Puheenvuoro



Parpala Marianna, edustaja

Otsikko:
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2016 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, arvoisat kirkolliskokouksen edustajatoverit. Täytyy todeta, että onpa hauska kattoa teitä tästä suunnasta ihan ensimmäisen kerran. Tähän tulevaisuuskomitean mietintöön tarttuminen oli mielenkiintoista, ja vaikuttavaa on se työ, mikä tämän mietinnön taustalla on. Tahdon siitä välittää kiitokset tulevaisuuskomitean jäsenille.

Kirkolliskokouksen nuorimpana, joka on mulle valtava kunniatehtävä, niin koen kyllä velvollisuudeksi ja hienoksi mahdollisuudeksi päästä ottamaan kantaa tähän nuorten päätöksentekoon osallistumiseen. Tässä mietinnössähän nuorten päätöksentekijöiden määrän lisäämiseksi ehdotetaan kiintiöitä. Päätöksenteossa me tarvitaan kaiken ikäisiä ihmisiä, erilaisia ihmisiä, se on valtava rikkaus. Esimerkiksi me nuoret voidaan tuoda mukanamme uusia näkökulmia, uusia ideoita ja uudenlaista intoa. Lähtökohtana näihin tehtäviin tulee olla halu, into ja kutsumus tehdä tätä työtä. Ikäkiintiöitä pohtiessamme on kysyttävä, ajattelemmeko me äänestäjien tällä hetkellä äänestävän jotenkin väärin. Ajattelemmeko me, etteivät äänestäjät osaa valita oikeita ihmisiä edustajikseen. Se, kuka päätöksentekijäksi päätyy, on äänestäjien valinta. Se on äänestäjien antama luottamuksen osoitus. Voidaan kysyä myös, että jos annamme ikäkiintiön yhdelle ryhmälle, miksemme anna sitä myös muille ikäryhmille. Ikä ei oo itseisarvo, ja ihminen on paljon enemmän kuin oma ikänsä.

Mun täytyy sanoa, etten mä en olisi itse ikinä halunnut tulla valituksi minään nuorisokiintiöläisenä. Tässä asiassa haluan lähteä samalta viivalta muiden kanssa siinä joko onnistuen tai epäonnistuen. Uskon, että se samalta viivalta lähteminen lisää myös siihen tehtävään sitoutumista. En olisi koskaan halunnut joutua toteamaan, että mä oon täällä, koska mä oon nuori vaan mä oon onnellinen, iloinen ja kiitollinen siitä, että mä saan todeta, että mä oon täällä täällä kirkolliskokouksessa tänään sen vuoksi, että meidän hiippakunnassamme on luotettu muhun. Enkä mä tiedä, haluaisiko kukaan muukaan teistä esimerkiksi tokaista näin kärjistetysti ilmaistuna, että olen täällä kirkolliskokouksessa, koska olen kiintiöstä 55-vuotiaat.

Päätöksenteossa on tärkeää myös tietty jatkuvuus. Tässä mietinnössä ehdotettiin, että 15-vuotiaat nuoret voisivat tulla kahden vuoden kaudelle kirkkovaltuustoihin ja nuoret itse valitsisivat nämä kiintiöpaikkalaiset. Nykyaikana meidän elämäm on jotenkin tosi lyhytjänteistä ja sitoutuminen vähäistä. En pidä kannatettavana vain kahden vuoden kausia, vaan ajattelen, että meidän tulee opastaa nuoria sitoutumiseen. Neljäkin vuotta kirkkovaltuustossa on loppujen lopuksi tosi lyhyt aika. Seurakunta on parhaimmillaan eri-ikäisten ihmisten koti, jossa eri-ikäiset ihmiset kohtaavat toisensa. Kun nuoret ovat seurakunnan keskellä ja tutustuvat eri-ikäisiin ihmisiin, ja nuoret ja seurakuntalaiset tuntevat toisensa, sieltä on mahdollista nousta myös päätöksentekijöiksi. Kutsutaan siis ennen kaikkea nuoria mukaan seurakuntaan, kutsutaan nuoria Jeesuksen luokse evankeliumin äärelle ja seurakunnan keskelle. Ja sen jälkeen uskalletaan myös kysyä nuoria ehdokkaiksi ja vapaaehtoisiksi. Päätöksentekijänä ei oo myöskään ainut mahdollisuus vaikuttaa tai ainut mahdollisuus osallistua päätöksentekoon seurakunnassa, ja se tässä mietinnössä näyttää unohtuvan.

Haluan vielä lyhyesti ottaa kantaa muutamiin asioihin. Mietinnön neljännessä ja kahdeksannessa kannanotossa on korostettu seurakuntalaisen ja paikallisseurakunnan merkitystä, mikä on todella hieno asia. Paikallisseurakunta on tietyllä tavalla meidän kirkkomme sydän ja keskus. Se on se, johon ihmiset sitoutuvat ja siellä he toivottavasti saavat tulla kohdatuiksi, hengellisesti ruokituiksi ja pääsevät osallistumaan. Taloudellisesti muuttuva ja tiukentuva tilanne tulee haastamaan seurakunnat ja meidät päätöksentekijät. Uskon, että se on semmoinen asia, joka nostaa myös vapaaehtoiset keskeisempään rooliin. Ajattelen, että tässä kohdassa meillä kirkkona on opittavaa keskuudessamme toimivilta herätysliikkeiltä. Niissä vapaaehtoisuutta on saatu viedä paljon pidemmälle, ja sieltä voidaan oppia kirkkona tässä asiassa ammentaa.

Toivon myös, että päätöksenteko- ja innovointimahdollisuuksia annetaan erityisesti seurakunnille siitä, että kuinka he taloudellisesti tulevaisuudessa selviytyvät. Pakkoliitoksia tässä mietinnössä ei kannateta, mikä on mainio asia. Uskon siihen, että seurakuntatasolta löytyy vastauksia myös näihin hallinnollisiin kysymyksiin. Esimerkiksi seurakuntien välinen yhteistyö on todella hieno mahdollisuus. Omassa seurakunnassani on menossa kokeilu, jossa ostamme osan pienen naapuriseurakuntamme, Halsuan seurakunnan, kirkkoherran virasta tai työstä osa. Eli meillä on molemmissa seurakunnissa yksi pappi, yksi kirkkoherra, mutta samalla Halsuan seurakunnan kirkkoherra työskentelee meidänkin seurakunnassamme. Tämä Oulun tuomiokapitulin hieno päätös mahdollisti sen, että pieni, tuhannen hengen Halsuan seurakunta saa säilyä itsenäisenä. Tätä valtakunnallisesti tiettävästi ainutlaatuista kokeilua seurataan vuoden verran ja katsotaan, miten se sujuu.

Tiivistetysti puheeni sanoma vielä loppuun. Yksi: ikäkiintiöt eivät ole ratkaisu, valinta on aina äänestäjän luottamuksen osoitus. Kaksi: annetaan mahdollisuus seurakunnille, eikä päädytä liiallisesti tekemään top and down -tyylisiä ylätason päätöksiä ja yritetä sovittaa niitä kaikkiin seurakuntiin. Suomi on pitkä maa ja alueet sekä seurakunnat erilaisia, kuten niiden tarpeetkin. Kiitos.



Paluu