Karhulan Sunilan asuinalue ja sellutehdas ovat Alvar Aallon funktionalistisen arkkitehtuurin suurtyö 1930-luvun lopulta. Kokonaisuutta hallitseva keskus on rannan korkean kallion päällä sijaitseva tehtaan päärakennus. Erityistä on, että rakennus muistuttaa muodoltaan goottilaista katedraalia päätytorneineen.

Yhteys tuskin oli sattuma. Muodollaan, jota maasta ylöspäin säteitten tavoin kohoavat puunkuljettimet tehostivat, tehdas julisti uudenlaista uskoa. Se oli teknis-taloudellisen kulttuurin ja homo economicuksen, taloudellisen ihmisen, pyhäkkö. Se julisti tehokkuutta ja edistystä, joitten varassa ihminen tuli luomaan uuden uljaan tulevaisuuden.

Katedraalina Sunilan tehtaan saattoi ajatella kilpailevan toisella kalliolla seisovan Kymin kirkon kanssa. Tällöin se näkyi merkkinä kehityksestä, jossa homo economicus astuu vanhaa maailmaa hallinneen homo religiosuksen, uskonnollisen ihmisen, tilalle.

Todellisuudessa suhde oli monimutkaisempi.

Alvar Aallon muotokieli ja sen edistysusko tuskin suoraan vaikuttivat siihen, kävivätkö tehtaan työläiset, toimihenkilöt tai johto Kymin kirkossa vai eivät, saati siihen, erosivatko ihmiset kirkosta vai pysyivätkö jäseninä.

Bärnäs cellulosafabrik i Karhula är Alvar Aaltos funktionalistiskt storverk från 1930-talet. Huvudbyggnaden påminner om en gotisk katedral för homo economicus, den ekonomiska människan. Den förkunnade om effektivet och kraft med vars hjälp människan kunde skapa en ny djärv framtid. Den såg ut att vara ett tecken på en utveckling, där homo economicus trädde i stället för homo religiosus, som härskat i den gamla världen och vars symbol stod på en klippa inte långt därifrån, nämligen Kymmene kyrka. Men i verkligheten är relationen mera komplicerad än så.

Ihmisille tehdas toi työtä ja toimeentuloa. Se kasvatti vaurautta. Sunila oli osa samaa kertomusta, jonka merkeissä lähdettiin sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen. Kun rakennettiin lapsille parempaa elämää, tarvittiin työtä, kauppaa ja taloudellista toimeliaisuutta. Nykyinen elintasomme on kasvanut siitä tulevaisuudenuskosta, jota Sunilan sellutehdas ilmensi. Mutta vain sen varassa hyvinvointiyhteiskunta ei ole syntynyt. Varsinainen kantovoima on ollut inhimillinen ja eettinen, vakaumus siitä, että hyvinvointi, koulutus, terveydenhoito ja elämän perusturva kuuluvat kaikille, erottelematta, ja niistä on yhteisesti ja yhteisvastuullisesti huolehdittava. Vakaumus kasvoi luterilaisesta kristillisyydestä. Sen merkkinä maisemassa oli Kymin kirkko.

Suomalaisen vaurauden kasvu on yhtä kaikki kertomusta länsimaisen homo economicuksen voittokulusta. Kirkko ei ole kertomuksen ulkopuolella. Kirkon itseymmärryksen kannalta on olennaista tunnistaa ja tunnustaa oma rooli tässä kertomuksessa.

Kirkkomme on globaalissa perspektiivissä vauras kirkko siitä huolimatta, että monet seurakunnat nyt kamppailevat niukkenevien resurssien kanssa. Olemme sellaisen kulttuurin ja elämäntavan kirkko, joka syö ihmiskunnan yhteisestä kakusta suuremman osuuden kuin kuuluisi. Kirkko ei ole rikas suomalaisessa katsannossa, mutta globaalissa katsannossa kyllä.

Vaurauden keskellä on hyvä lukea Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Se muistuttaa, että Jumalan tahto ei toteudu siten, että lisätään eväitä rikkaan miehen pöydälle, jotta Lasarukselle putoaisi enemmän. On kyse oikeudenmukaisuudesta, ei almuista. Kirkkona istumme itse rikkaan miehen pöydässä.

