Puheenvuoro Huokuna Pekka

Puheenvuoro

Huokuna Pekka, edustaja

Otsikko:
Kirkkoherranvaalia koskevien kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 1/2009)

Täysistunto:
Maanantaina 4 päivänä toukokuuta 2009 klo 13.00

Teksti:
Herra arkkipiispa, hyvät ystävät. Laskeskelin, että olen ollut kirkkoherrana yli 18 vuotta kahdessa eri seurakunnassa. Asia tuntuu aika läheiseltä sen takia. Olen myös lääninrovastina kahdeksan muun kirkkoherran esimies. Olen itse hakenut kirkkoherranvirkaa puolenkymmentä kertaa, kaksi kertaa olen tullut valituksi, kaksi kertaa olen jäänyt kunniakkaasti pronssille ja kerran ymmärsin ajoissa, että vaalisijaa on turha toivoa ja otin paperini pois. Vaalit ovat olleet hyvin erilaisia, 80-luvun lopulla hain parin tuhannen asukkaan seurakuntaan ja nyt 2000-luvulla olen uskaltanut hakea yli 30 000 asukkaan seurakuntaan. Jokainen näistä hakemuksista on merkinnyt vähintään kahdeksan tai yhdeksän kuukauden loputonta miettimistä, jännitystä ja unettomia öitä. Ja varsinkin viime aikoina näissä vaaleissa julkisuudella on ollut varsin suuri merkitys. Välillä on tuntunut, että julkisuus on ollut määräävin tekijä koko vaalissa ja siihen liittyvissä järjestelyissä. Uskon, että jokainen, joka on viime vuosina kirkkoherranvirkaan vaalin kautta valituksi tullut, tietää, että kevyestä prosessista ei ole kysymys. Saattaa olla niinkin, että vaalitavan uudistuspaineet nousevat osittain näistä kokemuksista, siis näistä hakijan kokemuksista. Joka tapauksessa luulen, että kun puhutaan kirkkoherran vaalitavasta, on hyvä huomata, että sitä ei pidä tarkastella pelkästään juridiikan tai hallintoteorian kannalta, asiassa on joitakin muitakin puolia.

Olin kirkkohallituksen täysistunnon jäsenenä tätä asiaa käsittelemässä ja haluan liittyä niihin näkökohtiin, jotka piispa Salmi ja edustaja Perttula ovat tässä jo tuoneet esille. Haluan kuitenkin ottaa vielä esille joitakin näkökulmia. Vaalitavan muuttamisen tarkoituksena lienee pitkällä tähtäimellä vaikuttaa seurakuntien toiminnan tehostamiseen nimenomaan johtajuutta tukemalla. Tavoitteena vaalissa tulee olla parhaan mahdollisen hakijan valinta kirkkoherran vaativaan tehtävään. Jossain mielessä tämän esityksen sisältö on kuitenkin lähtökohtaisesti jo myöhässä. Nimittäin oma mielikuvani viime aikoina olleista useista kirkkoherranvaaleista on se, että niissä ehkä on valittu hakijoista paras, mutta ei parasta mahdollista viranhaltijaa. Tarkoitan sitä, että perusongelma joskus näyttää olevan siinä, ettei niitä hakijoita kovin paljon ilmesty. Pahimmassa tapauksessa seurakunta joutuu valitsemaan paimenensa parista sellaisesta hakijasta, joiden kyvyt viittaavat aivan muualle kuin vaativaan johtajan tehtävään. Jos sitten vaalitapa vielä aiheuttaa sen, että näistä kahdesta valitaan se vähemmän sopiva, on asialle varmasti syytä tehdä jotakin. Toisaalta mielestäni johtamisen ongelmia ei voi yksiselitteisesti ratkaista pelkästään vaalitapaa muuttamalla. Esitetty muutos tuo parannusta joihinkin asioihin, mutta vastaavasti aiheuttaa lisäongelmia toisaalla, kuten puheenvuoroissa on jo pitkin päivää esitetty. Itse asiassa noiden molempien vaalitapojen perusongelmat ovat aika lailla samoja riippumatta siitä, pääseekö uurnille pieni porukka vai liki kaikki halukkaat. Mitä prosentteihin tulee, niin on huomattava, että papinvaaleissa nykyisinkin liki 100 prosenttia halukkaista äänioikeutetuista pääsee äänestämään ja käyttämään äänioikeuttaan. Kun lukee näitä lausuntoja, joita tästä esityksestä on annettu, voi huomata, että yksimielistä kantaa asiaan ei varmaan ole, niin kuin täällä on jo tuotu esille. Asiaa voisi lähteä miettimään toisestakin päästä, jos vaalitavan muutos ei ongelmia poista. Suurin ongelma on nähdäkseni siinä, että kirkkoherralle asetetaan nykyään hyvin suuria vaatimuksia viranhoitoon. Vaatimuksia ja paineita on esityksessäkin kuvattu. Asiaa voisi lähteä hoitamaan joko niin, että pienennetään tehtävien määrää, vähennetään vastuuta tai sitten parannetaan viranhaltijan motivaatiota ja valmiuksia selvitä näistä haasteista. Mutta viime kädessä kuitenkin oleellinen kysymys on edelleen se, miten vältetään se, että fiksut ja kyvykkäät papit, naiset ja miehet, eivät lähde ylipäänsä kirkkoherranvirkoja hakemaan, vaan hakeutuvat mieluummin muihin tehtäviin. Jotakin asialle on tehtävä. En usko, että vaalitavan muutos sellaisenaan tuo tähän kokonaisratkaisua.

