Puheenvuoro



Hiilamo Heikki, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä marraskuuta 2012 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. En aio esittää muutosta puheenjohtajistolle. Kannatan sitä, että tämä lähetetään tulevaisuusvaliokuntaan. En tullut tämän takia tänne pönttöön vaan ajattelin esittää helsinkiläisen yhteiskuntatieteilijän ehkä vähän sekaviakin havaintoja tästä kiinnostavasta nelivuotiskertomuksesta, jota olen lukenut eräänlaisena tutkimuksena ja sehän antaa erittäin laajan ja syvällisen kuvan kirkon toiminnasta. Tuntuu myös hyvin järkevältä, että laaditaan tämmöisiä nelivuotiskertomuksia. Useinhan samantyyppistä arviointia suoritetaan vuoden välein ja silloin tämä tarkasteluaika on liian lyhyt. Nyt aika on neljä vuotta ja tässä on mukavalla tavalla myös verrattu näihin muutoksiin mitä on tapahtunut aikaisemmilla nelivuotiskausilla. Jos ajattelee tätä tutkimuksena ja jos omasta ammatti-identiteetistäni katson tätä, niin mielestäni tässä on myös parantamisen varaa. Täällä on aika paljon uuvuttavaa kronikointia, jota on ilmeisesti otettu näistä toimintakertomusteksteistä. Jollakin tavalla vähän väkisin puserrettu kasaan. Hyvin kattava esitystä, kun olisi kaivannut vähän keskeisimpiä havaintoja, analyysejä ja johtopäätöksiä. Samoin aika iso kehittämisen alue on tämä menetelmien kuvaus. Hyvin kiinnostavaa oli lukea siitä, miten esimerkiksi nämä yhdessä laaditut strategiat ovat vaikuttaneet seurakunnissa, mutta tästä ei nyt käynyt ilmi, kuka oli vastannut siihen, miten nämä strategiat olivat vaikuttaneet tai että olisi tarkemmin katsottu, että miten vaikutti. Jos vastasi, että vaikutti, niin miten vaikutti. Olisin kaivannut siitä vähän syvällisempää tietoa. Samoin olisin aivan ehdottomasti kaivannut tietoa siitä, että jos tavoitteena oli se, että jokainen seurakunta tavoittaa jokaisen jäsenen viisi kertaa vuodessa, miten hyvin tämä toteutui. Tällaista jäsentason tietoa. Tietysti tutkijana olisin kaivannut lähdeluettelon. Mutta on totta, että osa näistä hyvin hätkähdyttävistä miinus-luvuista selittyy sillä, että tämä kyselymenetelmä on muuttunut. Aikaisemmin kyselyjä on tehty kirjeitse ja myös käyntihaastatteluin. Erityisesti tuntuu, että ihmisten on internetissä helpompi vastata. En osaa sanoa. Sitä ei ole kukaan moittimassa. Jos katsotaan vaikka kun on kysytty asenteista: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Neljä vuotta aikaisemmin ei osaa sanoa -osuus oli 5 %, nyt se oli 27 %. Kun kysyttiin kirkkoon kuulumattomien ajatuksia kirkkoon liittymisestä, neljä vuotta sitten ei osaa sanoa -osuus oli 1 %, nyt 9 %. Mielestäni näin isot muutokset selittyvät tällä menetelmällä. Mutta kuten kansliapäällikkö tuossa totesi, ei voi lähteä siitä, että kaikki muutokset johtuisivat tästä menetelmä-muutoksesta. Osa näistä negatiivisista trendeistä sekoittaa oikeastaan kaksi asiaa, sen, että jäsenet ovat passiivisempia ja sen että jäseniä on vähemmän. Esimerkiksi osallistuminen jumalanpalveluksiin tai jossain määrin ehkä yhteisvastuukeräyksen tuottokin olisi syytä suhteuttaa jäsenten määrään eikä kaikkiin suomalaisiin. On myös varmaan niin, että kaikkea toimintaa, varsinkaan uusia toimintamuotoja ei ole ihan täydellisesti dokumentoitu, vaikka tässä on hyvin kattavasti pyritty kuvaamaan kirkon toimintaa. Mutta kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tämä Haastettu kirkko on haastettu siinä mielessä, että joko kirkko on pielessä tai kansa on pielessä. Pitää muuttaa joko kirkkoa tai kansaa, koska niin suurelta tämä ihmisten vieraantuminen kirkosta tuntuu. Niiden osuus, jotka sanoivat aikaisemmin, että eivät voisi erota missään olosuhteissa, oli 38 %, nyt vain 19 %. Se kertoo siitä, että kirkon sanoma ei mene perille. Tässä hyvin vahvasti korostuu kirkon rooli auttajana. Se on hyvin keskeinen syy kuulua kirkkoon. Sitä voi