Puheenvuoro
Kolehmainen Jari
,
edustaja
Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010
Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15
Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Käsissämme oleva perustevaliokunnan mietintö on mielestäni laadittu hyvin ja on sisällöltään sekä perusteluiltaan vakuuttava. Se osoittaa, että asia on pohdittu eri näkökulmat huomioiden. Siis todella siitä näkyy, että semmoisia kantoja mitä itsekin arvostan, siinä on otettu huomioon. Tästä kiitos valiokunnalle. Näin ollen mietintöä on helppo kannattaa hyväksyttäväksi. Haluaisin kuitenkin kiinnittää edustajien huomiota muutamiin yksityiskohtiin tässä mietinnössä, jos ne sillä tavalla sitten aikanaan saisi paremmin pontta toteutuakseen. Ja aluksi. Kirkollisessa perinteessä on tunnetusti käytetty usein vertauskuvia asioiden esille tuomiseen ja aattelimpa nyt kerran kokeilla itsekin tämmöistä. Katsotaan mihin se johtaa. Tätä mietintöä lukiessa tuli mieleen tämmöinen tarina. Kerrotaan tarinaa villin lännen valloituksesta. Uudistusmieliset eurooppalaiset saapuivat aikoinaan intiaanien maahan nykyisen USA:n itärannikolle. Siitä he lähtivät viemään uusia ajatuksiaan. Omasta mielestään niitä parhaita ja oikeita, kohti länttä, yhä syvemmälle, noiden alkuperäisten asukkaiden alueelle. He kohtasivat matkalla vastarintaa, hyvinkin voimakasta. Kun alkuperäiskansa ei hyväksynyt valkoisen miehen oppeja, tapoja ja ajatuksia, sitten tämä suuri valkoinen mies, niin kuin intiaanit valloittajia kutsuvat, lupasi intiaaneille sitä ja tätä. Kunhan intiaanit vain lopettaisivat vastarinnan ja mukautuisivat samaan muottiin. Suostuisivat uusiin ehtoihin sekä elämään heille varatuilla alueilla. He elivät valkoisten mielestä "lokoisaa" elämää näissä reservaateissa. Taisivat saada vielä kaupan päälle lasihelmiä ja peilejäkin, että olisivat oikein tyytyväisiä. Vähän hölmöinä pidettiin näitä alkuperäisasukkaita. Vastarinta loppui, mutta miten kävi näille lupauksille. Kaikki tiedämme, mikä oli lopputulos intiaanien kannalta. Reservaattiin ja tiukan komennon; alle lupaukset oli unohdettu.
Toivon, ettei kirkossamme lähdetä sille tielle, että tämän mietinnön hyväksymisen myötä siihen sisältyvät lupaukset, mm. omantunnon vapaudesta pian unohdetaan ja perinteiset vakaumukset ajetaan "reservaatteihin". Tämän mietinnön hyväksyminen kieltämättä aloittaa varmasti kirkossa vastaavanlaisen "lännen valloituksen". Mutta luotan, että nämä lupaukset mitä tässä mietinnössä annetaan, ne muistetaan ja lunastetaan myös tulevaisuudessa. Sillä sehän on sitä aitoa täälläkin kaivattua kirkon monimuotoisuutta. Käsissämme oleva mietintö on mielestäni hyvä kompromissi, jonka kanssa voidaan elää. Toivonkin, että linja säilyisi yhtenäisenä, niin kirkolla olisi esittää kirkolliskokouksen kautta yhteinen päätös asiasta. Haluan nostaa esille ja alleviivata muutamia kohtia tästä perusteellisesti laaditusta mietinnöstä, vaikka tiedän, että Teistä jokainen osaa itsekin niitä lukea. Niin haluan kuitenkin sieltä muutamia kohtia nostaa esille ja lainata, että jokainen todella ajattelisi, mitä se sitten jatkossa käytännön kannalta merkitsee ja ennen kaikkea mitä se velvoittaa, että nämä annetut lupaukset pidetään. Ensimmäisenä