Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Avioliittokoulutyön toteuttaminen kirkossamme (Edustaja-aloite 2/2005)

Täysistunto:
Tiistaina 10 päivänä toukokuuta 2005 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Minä kannatan lämpimästi tätä aloitetta, joka tähtää avioliittokoulutyön toteuttamiseen kirkossamme. Varsinaisesta aloittamisestahan ei todellakaan voida puhua, kuten täällä on jo tullut esille, sillä onhan seurakunnissa siellä ja täällä järjestetty toimintaa avioliittokoulunkin nimellä jo. Muuta avioliitto- ja parisuhdekoulutusta leirien ja kurssien muodossa on ollut paljonkin, ja sitten koko kirkon perheneuvontatyö. Olen ymmärtänyt kuitenkin aloitteentekijöiden tarkoittavan, kuten täällä on jo kuultu, että nyt käynnistettäisiin systemaattinen, uusi, koko kirkon piirissä yli maan ulottuva avioliittokoulutoiminta. Tällaista toimintaa on syytä kannattaa. Miten se sitten järjestetään, on jatkosuunnittelun tehtävä. Meidän tehtävämme on nyt kirkolliskokouksessa tehdä toimeksianto kirkkohallitukselle suunnitelman laatimiseksi ja määrärahojen varaamiseksi tähän tarkoitukseen. Tätä työtä ei kuitenkaan pitäisikään sälyttää kovin suuressa määrissä kirkkohallitukselle sen jälkeen, kun suunnitelmat on tehty, vaan se tulee olla todella hiippakunnallista ja voimavarojahan tulee löytyä sitten seurakunnista eri puolilta maata. Tässä kysytään sitä, että mistä rahat tähän toimintaan, kun muutenkin ollaan tiukalla, mutta rahaahan kirkolla joka tapauksessa on, kysymys on vain siitä, miten se jaetaan. Uskon, että meillä on paljon sellaista toimintaa, joka vie rahaa, mutta ne ovat vähempiarvoisia, joista voidaan aivan hyvin luopua tämän seurakuntien ja koko yhteiskunnan sairastuneen perussolun hoitamisen takia. Avioliitto sinänsähän ei suinkaan ole kriisissä, mutta osa ihmisistä tässä asiassa on; he eivät osaa elää siinä.

