Puheenvuoro



Ojansuu-Kaunisto Kirsi, edustaja

Otsikko:
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2016 klo 9.00

Teksti:
Hyvät sisaret ja veljet. Täytyy tunnustaa, että tämän aamun pilasi Trump muurinrakentaja, mutta Aimo Koskelo pelasti sen. Aamupalalla keskustelimme aiheesta ja Aimo sanoi, että kuule, meillä on hyvä virsi joka muistuttaa tärkeästä asiasta eli vallasta, jota myös tämä puheeni, jonka olen tehnyt ennen tätä aamuista vaalitulosta, tulee käsittelemään. Aimo muisteli "Virsi 598, neljäs säkeistö: Entä valta kunnia, niin kuin korsi murtuva, tyhmä valtaa ahnehtii, toinen tyhmä kadehtii". Aamen. Tämä tulevaisuuskomitean mietintö on oikein hyvä, mutta käsittelen sitä, kuten sanoin, vallan näkökulmasta. Toisaalta olin eilen yllättynyt siitä, että kaikki suhtautuivat niinkin positiivisesti tai ainakin rakentavasti tähän mietintöön. Saa nähdä sitten valiokuntakäsittelyssä, miten prosessin käy. Kiitän lämpimästi komiteaa tästä aikaansaannoksesta. Tämä on tärkeä työ, joka haastaa meitä.

Nostan esille kolme näkökohtaa, jotka ovat mielestäni keskeisimpiä. Ensimmäisenä se, että meiltä toivotaan rohkeutta tehdä kokonaisratkaisu, joka vie kirkkoamme eteenpäin. Rusinoiden pullasta noukkiminen ei toimi, sillä lopputulos voisi olla täysin päinvastainen komitean esitykselle, joka tähtää hallinnon ja rakenteiden keventämiseen. Sivulla 24 on hyvin määrätietoista tekstiä, jossa sanotaan, että "Muutaman vuosikymmenen välein toteutuvat suuret ja hitaat muutosprosessit eivät ole tulevaisuuden kannalta oikea tie. Siksi ei riitä, että mietitään millaisia uudistuksia kirkko juuri nyt tarvitsee. On purettava sellaiset säädökset ja rakenteet, jotka estävät uudistumista ja samalla on luotava malleja, jotka mahdollistavat jatkuvan ja suunnitelmallisen kehittämistoiminnan". Tämän lisäksi se, että tulevaisuuskomitean toiveena on, että uusia rakenteita ja toimintakulttuuria lähdetään kehittämään välittömästi, velvoittaa meitä toimimaan. Mielessäni heräsi kysymys, onko kirkossa aikaisemmin ollut näin dynaamista komiteamietintöä käsittelyssä. Olisi noloa tuottaa pettymys ja huomata kunnianhimoisen prosessityöskentelyn päätteeksi, että olemme keventäneet hallintoa päättämällä lopettaa hiippakuntavaltuustot. Tämän jääminen ainoaksi uudistukseksi ei vastaisi sitä henkeä ja suunnitelmallisuutta, mitä tässä mietinnössä on.

Toinen asia, jonka nostan esille, on sivulla 59. Se on rohkea esitys siitä, että "Keskeisten johtajien kuten arkkipiispan, piispojen, kirkkoherrojen, kirkkoneuvosten, hiippakuntadekaanien sekä kirkon erillisyksiköiden johtajien kohdalla on selvitettävä mahdollisuutta siirtyä määräaikaisiin työsuhteisiin, joiden kesto voi olla esimerkiksi kahdeksan vuotta". Tämä on mielestäni merkittävä ja viisas ehdotus. Se tukee erinomaisella tavalla sitä hyvän johtajuuden korostamista, jota täällä mietinnössä tuodaan useassa kohdassa esille. On jännittävää nähdä, kuinka paljon vastustusta tämä esitys saa aikaan, sillä kyse on keskeisesti vallasta ja saavutetuista statuksista. Niistä luopuminen ei todellakaan ole helppo asia. Valta on vaarallista, se kiehtoo suuresti, koukuttaa ja nousee päähän. Jokainen tunnemme, jollemme itsessämme, niin lähellämme niitä, joilla on "mennyt hattuun valta ja asema". Kirkostammekin niitä löytyy ja täällä koen sen erityisen vaaralliseksi siksi, että siihen liittyy hengellistä ja henkistä valtaa. Määräaikaiset työsuhteet toimivat jossakin määrin ennaltaehkäisevänä tekijänä valtaa omaavien joukossa ja kirkossakin olisi hyvä siirtyä niihin.