Sunilan sellutehdas toimii edelleen, vaikka moni muu on suljettu. Nyt katedraalin muoto peittyy uudisrakennusten taakse. Tietotekniikka ohjaa tuotantoprosesseja. Talouden painopiste on siirtynyt tuotantotaloudesta globaaleille pääomamarkkinoille. Homo economicuksen kertomusta kerrotaan nyt pankkien sijoitusosaston saleissa ja kauppakeskusten käytävillä.

Kertomuksen ytimeen kuuluu luottamus jatkuvaan kasvuun. Kun se hiipuu, kuten tällä hetkellä, hyvinvoinnin eettinen perusta on entistä tärkeämpi. Samalla horisontissa siintää toinen, homo economicukselle sietämättömän ristiriitainen näköala: kyltymätön kasvu ei rajallisessa maailmassa ole mahdollinen.

Tässä tilanteessa näyttää nimenomaan puhe taloudesta ja talouden vaikeuksista korostuvan. Talous on se ikkuna, josta yhteisen elämän ehtoja tarkastellaan ja tulkitaan. Sen valossa katsotaan muita elämänalueita. Elämme entistä selkeämmin homo economicuksen kulttuurissa, vaikka sen tulevaisuutta varjostaa epävarmuus.

Homo economicus on ihminen, joka pyrkii välittömään ja tunnistettavaan hyötyyn. Hyöty voidaan parhaiten saavuttaa kilpailun avulla. Sama ajattelumalli ohjaa sekä tuotantoa että kulutusta. Kuluttajan oletetaan poimivan markkinoilta sen, mikä tuottaa mielihyvää tai hyötyä juuri nyt, ja viskaavan pois sen, mikä ei sitä tee. Hyöty on kulutusmarkkinoilla saatava yhtä nopeasti kuin niissä yrityksissä, joissa tulosta arvioidaan, ei kvartaaleittain vaan viikoittain. Historia ja tulevaisuus menettävät merkitystään.

Tällaisen kulttuurin vahvistuminen voi olla, ei selitys, mutta yksi tausta myös sellaisille kirkosta eroamisen aalloille, joita viime aikoina on nähty.

Kyrkan står inte utanför utan mitt inne i den västerländska homo economicus segertåg. I ett globalt perspektiv är kyrkan rik mitt i sina krympande ekonomiska resurser och har ett ansvar för att rättfärdigheten realiseras i världen. Det sker inte genom att vi samlar mer på den rike mannens bord så att Lasarus skall få mera smulor, utan så att vi inser att en gränslös tillväxt inte är möjlig i en begränsad värld.

Den här tillväxtkulturen är inte en förklaring men kan vara en bakgrundsfaktor till de överraskande vågor av utträde ur kyrkan, som vi har sett på senare tid.

Homo economicuksen kulttuuri on osa sitä ilmaa, jota hengitämme. Se on meissä, myös kirkossa. Mekin joudumme kysymään, miten ja millainen talous hallitsee näkymäämme. Joka tapauksessa tässä kulttuurissa elävien ihmisten ilot ja kivut, pelastuksen toivo ja kadotuksen pelko muovaavat kirkkona elämisen tapaa ja uskon tulkintaa. On luontevaa, että uudet kirkkorakennukset sulautuvat kauppakeskusten kokonaisuuteen.

Sunilan tehdaskatedraalin kaltaiset julistukset ovat joskus saattaneet saada tulkitsemaan koko talouselämän sekularisaation ilmentymäksi. Kirkolla ei kuitenkaan ole mitään syytä väheksyä tai kääntää selkäänsä taloudelliselle toiminnalle ja talouselämälle. Modernin talouden juuria on myös kirkon piirissä, Anders Chydenius hyvänä esimerkkinä. Homo economicusta tarvitaan. Tarvitaan toimivia markkinoita, tarvitaan ihmisiä, jotka ottavat taloudesta ja yrityksistä vastuuta. Tarvitaan työtä, ruokaa, vaatteita, asuntoja, toimeentuloa. Talous ei ole hyvän elämän päämäärä, jonka perusteella arvot määritellään, mutta se on välttämätön väline.

Opetuskertomuksissaan myös Jeesus kuvasi usein aikansa talouselämää. Hän kertoi viisaista taloudenhoitajista. Se kuului elämään Jumalan maailmassa. Elämä on kokonaisuus. Jeesus ei anna käytännön ohjeita kaupankäyntiin. Ei ole olemassa erikseen kristillistä taloutta.

