Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Verotulojen täydennyksen tasoitusrajan määräytymisperusteiden muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 6/2005)

Täysistunto:
Maanantaina 9 päivänä toukokuuta 2005 klo 13.00

Teksti:
Herra arkkipiispa, hyvät edustajatoverit. Nyt käytävä keskustelu Kirkon keskusrahaston avustusjärjestelmästä on pitkän keskushallinnossa tehdyn valmistelun ja täällä kirkolliskokouksessa edellisellä kaudella tehtyjen päätösten tulos. En halua lähteä sitä kumoamaan, mihin en tietenkään pystyisikään, mutta näiden suunnitelmien eri puolilla maata aiheuttaman mielipahan takia haluan tuoda keskusteluun muutaman kriittisen arvion ja terveisiä ainakin Oulun hiippakunnan etelälaidalta, jossa suunnitelma on saanut aikaan jopa epäkristillisiä piirteitä.

Tämä nyt kirkkoneuvos Rantasen esittämä suunnitelma voi toteutuessaan olla hyvä ja tasoittaa sitä tilannetta, mikä tällä hetkellä vallitsee, mutta jo nämä suunnitelmat harkinnanvaraisen avustuksen lopettamisesta ja seurakuntien yhdistämisestä, on kyllä pannut laajalti seurakuntakenttää sekaisin. Tämä harkinnanvaraisten avustusten asteittainen lopettaminen kaikkein köyhimmiltä seurakunnilta koskee kaikkein pahiten maamme köyhimpiä ja toisaalta harvaanasutuimpia alueita eli Oulun ja Kuopion hiippakuntia, joissa leikkauksen kohteeksi joutui kaikkein eniten pieniä seurakuntia. Tämä muutoshan murentaa sen vanhan kristillisen tasaamisen periaatteen, että rikkailta otetaan ja annetaan köyhille, ja kirkossamme vuosikymmeniä vallalla olleen samaan periaatteeseen pohjautuvan käytännön. Tosin tämän perusteella, mitä nyt äsken kuultiin, niin saattaa olla ettei se niin pahana toteudukaan, mutta ennakkoasenteet ovat vahvat.

Minä asun Toholammilla Kokkolan rovastikunnassa ja oman seurakuntani ympärillä on kolme pientä seurakuntaa ihan naapurikuntina, jotka ovat saaneet tuomiokapitulilta kirkkohallituksen tiukan ukaasin, että niiden tuli 15 päivään huhtikuuta ilmoittaa mihin seurakuntaan ne tulevat tulevaisuudessa liittymään joko kappeleina tai kokonaan. Tämä kirje perustui tietenkin tehtyihin päätöksiin, mutta sitä ei oltu psykologisesti loppuun asti harkittu. Se on aiheuttanut ainakin osassa seurakuntia aivan kohtuutonta sekaannusta. Esimerkiksi oma synnyinseurakuntani Halsua päätti selvällä kirkkovaltuuston enemmistöpäätöksellä pysyä itsenäisenä kaikkien avustusten loppumisesta huolimatta. Eihän siinä tietysti mitään, näinhän voidaan uhon kanssa päättää ja tulevaisuus näyttää sitten miten halsualaiset selviävät, mutta se miksi puhun tästä täällä perustuu siihen, että näissä pienissä seurakunnissa tämä kirkkohallituksen jyrkkyys on koettu hätävarjelun liioitteluna. Tämähän perustuu verotulojen jo tapahtuneeseen ja vielä pelättävämpään vähentymiseen nimenomaan isoissa ja varakkaissa, etenkin Etelä-Suomen seurakunnissa.

