Puheenvuoro



Jolkkonen Jari, piispa

Otsikko:
Kirkon keskushallintoa koskevan sääntelyn muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2014 kirkkohallituksen esityksestä 4/2013

Täysistunto:
Perjantaina 9 päivänä toukokuuta 2014 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Tämä hallinnon keventäminen on semmoinen asia, jota kaikki varmasti kannattavat. Mutta silloin, kun se viedään käytäntöön, se on myös kivulias asia, koska silloin joudutaan usein luopumaan jostakin. Niin on nytkin. Keskushallinnon uudistaminen on kuitenkin välttämätön asia. Hallintoa pitää keventää ja laihduttaa, ja tämä koskee myös keskushallintoa. Samalla on tärkeätä, että eri toimielimien tehtäviä ja toimivaltuuksia selkeytetään ja kirkastetaan. Näitähän toivottiin myöskin keskiviikkona vireille tullessa aloitteessa, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli Sami Ojala. Tänään on nyt ensimmäinen mahdollisuus testata sitä puhetta, halutaanko muutosta oikeasti. Tämä uudistus on ollut vireillä jo lähes 10 vuotta, ja voidaan sanoa, että se on miedontunut vuosien varrella. Itse olisin ehkä toivonut rohkeampaakin uudistusta, mutta tosiasia on, että aikaisemmat ehdotukset ovat tulleet torjutuksi. Mielestäni tämä lakivaliokunnan mietintö kunnioittaa pohjana ollutta kirkkohallituksen esitystä ja myöskin siitä täällä käytyä lähetekeskustelua.

Aivan selvää on, että esimerkiksi Kirkon ulkoasiain neuvoston tehtävien jakaminen piispainkokouksen ja kirkkohallituksen kesken vaatii käytännön hiomista. Itse ajattelen, että kuitenkin säädöstasolla peruslogiikka on riittävän selvä. Sehän ei voi säädöstasolla olla koskaan yksityiskohtainen, olennaista on, että se on riittävän selvä. Uudistuksesta mielestäni seuraa, että Kirkon ulkoasiain osaston johtajana toimivalle kirkkoneuvokselle annetaan piispainkokouksessa vahva asema, ja nimenomaan esittelijän asema. Tämä voidaan hoitaa piispainkokouksen työjärjestystä muuttamalla.

Selvää on myös se, että uudistuksen jälkeenkin on huolehdittava siitä, että seurakuntalaisten ja asiantuntijoitten rooli säilyy vahvana esimerkiksi ulkoasioiden hoidossa. Kirkon edustustehtävissä ja erilaisissa keskushallinnon asettamissa työryhmissä seurakuntalaisten asemaa voidaan jopa vahvistaa.

Kysymys kenttäpiispan jäsenyydestä piispainkokouksessa herättää näköjään paljon keskustelua. Kenttäpiispa on sui generis, oma lajinsa. Hän ei ole hiippakuntapiispa, mutta ei myöskään asessori. Siksi, hyviä perusteluja on esitetty sekä täysjäsenyyden puolesta että rajatumman puhe- ja läsnäolo-oikeuden puolesta. Ehkä ne argumentit puolesta eivät ole kovin vahvasti teologisia, mutta perustuvat sitten muihin syihin. Sotilaspapit ovat sielunhoitajia, julistajia, opettajia, ja myöskin työpaikkapappeja 13 000 pysyvästi puolustusvoimilla työskenteleville ja sitten 25 000 varusmiehelle, varusmiehet tietysti vaihtuvat joka vuosi. Kenttäpiispainstituutio on myös symbolisesti tärkeä sekä kirkon ja valtion suhteen kannalta että positiivisen uskonnonvapauden kannalta. Ymmärrän hyvin niitä näkökohtia, joiden mukaan kenttäpiispa voisi olla myös äänivaltainen jäsen, ja myönnän, että omiin arvioihini vaikuttaa subjektiivinen hyvä kokemus niistä ajoista, jolloin sain toimia sotilaspappina. Toivon kuitenkin, että tämä välttämätön uudistus ei kaatuisi tähän yksityiskohtaan. Kannatan mietinnön hyväksymistä.


Paluu