silmiini sattuu sivulla 4 tämmöinen kohta: "Papin velvollisuus on antaa esirukouksesta tilanteen luonteen mukainen kuva, siis velvollisuus antaa esirukouksesta tilanteen mukainen kuva ja pitää kiinni häntä sitovista ohjeista. Koska kirkossa vallitsee samaa sukupuolta olevien parisuhteista vastakkaisia käsityksiä, on tärkeä kunnioittaa papin ja muun kirkon työntekijän omantunnon vapautta". Tämä ei saa johtaa siihen, että jonkin ajan kuluttua papille tai työntekijälle näytetään ulko-ovea piispan toimesta, jos henkilö vetoaa omaantuntoonsa. Elikkä tämä lupaus, mikä tässä annetaan, on mietinnön hyväksymisellä pidettävä. Toinen kohta sivulla 5. "Kirkon työntekijän tulee sitoutua julistus- ja kasvatustehtävissään kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta koskevaan opetukseen, jonka suuntaviivat on ilmaistu kirkollisissa kirjoissa ja yhteisesti hyväksytyissä kannanotoissa". Mielestäni tämän velvoitteen noudattamista on valvottava ja siitä poikkeaviin toimiin tulee puuttua. Aivan kuten tehdään kirkossamme tälläkin hetkellä eräissä tapauksissa, jos todetaan yleisestä linjasta poikkeavia tapauksia. Tasapuolisuus. Sitten sivulla 10 on kohta, jonka haluan ottaa esille. "Rukouksessa, jota pastoraaliset ohjeet koskisivat, ei ole kyse kirkollisesta toimituksesta, siksi ohjeet on laadittava niin, ettei rukoustilanne tosiaallisesti muodostu sisällöltään kirkollista toimitustaan vastaavaksi". Tästä on jo nyt olemassa merkkejä kirkossamme, että papit ovat ottaneet asiassa ohjia omiin käsiinsä ja ns. sooloilleet. Tietäen, ettei siitä mitään sanktioita seuraa. Samalla sivulla 10 "Perustevaliokunnan käsitys on, että mitä enemmän tilanne muuttuu luonteeltaan yksityisestä julkiseksi ja mitä enemmän se sisältää liturgisia toimia, sitä enemmän tilanne siirtyy papin yksityisen harkinnan ja omantunnon vapauden piiristä kirkolliskokouksen hyväksyntään edellyttäväksi ja pappia velvoittavaksi kirkolliseksi toiminnaksi" ja tähän liittyy myös sivulla 12 "Ohje on luonteeltaan suositus, josta ei seuraa kirkon työntekijälle kasuaalitoimituksen tavoin virkavelvollisuutta. Toisaalta kirkon työntekijä ei saa lisätä tilanteeseen elementtiä, jotka tekisivät siitä erehdyttävästi julkisen, kasuaalitoimituksen kaltaisen". Tämä osoittaa valiokunnalta, noitten asioitten esiin tuominen, suurta viisautta ja sitä, että asioita on todella pohdittu. Jokainen meistä voi itse sisimmissään miettiä, mitä tämä em. todella tarkoittaa ja mitä se velvoittaa. Sitten vielä sivulla 11. "Olennaista on tällöinkin se, että joukon koosta riippumatta papin velvollisuus on antaa tilanteen luonteesta oikea kuva". Tämä on minusta erittäin tärkeä, koska tämä on tässä tullut useissa puheenvuoroissakin vähän niin kuin huolena ja ymmärrettävänä huolena ilmi, että minkälainen mielikuva seurakunnalle tai tilaisuudessa mukana oleville tilanteesta tulee ja pappi tahtomattaan tai ennen kaikkea tahtoessaan voi hyvinkin vaikuttaa siihen, että kokeeko vierasjoukko olevansa jopa avioliittoon vihkimistä vastaavassa tilaisuudessa, vai rukoushetkessä. Jos näistä esille nostetuista ja muusta mietinnössä esille tuoduista pidetään jatkossa kiinni, niin en siis näe mitään estettä hyväksyä mietintöä. Kiitos.
Paluu