Puheenvuoro



Karttunen Elina, edustaja

Otsikko:
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
torstaina 10 päivänä marraskuuta 2016 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajakollegat. Kiitän myöskin osaltani tätä tulevaisuuskomitean mietinnän laatijoita laajasta ja uskoakseni tosi vaikuttavasta mietinnöstä. Viime kirkolliskokouskaudella jo 2014, aloite johti tähän ensimmäiseen tulevaisuusvaliokunnan lausuntoon, missä toivottiin perustetulta tulevaisuuskomitealta visioita kirkosta. Tulevaisuusvaliokunnan yhtenä tavoitteena oli kevyt organisaatio, jossa seurakuntalaisten osallisuus toteutuisi. Edustaja Harvala toi tästä hyviä näkökohtia. Komitea otti tehtäväkseen arvioida ja laatia ehdotus uudesta kirkon organisaatio- ja toimintamallista. Seurakuntaa kaiken perustana siis halutaan mietinnössä vahvistaa. Se on tullut monessa puheenvuorossa esille. Mietinnössä tavoitellaan seurakuntien tulevaisuuteen uutta toimintakulttuuria johtamisen ja henkilöstön koulutuksen keinoin. Tähän on syytä syventyä. Kannanotossa työntekijäkeskeisistä menettelytavoista toivotaan päästävän seurakuntalaisia arvostavaan ja hänestä lähtevään suuntaan. Seurakuntalaisten roolia kyllä korostetaan mietinnössä itsellisenä toimijana ja hänelle annetaan tilaa. Mietinnössä se tarkoittaa seurakuntalaisten vapaaehtoista osallistumista. Seurakuntalaisten toimintamahdollisuuksia ja vapaaehtoistyötä tarkastellaan seurakunnan toiminnasta käsin, siis seurakuntalaisen omasta tekemisestä käsin, mitä hän voisi tehdä ja toimia. Esitetään keinoiksi motivoivia haastavia tehtäviä ja oma-aloitteisia yhteisöjä. Mutta tämä on mielestäni julkisyhteisössä aivan liian vähän. Osallisuutta, ja osallistavaa seurakuntalaisuutta olisin toivonut pohdittavan kuitenkin enemmän. Onhan tulevaisuuden kirkkomme seurakuntalaisten varassa, ja myös jäsentensä maksama. Mitä seuraavaksi tarkoittaisi mietinnön pohdinta, että seurakuntalainen on täysivaltainen toimia. Toimijoita löytyy käytännössä herätysliikkeiden ja lähetysjärjestöjen sitoutumisissa, talkootyössä ja osallistumisissa. Mutta mielestäni työntekijän ja seurakuntalaisen ja luottamushenkilöiden keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä pitäisi meillä vielä tiivistää kirkon sisällä, sitä pitäisi voimistaa. Tämä työ tuo hyvinvointia ihan kaikille, ja merkityksellisyyttä. Uuden hallinnon, mitä tässä ollaan kehittämässä, pitäisi palvella työntekijää ja seurakuntalaista. Hallinnon suunnittelun pitäisi lähteä seurakuntalaisuudesta. Siksi kaikki hallinnon työ mitä suunnitellaan, pitäisi arvioida perustyöntekijän ja seurakuntalaisen paikalta. Hallinnossa kaikki kirkon tuki on tuotava mahdollisimman lähelle heitä. Mietinnössä ei pohdittu, kuinka seurakunnan hallinnossa seurakuntalaisen vaikutusmahdollisuuksia voitaisiin lisätä. Aloiteoikeus on vielä liian vähällä käytöllä. Nyt jo kirkkojärjestyksen mukaan edellytetään esimerkiksi seurakuntaneuvoston kuulemista muun muassa jo kiinteistöhankkeissa, mutta myös alueellista seurakuntalaisen suoraa kuulemista jo valmisteluvaiheessa pitäisi vahvistaa, esimerkiksi kiinteistöstä luovuttaessa tai rakennettaessa, tai uusia seurakuntaprosessejamme suunniteltaessa. Tämä edistää mielestäni sitä, mitä yhdessä puheenvuorossa tuotiin esiin kanalaisuudesta, myöskin mielestäni kansankirkkoa tässä mielessä. On kyse kansalaisten kirkon kehittymisestä. Silloin se tarkoittaisi seurakuntayhteisöä, jossa jäsenetkin ovat halutessaan rakentajia, eivätkä pelkästään me välilliset luottamushenkilöt. Siinä tulisi arvostaa eri kansalaisryhmiä päätöksenteossa, ja toiminnassa. Kirkon uudella toimintakulttuurilla, avoimella valmistelulla ja viestinnällä olisi siinä tehtävää. Puutun vielä keskustelussa esiin tulleeseen henkilöseurakuntamalliin. Sitä on tavoiteltu. Mielestäni se tarkoittaa isoa seurakuntaa, jolla on yhteinen hallinto. Ajatellaan että kukin seurakuntalainen voisi löytää paikkansa, sehän on hyvä. Henkilöseurakuntaan ajatellaan luotavan yhä profiloituneempia yhteisöjä, eriytymisen ajatellaan auttavan seurakuntalaisten kiinnittymisessä. Tässä mallissa on kuitenkin vaarana kansankirkon, eli yhteisen alttarin yhteyden ja yhteisen opin katoaminen. On nähtävissä jo nyt isommissa seurakuntayhtymissä seurakuntalaisten ja työntekijöiden eriytyminen omiksi itsellisiksi yhteisöikseen, jotka eivät enää tunne, eivätkä ymmärrä toisia yhteisöjä, ja seurakuntalaisia saman seurakunnan sisällä. Eriseuraisuudesta voi olla vaara irtautumiseen kokonaan ja senhän me olemme huomanneet käyneen tuolle luterilaiselle kirkolle muun muassa Yhdysvalloissa. Nyt tarvitaan muistutusta Lutherista ja reformaation päämääristä. Meillä pitäisi olla edelleen arvossa yleinen pappeus. Jos suotte, niin luen pätkän Efesolaiskirjeestä. "Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että evankeliumin julistajat, sekä paimenet, että opettajat varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen." Siis kaikki seurakunnan jäsenet. Nyt tämä tarkoittaa arvostavaa seurakuntalaisista lähtevää jumalanpalvelusta ja keskinäistä lähimmäisapua. Se on seurakuntalaisuutta, sisaruutta ja veljeyttä, missä me olemme Jumalan edessä kaikki samanarvoisia ja sovitusta vailla.



Paluu