Mutta talous on nähtävä koko elämän perspektiivissä. Talouden lait eivät ole luonnonlakeja, niitä muokkaavat arvot, ihmiskäsitykset, asenteet ja ihmisten päätökset. Kultainen sääntö etiikan ja hyvän elämän perustana pätee myös talouselämässä. Ei voida ajatella, että ahneus olisi muualla elämässä eettisesti väärin, mutta talouden alueella sallittua ja jopa toivottavaa. Yhtä kestämätön on ajatus, että sukupuolten tasa-arvon tulee vallita muussa elämässä mutta uskonnon alueella ei.

Asetelma on vaikea, koska elämme sellaisen taloudellisen järjestelmän sisällä, jonka käyttövoimaksi ahneus on muodostunut. Se on yksi ulottuvuus monitahoisista eettisistä kysymyksistä, joitten keskellä talouselämässä ollaan. Siksi on syytä toivottaa tervetulleeksi tasaveroinen ja vakava keskustelu talouselämän etiikasta. Talous ei ole vain ekonomistien asia. Keskusteluun on monilla talouden parissa toimivilla halua ja valmiutta. Kirkko itse on toimija saman talouden piirissä, ei siitä erillään. Pyrkimys kehittää vastuullista sijoittamista ja kannustaa siihen on osallistumista tähän eettiseen keskusteluun.

Homo economicuksen kulttuurissa Jeesuksen sanoista hankalimmat ovat ne, joissa hän ankarasti ja suorasukaisesti varoittaa rikkaudesta. ”Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa”, ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Niitä ei voi selittää pois. Niiden peiliin on rohjettava katsoa.

Puheessa taloudesta näyttää usein kuin globaalit finanssimarkkinat olisivat arvaamaton ja oikukas hallitsija, joka määrittelee elämän ehdot. Ehdot edellyttävät kansallisen kokonaisuuden ensisijaiseksi tehtäväksi kilpailukyvystä huolehtimisen. Yhteisten ja yksityisten toimintojen arviointikriteeriksi tulee se, mikä palvelee tätä tehtävää. Niin kilpailun ja mitattavan tehokkuuden arvot valuvat vähitellen kaikille elämänalueille. Elämästä näyttää muodostuvan pärjäämisen ja menestyskilpailun näyttämö. Näillä ehdoilla luodaan vaurautta ja hyvinvointia.

Kilpailussa aina toiset voittavat ja toiset häviävät. Asenteisiin on hiipinyt tähän suostuminen: heikoimmat jäävät ulkopuolelle, se on ikävä mutta väistämätön hinta enemmistön menestymisestä kovan kilpailun maailmassa.

Tämän keskellä tarvitaan lujaa eetosta. Jeesuksen varoitus rikkaudesta haastaa kirkkoa vahvistamaan profeetallisen diakonian ääntä. Seurakuntavaalien yhteydessä on kysytty kirkon rikkauksista, mitä ja missä ne ovat. Onko meillä rohkeutta ja uskottavuutta vastata niin kuin pyhä Laurentius Roomassa? Kun häneltä tivattiin kirkon rikkauksia, hän toi esille kaikki kaupungin onnettomat, itseään häpeävät, rujot ja kelkasta pudonneet ja sanoi: tässä on kirkon aarre. Vastaammeko niin vai tyydymmekö sanomaan, että kolhitut ja rikkirevityt ihmiset ovat kirkon palvelujen kohteita ja tarvitsemme varoja tuottaaksemme palveluita? Homo economicus vastaa jälkimmäisellä tavalla.

Homo economicuksen ajattelumallit, mielikuvat ja kieli imeytyvät myös kirkkoon. Puhutaan kirkon tuotteesta, ihmisistä palveluiden asiakkaina ja organisaatioista tehokkuuden, toimintamäärän ja mitattavien tavoitteiden kannalta. Myönnän toki: tämä on saanut hyvää aikaan. Asiakaslähtöisyys on merkinnyt kirkon jäsenten todellisuuden huomioimista ja antautumista keskusteluun autoritatiivisen opetuksen sijasta. Johtaminen on vahvistunut ja toiminnan tavoitteellisuus ymmärretty uudella tavalla.

