Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 13 toukokuuta 2016 klo 9:15

Teksti:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud. Tämän kirkolliskokouksen ensimmäinen istuntokausi on nyt tullut päätökseen, ja olemme saaneet käsitellyksi tälle viikolle tarkoitetut asiat. Seurakunnissa kulunut talvi on ollut sellainen, jossa seurakunnat ovat aktiivisesti ja monin tavoin ja nopeasti tarttuneet kotoutumisen kysymyksiin. Tukeneet kotoutumisessa turvapaikanhakijoina, pakolaisina tai muulla tavoin maahan tulleita. Se on ollut eräänlaisena taustahorisonttina, kun olen seurannut tämän viikon työskentelyä ja tämän viikon elämää täällä. Koska on kuitenkin niin, että ihmisten kesken asiat aina tapahtuvat jotenkin samankaltaisesti, olipa sitten kysymys maahanmuuttajista tai kirkolliskokousedustajista, niin olen katsellut vähän sitä, että mitä mahtaa olla kotoutuminen maahan nimeltä kirkolliskokous. Ja siinäkin on näkynyt, että kotoutuminen alkaa heti, kun saavutaan. Siis välittömästi. Ja se alkaa ensimmäisillä inhimillisillä kontakteilla. Ja täällä se tapahtui niin, että kun tavattiin, kun tultiin, niin käteltiin. Esiteltiin, käteltiin ja saatiin ensimmäinen inhimillinen kontakti, ensimmäinen osa kotoutumista tähän kirkolliskokoukseen. Ja sitten on myöskin ollut selvää, että kotoutuminen koskee sekä niitä, jotka ovat ennen olleet, että niitä, jotka tulevat nyt. Kotoutuminen on yhteinen asia, eikä vain uusien asia. Vaan me kaikki kotoudumme nyt toimimaan tällä joukolla, elämään tällä joukolla yhdessä. Ja sitten seuraava asia kotoutumisessa on ollut pelisääntöjen oppiminen. Siis se, että miten täällä toimitaan. Ja sitä seuraava on ollut se, että löytyy kullekin oma paikka ja tehtävä. Että kukaan ei jää tehtävien ulkopuolelle, vaan että mahdollisimman nopeasti löytyy se paikka, jossa itse kutakin tarvitaan. Täällä se on tapahtunut valiokuntiin jakona, puheenjohtajien valintana ja niin edelleen. Siis järjestäytymisenä. Voi jo tästä kokemuksesta ajatella, mitä merkitsisi, jos jäisi tarpeettomana ulkopuolelle. Ja sitten kotoutuminen on edellyttänyt arkista kanssakäymistä. Siis ruokailuja ja lentopalloa, sählyä, karaokea, mitä se nyt sitten ikinä onkin ollut. Ilman sitä, ilman arkista, tavallista kanssakäymistä kotoutuminen myöskään kirkolliskokoukseen ei ole mahdollista. Ja kotoutumisessa myöskin täällä näkyy se, että alkuun joku voi toiselle näyttäytyä jonkin taustan edustajana. Siis hiippakunnan tai herätysliikkeen tai ajattelutavan edustajana.

Mutta vähitellen, kun kotoudutaan, alkavat erottua ihmisten kasvot, ja alkaa paljastua ja näkyä se, että kukaan ei oikeastaan ole yksinomaan oman taustansa edustaja. Vaan kukin tuo mukanaan ja kullakin on olemassa jokaisessa tilanteessa, jokaisessa vuorovaikutuksessa, omat ilonaiheensa, omat pelkonsa, oma tapansa olla, oma pyhänsä, oma tapansa suhtautua elämään. Vasta kun tulee se kokemus, että myöskin minulla on oikeus ja lupa olla muuta kuin vain oman taustani edustaja, vasta sitten kotoutuminen on mahdollista. Ja loppujen lopuksi kyse ei ole, ei täällä, ei seurakunnissa, ei ole kysymys jostain sellaisesta asiasta, jonka voisi ikään kuin suorittaa ja sanoa, että nyt olen suorittanut kotoutumisen ja saan siitä diplomit hyvin tai huonoin arvosanoin, vaan kyse on vierauden ja ulkopuolisuuden kokemuksen murtamisesta. Josta vastuu ei ole vain tai ensi sijassa yhden yksilön, vaan koko yhteisön, koko kirkolliskokouksen. Ja silti ajattelen, että meille täälläkin jää olemaan sellainen kokemus ja sellainen tilanne, jossa ei lopulta ole aivan kokonaan kotona täällä. Neljä vuotta tulevat merkitsemään sitä, että tuntuu entistä kotoisammalta. Mutta koko ajan jokainen meistä on myöskin muualla. Kukaan meistä ei ole täälläkään pelkästään kirkolliskokousedustaja, vaan oma mieli liikkuu koko ajan myös kotimaisemissa, työtehtävissä samaan aikaan. Kotoutuminen ei tarkoita sitä, että voisi jättää jotakin, tai tarvitsisi jättää jotakin ulkopuolelle tai taakse. Samalla tavalla kuin maahanmuuttajien tilanteessa, täytyy ymmärtää, että ihmisen oleminen ja identiteetti rakentuu koko ajan kahdesta asiasta. Siitä, missä on nyt ja siitä, mihin liittyvät muistot ja mieli ja se, mikä on mielen maailmassa tällä hetkellä tärkeää. Hienolla sanalla tällaista identiteettiä, kahteen maisemaan samanaikaisesti liittyvää identiteettiä, sanotaan - itse asiassa raamatullisesta taustasta tutulla sanalla - diasporaidentiteetiksi. Sellaista me kannamme kaikki koko ajan, myöskin täällä. Minusta se on pikemminkin rikkaus kuin pulma. Ja sitten olen ajatellut nimenomaan tätä maata nimeltä kirkolliskokous, ajatellen, että millaisen näkymän koko tähän meidän yhdessä kotoutumisen toteutumiseen tai siinä tapahtuviin muutoksiin tuo se syvä ja laaja tausta, jonka Efesolaiskirje toteaa näin, ja se koskee siis meitä. "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät." Jumala tehköön meissä kotouttamistyötä.

Kiitos teille. Kiitos tästä viikosta kaikille kirkolliskokousedustajille. Kiitos teille, jotka olette ottaneet vastuuta valiokuntien puheenjohtajina. Erityinen kiitos varapuheenjohtajille, jotka olette hypänneet hienolla tavalla tämän kirkolliskokouksen ruoriin. Kiitos puhemiesneuvostolle, joka on aloittanut hyvällä ja rakentavalla tavalla työskentelynsä, ja pääsihteerille, joka on pitänyt meidät järjestyksessä ja huolehtinut siitä, että täällä asiat toteutuvat hyvällä ja asiallisella tavalla myöskin puheenjohtajan osalta. Kiitos koko henkilökunnalle: notaarille, sihteereille, tekniselle henkilökunnalle, toimistotyöntekijöille, kääntäjille, viestinnälle, siis tämä kokonaisuus rakentuu monen, monen ihmisen yhteisestä työpanoksesta. Kiitos kaikesta siitä. Ja opistolle kaikista näistä fasiliteeteistä, joista olemme saaneet nauttia ja vielä saamme, kuulemma, edustaja Orsilan puheitten mukaan, niin vielä saamme nauttia. Kiitos siis tästä viikosta. Vår Herres Jesu Kristi nåd, Guds kärlek och den Heliga Andens delaktighet vare med oss alla. Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Aamen.


Paluu