Puheenvuoro



Vikström Björn, biskop

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Herr ordförande, bästa delegatvänner. Tiedämme kaikki, että me olemme vaikeassa tilanteessa. Ulkoinen ja sisäinen paine rasittaa ja ehkä jopa ahdistaa. Ja meillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, miten meidän kirkkona ja kristittyinä pitäisi toimia tässä asiassa. Tiedämme kaikki myös, että riippumatta siitä, mitä me tänään päätämme, tämä jännite kirkon sisällä tulee jatkumaan huomenna ja jatkossakin. Tärkeää meille täällä kirkolliskokouksessa mielestäni olisi, että me emme kuuntelisi vain sitä omaa sidosryhmäämme, vaan yritämme kuunnella molemmilta puolilta tulevia viestejä. Se on meidän tehtävämme. Keskittykäämme siis kysymykseen, miten tämän jännitteen kanssa pystymme parhaiten elämään. Mielestäni perustevaliokunta on tehnyt erittäin hyvän työn tässä miltei mahdottomassa tilanteessa. Heidän esittämänsä ratkaisu ei ehkä täytä kenenkään kaikkia odotuksia, ei minunkaan, mutta mietinnön malli on minusta hyvä siksi, että se edustaa ratkaisua, jonka avulla meillä on mahdollisuus elää ja tulla toimeen samassa kirkossa. Ja luulen, että me kirkossa jatkossakin tarvitsemme enemmänkin tällaisia päätöksiä, jossa sallitaan erilaisia käsityksiä, erilaisia käytäntöjä ja moninaisuutta, kuten tästä on tällä viikolla ollut puhetta. Ratkaisu ei pakota ketään toimimaan vastoin omaatuntoaan, mutta se antaa mahdollisuuden puolustaa uskollista ja sitoutunutta rakkautta silloinkin, kun se ilmenee toisella tavalla, kuin mihin itse olemme tottuneet.

Haluan tarttua vain yhteen kysymykseen, joka minua on häirinnyt tässä keskustelussa: Yksinkertaistava retorinen kuvio, jossa annetaan kuva siitä, että tässä ovat vastakkain ne, jotka kunnioittavat Raamattua ja ne, jotka vain kuuntelevat yleistä mielipidettä. En tunnista itseäni tästä mustavalkoisesta maalauksesta, enkä tunnista ketään teistäkään. Eriävässä mielipiteessä puhutaan siitä, että nyt mitätöidään Raamatun ohjeellisuutta. Onko todella näin? Tätä samaa argumenttia on käytetty ennenkin. Orjuuden kannattajat väittivät aikanaan, että heidän vastustajansa eivät ole oikeita kristittyjä, koska he eivät kunnioita Jumalan sanaa. Joukko etelävaltioiden kirkon johtajia totesivat näin: "Pitäisikö meitä kritisoida siitä, että omatuntomme estää meitä väärentämästä Jumalan Sanaa, jotta se sopisi yhteen jumalattoman filosofian kanssa?" Kuulostaa jotenkin tutulta. Orjuuden kannattajat saattoivat vedota siihen, että orjuutta harjoitettiin Vanhassa testamentissa sekä siihen, että Jeesus ei koskaan oikaissut orjuutta vaan käytti sitä jopa vertauksissaan. Tärkein tuki orjuuden kannattajille oli kuitenkin Paavali, joka kehottaa kristittyjä orjia pysymään asemassaan, ellei vapautusta heille suoraan tarjota. Tiedämme kuitenkin myös, että orjuuden vastustajatkin nimenomaan hakivat tukea ja inspiraatiota Raamatusta. Heille varsinkin Exodus-kertomus oli tärkeä, kertomus Israelin kansan vapautumisesta Egyptin orjuudesta. He vetosivat myös Paavalin toteamukseen, että Kristuksessa ei tehdä eroa orjan ja vapaan, miehen ja naisen tai juutalaisen ja kreikkalaisen välillä. Kun olen haastatteluissa kannattanut samaa sukupuolta olevien parien siunaamista tai heidän puolestaan rukoilemista, josta tässä nyt on kyse, on minulle usein esitetty kriittinen kysymys: "Luuletko sinä tietäväsi enemmän Jumalan tahdosta kuin Paavali?" Samaan kysymykseen ovat joutuneet vastaamaan myös jokainen, joka kirkossa ennen ja nyt on kannattanut miesten ja naisten tasavertaisuutta opettajina, kanttoreina, luottamushenkilöinä ja pappeina. Saman kysymyksen eteen joutuivat myös orjuuden vastustajat aikaan. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, tiedämmekö tänään enemmän tai vähemmän kuin Paavali. Eräässä hyvin tärkeässä mielessä Paavali tietenkin edustaa aidompaa ja tuoreempaa evankeliumia, koska hän ajallisesti on niin paljon lähempänä Jeesusta ja opetuslapsia. Kuitenkin opimme jo Raamatusta, että apostolin läheinen suhde Jeesukseen ei sinänsä automaattisesti johda ns. parempaan uskontulkintaan. Joutuihan Paavali itsekin nuhtelemaan Pietaria kun tämä vetäytyi eroon pakanakristityistä. Ja tämän Paavali teki, vaikka hän ajallisesti tutustui kristinuskoon myöhemmin kuin Pietari. Jo alkukirkossa oli siis meneillään tämä itseään korjaava tulkintatyö.