Samalla kirkko on tahtoen tai tahtomatta alkanut näkyä yhtenä toimijana markkinoilla: katsomusmarkkinoilla, uskontojen markkinoilla tai elämysten ja palvelujen markkinoilla. Ihmisille näillä markkinoilla jää vain valintoja tekevän kuluttajan osa.

Kirkko on osa homo economicuksen kulttuuria, väistämättä. Mutta syvimmältään kirkko edustaa kokonaan muuta. Siksi on lujasti ja päättäväisesti pidettävä huolta siitä, että elämän perussuhteet eivät näy markkinasuhteina. Lapsi ei osta vanhemmiltaan kasvatuspalveluita. Kun hengitän, en ole ilmakehän asiakas. Elämänilolla ja mielekkyydellä ei ole markkinahintaa. Luottamus ja anteeksianto eivät ole kaupattavissa. Suhde Jumalaan ei ole markkinasuhde.

Luterilaisen Maailmanliiton yleiskokous pidetään reformaation merkkivuonna 2017 Namibiassa Windhoekissa. Tunnus on luterilaisuuden ytimestä: Jumalan armon vapauttamat. Alateemat ovat salvation – not for sale; human beings – not for sale; creation – not for sale. Pelastus ei ole kauppatavaraa, ihmiset eivät ole kauppatavaraa, luomakunta ei ole kauppatavaraa.

Lutherska världsförbundets generalförsamling hålls i Windhoek i Namibien under reformationens märkesår 2017. Temat är hämtat från själva kärnan i den lutherska tron: Befriade genom Guds nåd. Underrubrikerna är Frälsningen – inte till salu, människorna – inte till salu, skapelsen – inte till salu. Frälsningen är inte en handelsvara.

Nyt ei muistuteta anekaupasta eikä rakenneta vastakkainasettelua katoliseen kirkkoon päin. Nyt puhutaan sellaisesta, joka on kirkoille yhteistä. Kuulen tässä globaalin etelän kirkkojen viestin vauraiden lännen kirkkojen suuntaan, meidän suuntaamme. Samalla kuulen rohkaisevan ajankohtaisen ja välttämättömän profeetallisen äänen, jota tarvitsemme sekä itsemme takia että sen elämänmuodon takia, jonka keskellä ja osana me kirkkona nyt olemme. Pelastus ei ole kauppatavaraa.

Joskus, kun työpaikka menee alta ja velat painavat, talouden suuri kertomus saattaa näyttää ainoalta merkitykselliseltä. Mutta silti talous on vain osa elämää. Jumala ei luonut ihmistä maksimaalista hyötyä tavoittelevaksi olennoksi. Ihminen tarvitsee toista, ei hyötyäkseen vaan koska on ihminen. Jokainen on myös rakastava, leikkivä, myötätuntoa tunteva, uskova, hiljentyvä ja toivova ihminen. Kun vuoden aikana on keskusteltu arkipyhistä, siinä on syvimmältään ollut kysymys juuri tästä. Ei siitä, että taloudella ei olisi väliä, vaan siitä, että kaikkea elämässä ei voi mitata talouden kriteerein. Viime kädessä elämä ei ole talouden varassa. On olemassa vielä perustavampaa; siihen kertomukseen kirkkovuosi ja sen pyhät ankkuroituvat.

En tiedä, miten kauan Sunilan tehdas pyörii. Toivon, että pitkään. Arvelen kuitenkin Kymin kirkon toimivan pitempään. Joka tapauksessa se kertoo rakennuksena paljon pitemmästä ja syvemmästä.

Kirkkona elämisen ydin tässäkin kulttuurissa tiivistyy, kun kirkoissa kokoonnutaan jumalanpalvelukseen, pysähdytään Jumalan ja sanan eteen ja polvistutaan ehtoollispöytään. Olipa kyse Kymin kirkosta, Matteuksenkirkosta Helsingin Itäkeskuksessa tai Windhoekin Kristuksen kirkosta, siinä kaiken tämän keskellä toteutuu ihmisen perussuhde, suhde koko olemassaolon ytimeen. Siinä, kun ihminen polvistuu Herransa eteen, ei olla asiakasrajapinnalla.

Med dessa ord och tankar förklarar jag den här sessionen öppnad. Näillä ajatuksilla avaan tämän istuntokauden ja toivotan edustajat tervetulleiksi kirkolliskokouksen työskentelyyn.


Paluu