Puheenvuoro



Rämä Timo, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät sisaret ja veljet. Perustevaliokunnan eriävän mielipiteen allekirjoittajana haluan kertoa teille vielä näin myöhäisillalla omat perusteluni harkitulle ratkaisulleni. Aluksi on todettava, että pelkään kyllä, että koko asiassa on jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja, joista olisi osattava valita vähinten huono. On myöskin muistettava, että monille kirkkomme aktiivisille jäsenille tässä on kyse niin isosta asiata, että se voi todellakin johtaa kirkkomme pirstaloitumiseen edelleen. Tämä vaara on todettu myös mietinnössä ja siitä on varoittavia esimerkkejä muissa kirkoissa. Omalta osaltani haluan rakentaa ja vahvistaa yhteyttä.

Sitten menen tähän henkilökohtaiseen todistukseen. Miksi olen allekirjoittanut eriävän mielipiteen? Aluksi mielelläni totean, että mietinnön peruslähtökohdat ovat kohdallaan ja niihin on helppo yhtyä. Eli selkeästi Raamatulla perusteltu kristillinen avioliittokäsitys ja toiseksi ihmisarvo ja lähimmäisenrakkaus. Tältä osin olen tyytyväinen valiokunnan mietinnön perusteluihin. Kuitenkin varsinkin avioliittokäsityksen yhteydessä pitäisi myös todeta Raamatun kiistaton opetus homoseksuaalisen käyttäytymisen sopimattomuudesta eli siitä, että sellainen elämäntapa on väärin ja syntiä. Tässä tilanteessa, kun näin sanotaan, on aina rehellisesti tunnustettava se asia, mikä täälläkin on jo monesti sanottu, että yhtä lailla kaikki olemme syntisiä ja armoa tarvitsevia. Homot eivät siis ole erityisen syntisiä. Emme voi ryhtyä tuomareiksi, sillä yksi on meidän tuomarimme. Vaikka on sanottava, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä, se ei suinkaan tarkoita eikä saa tarkoittaa, että ohittaisimme jotenkin ihmisen tai että olemme näin sanoessamme armottomia, että seuraamme vain periaatteitamme. Ei ole armottomuutta, jos pidämme tässäkin asiassa kiinni Jumalan sanan totuudesta sellaisena kuin sen ymmärrämme. Sellainen lähimmäisenrakkaus, joka ohittaa Jumalan sanan totuuden, on pinnallista, tai - kuten edustaja Simojoki totesi - ei ole rakkautta lainkaan eikä ainakaan ole hyväksi kenellekään. Meitä kehotetaan noudattamaan totuutta rakkaudessa. Tämän haluan painokkaasti todeta, että mielestäni tässä eivät suinkaan ole vastakkain ihminen ja tiukat periaatteet. Käytännössä tämä periaate tarkoittaa sitä, että toivotamme homoseksuaalit ja muut seksuaalivähemmistöt aidosti tervetulleiksi seurakuntiimme, rukoilemme heidän puolestaan emmekä eristä heitä joukostamme. Ainakin minulla on tässä epäilemättä paljon kasvamisen varaa.

Itse asian ratkaisuksi ja siihen, miten piispainkokouksen selontekoon tulisi suhtautua, ajattelin aluksi keväällä ohjeistuksen täsmentämisen. Toukokuussa, kun asia annettiin perustevaliokunnalle, ajattelin, että nythän avaimet ovat meidän valiokuntamme käsissä. Arvelin, että kirkolliskokouksena voimme ikään kuin merkitä riittävän kapean ja turvallisen reitin, joka ei johtaisi Jumalan sanan vastaiseen toimintaan ja sen hyväksymiseen ja samalla estäisi kaavan tai toimituksen syntymisen. Tällä linjalla kaiketi mietinnön voidaan katsoa olevan. Sitten syksyn mittaan olen kuitenkin menettänyt uskoni mietinnön vilpittömään pyrkimykseen. Tunnustan siis epäuskoni. Jotenkin mietintö tuntuu vähän epätoivoisesti pyrkivän asettelemaan pastoraaliselle ohjeelle tien merkkejä, jotka rajaavat rukousta niin, ettei siitä vain tulisi kaavaa eikä kirkollista toimitusta. On huomattava, että selonteko ei todellakaan mainitse ilmauksia "rukoushetki", "toimitus" tai "siunaaminen". Se esittää vain rukousta parisuhteen rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Käytännössä olen kuitenkin huomannut yleisesti puhuttavan rukoushetkestä ja parisuhteen puolesta rukoilemisesta, ei siis vain tällaisten ihmisten vaan heidän valitsemansa elämäntavan puolesta. Mietinnön teksti on kyllä muodollisesti tarkoin harkittua selonteon linjausten mukaisesti, mutta joudun kysymään monen muun puhujan tavoin, että päädytäänköhän tässä sellaiseen kikkailuun, joka lopulta vain vaivoin rauhoittaa epävarmaa omaatuntoamme.