Tämä Raamattuun perustuva itsekriittinen ja samalla aktualisoitava tulkintatyö jatkuu edelleen ja sitä me olemme tekemässä täällä juuri nyt. Kyse ei ole Raamatun arvovallan murenemisesta vaan yrityksestä hakea sen oikea tulkinta tässä ja nyt. Kirkko on historiallinen tulkintayhteisö, jossa Raamattu otetaan vastaan uudelleen ja uudelleen ja tehdään näkyväksi lapsityössä, rippikoulussa, jumalanpalveluselämässä, diakoniassa jne. Paavali ja muut apostolit ovat oman aikansa muovaamia, mikseivät olisi, muutenhan he eivät olisi todellisia, eläviä ihmisiä. Kun he ottivat vastaan Jumalan hyvän sanoman se tuli heissä lihaksi, se pukeutui sanoiksi heidän käyttämillään kielillä ja se sai näkyviä muotoja heidän seurakunnissaan tavoilla, joita he pitivät oikeina ja Jumalan tahdon mukaisina. Paavali oli ennen kaikkea lähetystyöntekijä. Tärkeintä hänelle oli evankeliumin julistus ja uusien seurakuntien perustaminen. Naisten tasa-arvo ja orjuuden vastustaminen olisivat saattaneet aiheuttaa paheksuntaa ja näin vaikeuttaa evankeliumin leviämistä. Koska Paavali aivan selvästi odotti Jeesuksen pikaista palaamista, ei yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoitteluun yksinkertaisesti ollut aikaa. Mutta Paavali ei ollut vain pragmaatikko, hän oli myös hurskas juutalainen ja hyvin perillä sen ajan juutalaisuuden arvoista. Siteeraan taas eriävää mielipidettä: "Juutalainen kulttuuriympäristö torjui ehdottomasti homoseksuaalisen käyttäytymisen." Olen aivan samaa mieltä, juutalainen kulttuuriympäristö torjui tämän. Homoseksuaalisuus oli pahe, koska se ei näyttänyt sopivan Jumalan luomisjärjestykseen. Naisen ja miehen tasa-arvo oli niin ikään tuomittavaa, koska naisen alisteinen asema oli seuraus syntiin lankeemuksesta. Orjuus taas oli hyväksyttävä käytäntö, jolla oli pitkät perinteet niin juutalaisten kuin muidenkin kansojen perinteessä. Tärkein kysymys, johon meidän tulisi saada vastaus, on mielestäni se, että pitääkö meidän näissä eettisissä kysymyksissä seurata Paavalia ja hänen aikansa juutalaisuutta? Näin tietysti voidaan ajatella ja moni täällä tekee niin. Itse ajattelen päinvastoin, että me, aivan kuten orjuuden vastustajat aikanaan, voimme Raamatusta, evankeliumista ja Jeesuksen tavasta kohdella ihmisiä löytää ne voimavarat, jotka suorastaan pakottavat meidät etsimään keinoja, joilla voimme kunnioittaa, hyväksyä ja tukea kahden aikuisen ihmisen yhteistä päätöstä elää uskollisessa parisuhteessa. Haluaisin antaa papeille mahdollisuuden rukoilla näiden ihmisten kanssa ja heidän puolestaan piispojen laatiman ohjeistuksen avulla.




Paluu