Kolmas asia liittyy myös valtaan. Seurakunnan hallintoelimistä puhuttaessa komitea toteaa, että maallikot eivät ole halukkaita vähentämään edustuksellisia elimiä, mutta tekstistä löytyy tärkeä lisäys, joka kuuluu näin: "Virkamiehet, papit ja piispat ovat pyrkineet turvaamaan omaa asemaansa tai edustamansa hallintoelimen valtaa". Tiedostan ja ymmärrän toki, kuten aiheellisesti piispa Häkkinen eilen korosti, että kirkko on hengellinen yhteisö, jossa kolmiyhteinen Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kaiken perusta, enkä missään nimessä halua pilkata tai vähätellä sitä. Nyt kuitenkin hallinnosta puhuttaessa otan esimerkin maalliselta puolelta. Kirkolliskokousta sanotaan kirkon parlamentiksi. Esimerkiksi Jaakko Olavi Antilan "Kirkolliskokouksen historia" -teoksessa vuodelta 2015 käytetään tätä ilmausta. Arkadianmäellä eduskunnassa istuu kaksisataa kansanedustajaa, jotka tekevät lainsäädäntötyötä siellä. Miettikää millaista olisi, jos eduskunnassa olisi reilut 10 % eli 21 kahdesta sadasta ministeriöiden kansliapäälliköitä, valtiosihteereitä, ELY:jen ja AVI:en johtajia, poliisiylijohtaja ja niin edelleen. Lisäksi lainsäätäjistä 68 olisi ministeriöiden ylijohtajia, hyvin merkittävässä asemassa ministeriössä. Loput 111 kansalaista, joista heistäkin lähes puolet olisi valtiolla töissä - Miten tällaisella kokoonpanolla onnistuisivat valtionhallinnon ja ministeriöiden keventäminen tai rakennemuutokset? Luulenpa esimerkiksi, että AVI:en ja ELY:jen johtajat eivät missään nimessä haluaisi maakuntauudistusta toteuttaa. Omista asemista ei haluta luopua. Tällainen meillä karkeasti ottaen on tämä kirkon parlamentti, kirkolliskokous. Tiedän, että joillekin teistä aiheuttaa todella vastenmielisiä väristyksiä, kun sanon näin. Komitea esittää, että kirkolliskokouksen jäsenmäärää tulee vähentää, mutta ei puutu tähän sisäiseen rakenteeseen, jota havainnollistin tällä eduskuntaesimerkillä. Mielestäni on aiheellista kysyä, voiko tällaisella kokoonpanolla saada aikaan kevyttä ja notkeaa organisaatiota? Lisäksi yksi olennainen asia on mielestäni unohtunut tai jostakin syystä sitä ei ole otettu mietinnössä esiin. Se on kirkolliskokouksen nykyinen maallikkojäsenten välillinen vaalitapa. Mielestäni se on epädemokraattinen ja epäluottamusta herättävä. Samanaikaisesti kun tässä mietinnössä useassa kohdassa korostetaan seurakuntalaisten asemaa ja heidän arvostustaan, ei luoteta heidän asiantuntemukseensa ja kykyynsä äänestää suoraan jäseniä kirkolliskokoukseen. Näitä suoria välittömiä maallikkovaaleja on esitetty viimeisten parinkymmenen vuoden aikana jo kuudessa edustaja-aloitteessa, ja ihmettelen suuresti, ettei tulevaisuuskomitea ole millään tavalla ottanut tätä esiin. Rohkenen sanoa, että se kertoo implisiittisesti siitä, että vallasta eivät halua luopua ne, joilla sitä kirkossamme on. Jaakko Olavi Antilan historiateos valaisee erinomaisesti tätäkin asiaa. Vaalitavan muutos on keskeinen asia kirkon uudistamisessa ja se tulisi nostaa esiin valiokuntakäsittelyssä. Lopuksi on kuitenkin annettava vielä tunnustusta mietinnästä. Se on rohkea ja raikas, ja mielenkiinnolla odotan, millaisen prosessin se saa aikaan, vai tuleeko siitä vanhaa vertausta mukaillen puukon tuppi, vaikka takkia suunniteltiin.



Paluu