Seurattuani asiaan liittyvää laajaa keskustelua ja miettiessäni asiaa perusteellisesti olen tullut siihen tulokseen, että tämä pastoraalinen ohjeistus lopulta mitä todennäköisimmin toimii päinvastoin kuin ehkä ajattelemme: Vauhdittaa kehitystä kohti siunaamistoimitusta. Nimittäin jokainen tällaisen ohjeistuksen yksittäinen elementti tekee tilanteesta yhä enemmän kasuaalitoimituksen. On myös helppo kuvitella, miten nopeasti tällaisista yhteisistä rukouksista, joissa voi olla käytännössä rajoittamaton vierasjoukko, muodostuu joka tapauksessa jotakin tiettyä järjestystä eli kaavaa noudattavia ilman pastoraalisia ohjeitakaan. Toimituskaava syntyy, vaikka sellaista ei löydykään kirkkokäsikirjasta. Ja varsinkaan tällaisessa tilanteessa koolla oleva vierasjoukko ei näe tilaisuuden toimituksesta poikkeavaa luonnetta. Tähän viittaavat mielestäni selvästi jo saadut kokemukset toteutetuista vastaavista tilaisuuksista. Mm. rovasti Liisa Tuovinen Kotimaan nettisivuilla toteaa tämän. Mietintöön on pyritty kirjaamaan kirkon työntekijöitä koskeva omantunnonsuoja. Vilpittömästi vakuutetaan, ettei ketään pakoteta järjestämään tällaisia rukouksia. Kaikki perustuu papin harkintaan. Mutta entä jos joku pariskunta nostaakin oikeusprosessin vedoten tasa-arvo- tai syrjintäpykäliin? Eikö olekin niin, että jollei kirkkolaista löydy selkeää omantunnon klausuulia, oikeus joutuu toimimaan olemassa olevan lain perusteella? Kirkolliskokouksen valiokunnan perustelut eivät ymmärtääkseni silloin paina - ainakaan juuri mitään. Siksi valitettavasti en voi kovin paljoa luottaa tähänkään kohtaan mietinnössä.

Vaikein avoimeksi jäävä kysymys on kirkon ja sen työntekijöiden käytännön faktinen sitoutuminen Raamatun ilmoitukseen perustuvaan kristilliseen avioliittokäsitykseen, joka sulkee pois samaa sukupuolta olevat parisuhteet. Kysymykseni on: eikö kirkko todellisuudessa hyväksy homoseksuaalisen käyttäytymisen, kun se lähtee ohjeistamaan tällaisen parisuhteen puolesta rukoilemista. Viittaan tässä piispa Revon esittämään kysymykseen siunaamisen ja vihkimisen välisestä teologisesta problematiikasta. Yhtä lailla siihen liittäisin myös rukouksen ja siunaamisen keskinäisen eron, jota keskustelussa on myös kysytty. Koska näen, että kirkko on tässä asiassa nyt muuttamassa ratkaisevasti teologiaansa ja eettisiä periaatteitaan, mietinnön esitystä ei pitäisi hyväksyä yksinkertaisella ääntenenemmistöllä vaan se edellyttää mielestäni määräenemmistöpäätöstä. Eikö kirkon oppiin perustuva, homosuhteita koskeva toimintaperiaate joka tapauksessa muutu tällä päätöksellä ratkaisevasti? Ja jos tätä merkittävää määräenemmistöpäätöstä ei tehdä nyt, milloin se on tarkoitus tehdä? Ja milloin se on tämän jälkeen mahdollista tehdä? Vai käykö meille samalla tavalla kuin Ruotsissa, liu'umme vaivihkaa hyväksymään homosuhteet ja homoseksuaalisen käyttäytymisen ilman, että kirkko missään vaiheessa on varsinaisesti päättänyt asiasta. Mielestäni koko kysymyksen ratkaiseva vedenjakaja on juuri tässä: hyväksymmekö homoseksuaalisen käyttäytymisen vai sitoudummeko Raamatun ilmoitukseen, jonka tulkinnassa ei kirkossamme ymmärtääkseni ole varsinaisia eroja. Eli olen ymmärtänyt, että ainakin lähes kaikki olemme yhtä mieltä siitä, että Raamattu pitää homoseksuaalista elämäntapaa syntinä. Sehän mainitaan myöskin mietinnössä. Tällä kohden ongelma ei käsittääkseni ole varsinaisesti Raamatun tulkinnassa vaan eroavaisuudet ovat siinä, miten Raamattua sovelletaan tässä tilanteessa. Eikö silloin tulla kysymykseen, onko Raamattu viime kädessä kirkossamme uskon ja opin ylin auktoriteetti vai ei. Näillä perusteilla olen päätynyt eriävän mielipiteen mukaiseen näkemykseen, että piispainkokouksen selonteko merkitään tiedoksi ja todetaan pastoraalisen ohjeistuksen tarpeettomuus. En väitä, että tämäkään olisi hyvä ratkaisu. Mielestäni se ei ainakaan veisi käytäntöä jotenkin huomaamatta kohti homoseksuaalisen käyttäytymisen hyväksymistä ja kirkollista toimitusta ilman yksiselitteistä päätöstämme. Nyt tarvitsisimme aikaa rauhassa tehdä sellainen teologinen selvitys, jota piispa Repo peräänkuulutti. Kannatan edustaja Lahdenperän vastaehdotusta.




Paluu