tietysti tulkita osin oikeutetusti sillä, että se on osa tätä kristillistä perinnettä ja kertoo eräällä tavalla siitä, että ihmiset sitoutuvat kristillisiin arvoihin. Toisaalta ajattelen, että siinä voi olla kysymys myös siitä, että olemme vaurastuneet, meillä on entistä laajempia ja parempia julkisia palveluita, mutta kuitenkin ihmisten kärsimys ei ole poistunut mihinkään. Itse asiassa saamme tietoa kärsimyksistä läheltä sosiaalisen median kautta ja vähän kauempaa muun median kautta entistä enemmän. Ihmiset tulevat entistä tietoisemmiksi sellaisista kärsimyksistä, joita he eivät itse pysty lievittämään ja tällöin kirkon kaltaisen organisaation, joka omalla toiminnallaan ja omilla arvoillaan edistää kärsimykseen puuttumista, se herättää kiinnostusta ja arvostusta ja halua kuulua sellaiseen yhteisöön. Tätä varmaan selittää se kiinnostava havainto, miten myönteisesti ihmiset suhtautuvat Pelastusarmeijaan. Sen sijaan tuntuu siltä, että dogmaattinen käsitys kristinuskosta on erittäin vahvasti haastettu. Tällaisessa internet-maailmassa ihmiset hukkuvat tietoon ja myös kirkon viestintä hukkuu tähän tiedon tulvaan. Aika hätkähdyttävä luku on se, että nuorista aikuisista 15 % uskoo kristinuskon Jumalaan. Tarvittaisiinko jonkinlainen laajempi käsitys tai vähän matalampi kynnys tähän kirkkoon kuulumiseen. Täällä aika kovasti arvosteltiin tätä joogan mukaan ottamista seurakuntien toimintaa, mutta ehkä sitä voisi miettiä uudellakin tavalla. Viestintäympäristö on muuttunut hyvin radikaalisti ja on kiinnostavaa, että sitä on kuvattu aika laajasti tässä raportissa ja tuntuu, että sillä alueella ollaan tekemässä paljon. Mutta se, että ihmisten asenteet ovat muuttuneet, ei välttämättä kerro siitä, että kirkon toiminta olisi epäonnistunut. Kysymys on siitä, että tietoa ja vuorovaikutusta on paljon, paljon enemmän kuin aikaisemmin. Kirkon asema tässä tiedon tulvassa on muuttunut. Pidän hyvin ongelmallisena sitä, että jos tiedon, sivistyksen ja vaurauden lisääntyminen tulkitaan jollakin tavalla vahingolliseksi kehitykseksi kirkolle tai kristinuskolle. Pikemminkin haluaisin nähdä, että nämä ovat myönteisiä asioita. Tällaisina pienempinä hajahuomioina, tuntuu siltä, että tästä raportista tulee edelleen esiin se, että perheet ovat painopisteenä kirkon työssä vaikka kuitenkin valtaosa suomalaisista elää sinkkuina ja siellä olisi tätä suurta potentiaalia. Nuoret aikuiset ovat tietynlaisessa mustassa aukossa tämän isosajan loppumisen jälkeen ja sen jälkeen kun olisi hetki solmia avioliitto. Tässä tuntuu, että näitä toimintamuotoja ei ole. Se, mikä on itselleni ollut hyvin läheinen toimintamuoto, on diakoniatyö. Siinä olen aika huolestunut siitä, että diakonian asiakaskontaktit vähentyneet niin dramaattisesti samaan aikaan kuin ihmisille on tullut entistä tärkeämmäksi kuulua kirkkoon sen takia, että kirkko tekee hyviä asioita. Sivulta 197 käy ilmi, että 2003 diakoniatyön asiakaskontakteja oli vähän vajaa 300 000, kun taas 2011 näitä oli vajaa 200 000 - eli noin kolmanneksen lasku. Ainoa virhe, jonka tästä raportista löysin, on sivulla 199, jossa muutosluvut on esitetty plussina, vaikka todellisuudessa kaikki asiakaskontaktit kaikissa hiippakunnissa ovat vähentyneet. Tässä miinuskirjassa yksi harvoista plusluvuista oli se, että soitinyhtyeiden määrä oli noussut lähes puolella, 47 %. Kansliapäällikkö aloitti puheensa siitä, että kirkko on haastettu ja selviytynyt monista aikaisemmistakin haasteista, darwinismista ja vasemmistoradikalismista ja vaikka mistä. En usko, että nämä nykyisetkään haasteet ovat ylittämättömiä. Asetin itselleni kysymyksen, että millainen kirkon sitten pitäisi olla. On sanonta, että "kirkko ei saisi kulkea yläpuolella eikä alapuolella, ei takana vaan rinnalla". Kirkon pitäisi olla auttava, tukeva, rohkaiseva, alatien kirkko, joka saa uskottavuutensa teoista.



Paluu