto. Ja jos se on aatteellinen, niin rohkenen väittää, että sen keskeinen piirre on juuri liberalismi. Ei välttämättä ollenkaan huonossa merkityksessä, mutta siinä merkityksessä, joka meidän lienee syytä tiedostaa. Kirkon itsensä on hyvä pitää sopiva välimatka liberalismin agendaan. Ei saa olla liian lähellä, koska silloin se, mitä kirkko voi antaa, jää hahmottumatta, mutta samalla ei myöskään saa olla liian kaukana, sillä silloin kirkko jää askartelemaan vain omien sisäpiirikysymystensä kanssa. Liberalismissa oleellista on tuoda jatkuvasti esille oma ajattelu, oma kanta, oma näkemys. Niitä ei pidä piilotella, ja juuri tähän tämä oma aikamme haastaa meitä, ja juuri siihen minun mielestäni myös tulevaisuusselonteko meitä kannustaa. Analyysi sinänsähän ei riitä, kuten täällä on jo todettu, vaan oleellista on, mitä sanomme analyysin jälkeen. Mitä me sanomme Jumalasta? Vai sanommeko me mitään. Mitä me sanomme ihmisestä? Vai sanommeko me mitään. Mitä me sanomme ihmisten välisistä suhteista, sosiaalisista yhteyksistä, yhteiskunnasta, vai sanommeko me mitään? Ja miten, ja millä välineillä me tämän kaiken sanomme, vai sanommeko ollenkaan? Selonteko vakuuttaa ainakin itseni siitä, että kirkolla on sanottavaa ja annettavaa, myös tulevaisuudessa seuraavan kymmenen vuoden aikana.


Paluu