Aloitteen tekijät ovat täällä jo ansiokkaasti perustelleet asian tärkeyttä, mutta haluan vielä omalta osaltani tuoda keskusteluun muutamia tärkeänä pitämiäni näkökohtia. Korostan osittain samoja asioita, joita arkkipiispa jo eilisessä ansiokkaassa puheessaan toi esille. Heti alkuun on kyllä sanottava, että puheena olevat avioliitto- ja lastenkasvatusongelmat eivät koske kaikkia pareja, vaan meillä on paljon onnellisia perheitä, ja erityisesti monet nuoret isät ovat jo hyvää kyytiä toteuttamassa uutta isyyttä hellänä ja rakastavana perheenisänä. Siksi ongelmien korostaminen voi aiheuttaa kiusallista syyttömienkin syyllistämistä, mutta ongelma on siksi paha, että tämänkin uhalla siihen on puututtava. Tämä koko nykyiseen avioliittokysymykseen liittyvä ongelmavyyhti on todella monitahoinen. Siihen liittyy ennen muuta lasten asia, sitten kirkon ja yksityisen kristityn ihmisen kannalta keskeinen asia on Jumalan sanan ja Raamatun opetuksen noudattaminen tai sen laiminlyöminen sekä vielä perheiden ongelmien ja huonojen ihmissuhteiden heijastuminen avioerojen ja perheväkivallan kautta koko yhteiskuntaan. Meillä vallitsee tällä hetkellä naisen ja miehen suhteesta ja laajasta avioliittojen haurastumisesta lähtevä ennen näkemätön perusarvoja jäytävä hämmennyksen tila. Sinänsähän tämä ei ole aivan uusi ilmiö, vaan suuntaus on ollut nähtävissä jo usean vuoden ajan, mutta kun vauhti vain kiihtyy ja julkiset avioerot koskettavat jo kirkon piispoja ja yhteiskunnan ylimpiä päättäjiä, muista julkkiksista puhumattakaan, ja media pitää kohua yllä omalta osaltaan, niin tavallinen kansa on ymmällään ja monet tekevät samoin. Avoliitot yleistyvät niin, että monet nuoret pitävät tätä jo luonnollisena parisuhdemuotona. Kirkolliset vihkimiset vähenevät ja siviilivihkimiset lisääntyvät niin, että tilastojen mukaan jo lähes kolmannes vihille menneistä ovat antaneet lupauksensa tuomarin eikä papin ja Jumalan kasvojen edessä. Kaikkinainen vääristyneeseen seksiin liittyvä kaupallisuus rehottaa, iljettävät uutiset lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä lisääntyvät ja perheväkivalta ei ota laantuakseen. Tästä nykyisestä hämmennyksen tilasta olisi päästävä todella pian pois, koska koko yhteiskunnan kollektiivista hämmennystä kuvastaa mielestäni se, että lasten pahoinvoinnista ja psyykkisistä ongelmista puhuttaessa vaaditaan vain häiriintyneiden ja sairastuneiden lasten hoitopaikkojen lisäämistä ja hoitoon pääsyn nopeuttamista, ikään kuin ongelma sillä korjaantuisi. Toki näin pitää tehdä, sillä nopea hoito on tärkeä silloin, kun lapsi oireilee, mutta ongelma ei poistu vain tautia hoitamalla, jos taudin syihin ei puututa. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että mielenterveysongelmia eivät aiheuta lapset, vaan aikuiset. Eli koko kiireinen, meluisa, materiallisia sekä lihallisia arvoja korostava elämäntapa. Vanhemmuuteen se heijastuu omasta mukavuudenhalusta johtuvana vastuuttomuutena ja välinpitämättömyytenä lapsista ja heidän tunteidensa loukkaamisena, erityisesti avioerotilanteissa. Ongelman laajuutta kuvaa se, että Suomessa jää vuosittain 30 000 lasta ero-orvoiksi; 20 000 avioliitoista, 10 000 avoliitoista. On todella hälyttävää, kun tutkimuksiin viitaten sanotaan, että joka viides lapsi ja nuori kärsii eriasteisista mielenterveysongelmista. Tämä on järkyttävää, kun syntyvät ikäluokat ovat syntyessään sekä vauvoina ja varhaislapsuudessaan maailman terveimpiä, kiitos hyvän neuvolajärjestelmän. Nyt tähänkin on tulossa suuri huoli, sillä alkoholistiäitien synnyttämien lasten määrä lisääntyy vauhdilla ja osalla heistä ovat todella huonot lähtökohdat ja terveysennusteet. Paitsi yksilöiden hyvän elämän myös yhteiskunnan tasapainoisen säilyvyyden kannalta, vinoutuneeseen kehitykseen olisi saatava muutos. Pienenevien nuorten ikäluokkien ja kasvavien vanhusikäluokkien vuoksi meillä ei olisi varaa menettää yhtään nuorta syrjäytymisen polulle. Perheen ja parisuhteen lujuuden sekä turvallisuuden korostamista lasten henkisen hyvinvoinnin kannalta, nyt erityisesti tarvitaan. Se on yhteiskunnan ja kirkon keskeisin tehtävä, jossa medialla on suuri osuus. Tähän surkeaan epäkristilliseen tilaan, jossa olemme, on tietysti monta syytä, mutta kyllä yksi perussyy on, että on luovuttu Jumalan sanasta ja kymmenen käskyn noudattamisesta. Meillä Suomessa aineellisen hyvän kasvattaminen on ollut koko sodanjälkeisen ajan suuri kansallinen projekti ja se on vaatinut kansalaisilta voimakasta työsuuntautuneisuutta perheen ja ihmissuhteiden hoidon kustannuksella. Mutta nyt on nähtävissä, että myöskään voimakkaasti kohonnut koulutustaso ei ole pystynyt kehittämään tunne-elämää. Me kärsimme koko kansana sodanjälkeistä tunnevammaa. Siitä kielivät lukuisat avioliittotragediat ja tutkimusten mukaan lasten henkiset kärsimykset ylemmissä ja korkeastikin koulutetuissa yhteiskuntaluokissa. Kokemus on osoittanut, että raha yksistään ei tuo onnea, jos ei ole rakkautta.