En pidä realistisena enkä kokonaisuuden kannalta hyvänä kirkkoherran varsinaisten johtamistehtävien olennaista vähentämistä tai siirtämistä niitä muille viranhaltijoille. Sen sijaan erilaisin yhteistyöratkaisuin ja tukipalveluin on mahdollista keventää rutiiniluontoisen hallintotyön määrää. Se on mahdollista nyt jo erityisesti seurakuntayhtymissä, mutta yhteistyötä kehittämällä on mahdollisuus saada myös lisähyötyjä. Toisekseen on edelleen jatkettava kirkkoherrojen johtamisvalmiuksien parantamista yhtäältä koulutuksella ja toisaalta edellyttämällä virkaa hakevilta jo käytännön valmiuksia alalle, kuten tässä keskustelussa on todettu. Rakennemuutokset johtanevat yhä enenevässä määrin siihen, että kirkkoherrojen virkojen määrä vähenee ja vastaavasti johtamiselle asetettavat vaatimukset kasvavat. Silloin on huolehdittava niinkin yksinkertaisista asioista kuin siitä, että johtajalla on tarvittavat työkalut ja työvälineet kunnossa. Tuntuu ikävältä, jos isonkin seurakunnan kirkkoherra joutuu itse hoitamaan sellaisia rutiinitehtäviä, jotka joku muu hoitaisi ehkä paremminkin. Palkkauskin vaikuttaa motivaatioon, ehkä siinäkin on syytä tarkastella vastuun ja työn vaativuuden suhdetta siitä maksettavaan korvaukseen. Tiedän, että monen kollegan mielestä tässäkin asiassa voisi olla parantamisen varaa.

Mitä sitten on itse vaalitavasta ajateltava. Tässä on tuotu hyvin esille se, että kansanvaalista luopumalla menetetään jotakin hyvin arvokasta. Saadaanko välillisessä vaalissa tilalle jotain parempaa, jää ehkä nähtäväksi. Kansalaisyhteiskunnan perusteisiin kuuluva ja kirkon perinteessä vahvasti esillä ollut kansanvaali on ainakin teoriassa ja monin paikoin käytännössäkin nostanut kirkon asiat yleiseen keskusteluun paikkakunnalla. Tämä keskustelu on myös vahvistanut seurakunnan roolia ja merkitystä alueellaan. Itse olen kokenut omissa vaalikokemuksissani, että kansanvaali on tukenut kirkkoherraa hänen viranhoidossaan. On eri asia saada virkaansa valtakirja kansalta kuin valtuuston enemmistöltä. Välillinen vaali voi toisaalta antaa työkaluja arvioida kirkkoherraksi hakeneen pätevyyttä, mutta pahimmillaan voi omalta osaltaan olla ajamassa kirkkoa ja seurakuntaa marginaaliin yhteiskunnassa. Ajattelen sillä tavalla, kuten aikaisemmin jo muun muassa edustaja Sahi on esittänyt, että olisi hyödyllistä jatkovalmisteluissa selvittää olisiko kuitenkin mahdollista sitoa vaalitapa seurakunnan kokoon tai tyyppiin. Toki niin, että sitä ei valtuusto tai mikään muukaan hallintoelin joka kerta erikseen pohtisi, vaan että se olisi jotenkin määritelty seurakunnan luonteen mukaisesti pysyvästi. Myös tuomiokapitulin suorittaman ehdokkaiden arvioinnin painoarvon lisäämistä voisi ehkä harkita, samalla kun on syytä miettiä neljännestä vaalisijasta luopumista. Lisäksi kirkossa kaiken kaikkiaan on mielestäni ryhdyttävä sellaisiin toimiin, joilla avoinna oleviin virkoihin saadaan päteviä, innostuneita ja motivoituneita hakijoita.

Paluu