Minä näen kyllä tässä asiassa paholaisen sormet pelissä. Se on saanut kirkon piirissä aikaan epäuskoa ja luottamista liiaksi rahaan. Ei luoteta siihen, että Jumala hoitaa seurakuntaansa, jos me vain luotamme siihen, että Hän siunaa työmme ja toimemme. Nyt tietysti joku on valmiina vastaamaan, että juuri tämä on sitä, että tulevaisuus turvataan, kun lakkautetaan pienet seurakunnat pois kiusoista mankumasta lisää avustusta. Rationaalisesti ajatellen se näin onkin, mutta ei kristillisesti eikä Jumalan sanan mukaisesti. Tämä rahasta puhuminen ja vetoaminen siihen, että seurakunnan elävänä pysyminen riippuu siitä paljonko yhteisössä on väkeä ja tikulla ynnäten paljonko mikäkin toiminnan alue missäkin seurakunnassa maksaa, on saanut niin paljon pahaa aikaan, että henkisiä haavoja ei ihmisvoimin korjata. Esimerkiksi Halsualla, joka on edesmenneen kirkkoneuvoksen ja nimen omaan nyt purettavan järjestelmän keskeisen kehittäjän Viljami Kalliokosken kotiseurakunta, ihmiset ovat asettuneet puolesta ja vastaan naapuriin Veteliin liittymisessä ja haukkuneet toisiaan aivan häikäilemättömästi. Eli tällaisissa syviin tunteisiin vaikuttavissa asioissa, jollainen kotikirkko on, ei välitetä taloudellisista laskelmista eikä ajatella rationaalisesti, vaan ihmisessä olevat pahan voimat saavat vallan ja erimieltä olevaa loukataan syvästi, vaikka yksityinen ihminen ei voi kirkkohallituksen toimille yhtään mitään. Kaikissa liitosuhan alaisissa seurakunnissa keskustelu ei ole ole ollut niin kiihkeää kuin Halsualla ja muutamassa muussa naapurissa, mutta kyllä pelkoja ja katkeruutta on kylvetty muuallakin. Toki on sanottava, että myönteistäkin tässä yhdistymisessä Oulun hiippakunnassa on. Siellä on esimerkiksi neljän seurakunnan, Siikalatvan seurakunta, syntymässä ihan vapaaehtoiselta pohjalta ilman riitoja.

Tämä koko rahanjakoprosessi voidaan nähdä niinkin, että kun kirkkohallitus kirkolliskokouksen päätöksellä rupesi vieraantuneiden ihmisten kirkosta eroamisen ja verotulojen menettämisen pelossa ajamaan vielä tiukasti kirkon jäseninä pysyviä seurakuntalaisia isompiin laumoihin, niin siinä loukattiin syvästi niitä kaikkein uskollisimpia. Minä väitän, että kukaan ei pysty sanomaan sitä, mikä on sopiva koko elävälle seurakunnalle. Jeesus sanoi, että "missä kaksi tahi kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä", ja toisaalta me kaikki olemme yhtä Kristuksessa ilman raja-aitoja ja seurakuntien hallintoa. Nyt tässä, mitä on tapahtunut, on loukattu kaikkein pahiten niitä kaikkein uskollisimpia pienten seurakuntien aktiiveja, jotka tekevät tavattoman paljon vapaaehtoista maallikkotyötä, missä lähetyskannatus-, yhteisvastuu- ja muut keräykset tuottavat kaikkein parhaiten seurakunnan jäsentä kohti. Siksi minä toivonkin, että kirkkohallituksessa kannettaisiin enemmän huolta ihmisten uskosta kuin rahasta. Rahaa tulee, jos on tullakseen, jos työmme on sen arvoista, mutta uskoa meiltä kirkosta puuttuu enemmän kuin rahaa. Meidän pitää heittää pois epäusko ja rukoilla kirkkoihimme ja seurakuntiimme Pyhää Henkeä, sillä Hän joka tietää tarpeemme, pitää meistä kyllä huolen. Siksi pyydän, että pieniä ja köyhiä seurakuntia käsitellään hellävaroen ja annetaan aikaa. Siitä on nyt nimen omaan kysymys, että tuo jyrkkä päivämäärä, jolloin piti nämä päätökset tehdä, aiheutti tämän sekaannuksen. Eivät ihmiset toimi kirkkohallituksenkaan mahtikäskyillä silloin, kun on tunteista ja kotikirkosta kysymys.


Paluu