Ja nyt tähän avioliittokouluun: Nykyisinhän ei ihmiselämän tärkeimpiin asioihin eli parisuhteeseen, kodin perustamiseen ja lasten hoitamisen ei anneta mitään järjestettyä, systemaattista opetusta. Se on yhtenä tekijänä, että tätä pitäisi olla, kun on tätä uusavuttomuutta. Kun läheskään kaikki nuoret eivät saa kunnon mallia kotoakaan. Nyt esillä oleva aloite kaikki ikäluokat tavoittavasta kirkon avioliittokoulusta on erinomainen aloitus tälle työlle, joka tähtää avioliittojen tervehdyttämiseen ja koko parisuhde-elämään. Mutta seurakunnat eivät yksin pysty kokonaisuutta hoitamaan. Avioliittokoulu pitäisi kuitenkin tehdä pian pakolliseksi kaikille ensimmäistä lastaan odottaville pareille. Uskoisin, että asiallisella ja kokemukseen perustuvalla opetuksella vältettäisiin monta kriisiä. Ensimmäistä lasta odottavien parien osallistumista voitaisiin varmistaa säätämällä tämä vanhempainkoulu lapsi- ja perhetukien saannin edellytykseksi. Tämä on tietysti koko yhteiskunnan asia ja kaukainen tavoite eikä kirkko siihen yksin pysty, mutta kirkko voisi olla sitä edistämässä. Kaikkein ensimmäinen tehtävä kirkolla olisi nyt kuitenkin avioliiton merkityksen korostaminen omassa opetuksessaan. Joka tilanteessa pitää tuoda rohkeasti esille, mitä Jeesus sanoi avioerosta: "Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa niin, että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." Ja sitten hän vielä jatkoi: "Joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen" (Markus 10:6-12). Matteuksen evankeliumissa sama fakta täydennetään vielä: "Jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai hänen miehensä hylkäämän naisen." (Matt 5:32). Tätä evankeliumia ei pidä hävetä vielä nykyaikanakaan.

Tässä viimeaikaisessa avioerokeskustelussa on viitattu usein siihen, että ihmisiähän me kaikki olemme, teemme virheitä ja että avioero on yksityisasia. Ja on myöskin vedottu siihen, että eronneille pitäisi antaa armoa. Armahtaminen on Jumalan asia, mutta se edellyttää kuitenkin ainakin katumusta ja anteeksipyyntöä. Yksityisasia se ei ole, sillä seurakunta on kaikkien Jumalan lasten yhteisö, jota Raamatussa verrataan ihmisen ruumiiseen ja avioliitto on siinä naisen ja miehen muodostama perusyksikkö. Siellä sanotaan myös, että jos joku osa ruumiista kärsii, niin kärsii koko ruumis. Siksi tätä sairasta kohtaa on nyt yhteisvoimin hoidettava. Tämä kaikki paha ja rakkauden puute, mikä nykyisin ihmisiä näissä ihmiselämän perusasioissa riivaa, on tietysti paholaisen työtä. Ja hänen oveluuttaan osoittaa vielä hyvin se, että nyt on otettu käyttöön lyömäaseena sana: vanhoillisuus. Eli, jos vedotaan kristilliseen elämään ja perusarvoihin ja Raamatun sanaan, niin leimataan heti vanhoilliseksi. Mutta Raamatun sana on kokonaisvaltainen, ei yhdessä asiassa voida tinkiä ihmisen mukavuuden ja mielihalujen takia ja siksipä esim. avoliittoon tulisi kirkon työntekijöidenkin suhtautua kriittisesti, jottei tulevien avioliittokoulujen opettajien tarvitsisi sanoa, että älkää tehkö kuten minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon. Avoliiton puolustamisessa vedotaan siihen, ettei haluta sitoutua, mutta se on Raamatun vastainen väite. Jos halutaan elää yhdessä, on nimenomaan sitouduttava. Tässä ei modernius eikä muoti paina mitään kirkon opetuksen perustana olevan Pyhän Raamatun sanan edessä. Jotta asian vakavuus ei menisi sivuraiteille, toivon, että toisinajattelijat eivät nyt nostaisi tässä yhteydessä esille sitä tavanomaista virttä, että joskus on parempi erota kuin ottaa selkäänsä juopolta mieheltä. Näinhän tietysti on, mutta se ei ole nyt ajankohtaisen ongelman ydin, joten siirretään se toiseen kertaan.


Paluu