Puheenvuoro



Viilma Urmas, Viron arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden avaus

Täysistunto:
Tiistaina 5 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.00

Teksti:

Arvoisa arkkipiispa Kari Mäkinen! Arvoisat kirkolliskokousedustajat! Tervehdin teitä Viron evankelis-luterilaisen kirkon puolesta ja iloitsen siitä, että saan tänään osallistua kirkolliskokoukseenne täällä Turussa. Se on minulle suuri kunnia ja etuoikeus, eli olen kutsusta hyvin kiitollinen sekä iloinen.

Vaikka Viron evankelis-luterilaisella kirkolla on olemassa ekumeenisia suhteita lukuisiin eri kirkkoihin, tunnustuskuntiin ja kirkollisiin järjestöihin koko kristillisessä maailmassa, on juuri Suomen evankelis-luterilainen kirkko meille läheisin kumppanikirkko. Suomen fyysinen läheisyys sekä Viron ja Suomen kansojen keskinäinen sukulaisuus ei merkitse ainoastaan hyviä naapuruussuhteita vaan todellista kristillistä veljeyttä, joka näkyy aktiivisena kirkollisena yhteytenä seurakuntien, kirkollisten lähetysjärjestöjen ja myös kirkolliskokousten tasolla. Näin Suomen kirkko on jatkuvasti silmiemme edessä ja myötäelämme rukouksissamme, uskonelämässänne sekä kehityksessämme nykyajan haasteellisessa maailmassa. Olemme niin ihmisinä kuin myös kirkkoina monissa asioissa samankaltaisia, joskin paikoitellen historialliset käänteet ovat jakaneet kansamme, valtiomme ja kirkkomme kulkemaan kahta erilaista kehityspolkua Suomenlahden kahdella puolella. Voidaankin todeta, että olemme samaan aikaan hyvin lähellä toisiamme ja toisaalta taas keskenämme hyvin erilaisessa tilanteessa. Tunteaksemme ja ymmärtääksemme toisiamme paremmin tulee meidän molempien ottaa huomioon konteksti, jossa olemme elämämme eläneet ja kehityspolkumme kulkeneet tähän pisteeseen, jossa tänään olemme.

Viron evankelis-luterilainen kirkko juhlistaa vuonna 2017 omaa satavuotispäiväänsä: Vuonna 1917 Tartossa pidetyssä ensimmäisessä Kirkkokongressissa otettiin suunta kohti itsenäistä, valtiosta riippumatonta, autonomista luterilaista kansankirkkoa. Tämä oli sekä valtion että kirkon toive, että kirkko olisi itsenäinen eikä Virossa olisi valtionkirkkoa kuten oli esimerkiksi Ruotsissa aina vuoteen 2000 kestäen tietyssä mielessä nykypäivään asti.
Totta, myös Virossa halusi kirkko tiettynä hetkenä saavuttaa samankaltaisen julkisoikeudellisen statuksen kuin kirkolla Suomessa on, mutta se ei osoittautunut eri syistä mahdolliseksi. Tällöin Suomen ja Viron kirkot olisivat paremmin vertailukelpoisia ja monessa mielessä samankaltaisemmassa tilanteessa kuin nyt. Kirkon autonomia on sadan vuoden ajan merkinnyt taloudellista riippumattomuutta mutta myös täydellistä päätöksentekovapautta sekä vapautta määrätä kirkon opetuksesta ja kirkollisen elämän järjestämisestä. Tällaisella statuksella on omat etunsa ja haittansa.

Kuten sanottu, Virossa ei yhdelläkään kirkolla ole etulyöntiasemaa suhteessa toisiin. Viron luterilaisten ja ortodoksien erityispiirre näkyy nykyäänkin vielä vain siinä, että näiden kirkkojen omistuksessa on paljon historiallisesti ja kulttuurisesti arvokkaita kiinteistöjä: kirkkorakennuksia, kappeleita, hautausmaita, pappiloita sekä erilaisia taideaarteita. Näiden omistus on mittaamaton rikkaus, mutta myös valtava vastuu ja taloudellinen taakka. Valtio tukee näiden restauroimista ja säilyttämistä sen verran, että se estää kattojen romahtamisen, tornien kaatumisen tai taideaarteiden katoamisen. Arkkipiispa emeritus Andres Põder totesi eräässä viime vuoden lopulla pitämässään puheessa, että kirkko on vuosikymmeniä toiminut kulttuuriministeriön "kultatason sponsorina“! Viron luterilaisen kirkon etuoikeus on silti ollut toteuttaa kansalliset ja valtiolliset jumalanpalvelukset, joita valtio on itsenäisyyspäiväksi tai voitonpyhäksi meiltä tilannut. Suurenmoinen yhteistyön muoto kirkkojen ja valtion välillä on ollut ekumeenisen selektiivialojen kappalaisrakenteen luominen ja kehittäminen. Papit työskentelevät valtion palkkaamina Viron armeijassa, vankiloissa ja poliisissa. Tällä hetkellä neuvotellaan valtion ylläpitämästä sairaalasielunhoidosta. Tämä on mahdollistunut Viron Kirkkojen Neuvoston yhteisen voimainponnistuksen ansiosta.

Koska Virossa ei yhdelläkään kirkolla ole dominoivaa jäsenten enemmistöä suhteessa asukaslukuun nähden, on yhteistyö kaikkien kristillisten tunnustuskuntien välillä äärimmäisen hyvää ja ystävällismielistä. Viron Kirkkojen Neuvosto yhdistää kymmentä kristillistä yhteisöä: luterilaiset, katolilaiset, kaksi ortodoksikirkkoa, metodistit, baptistit, adventistit, helluntailaiset, Armenian kirkko ja karismaattinen episkopaalikirkko. Vuoden 2011 väestölaskennan tietojen perusteella itseään uskovana pitää vain noin kolmannes (29 %) aikuisväestöstä. Tuo numero sisältää kaikkien tunnustuskuntien jäsenet. Tällaisessa tilanteessa tulee tiedostaa, että kristityt ovat Viron yhteiskunnassa vähemmistössä. Todennäköisesti kyseessä on suurin vähemmistö, mutta kuitenkin vähemmistö. Se tarkoittaa, ettei Viron kristityillä ole velvollisuutta eikä vastuuta edustaa Viron kansan ja yhteiskunnan enemmistöä. Se selittää myös, miksi Viron ekumeeninen yhteistyö on hyvin aktiivista, sillä pyritään yhteisesti koordinoimaan kristittyjen ja kirkkojen sanomaa yhteiskuntaan. Tästä juontuu myös selkeä kontekstuaalinen syy, miksi Virossa yksikään kirkko ei erotu eettisissä ja moraalisissa kysymyksissä muista ja pyritään puhumaan "yhdellä äänellä ja yhdestä suusta“ perinteisellä kielellä myös niissä kysymyksissä, jotka koskettavat valtion valmistelevia lainsäädännön muutoksia; esimerkkeinä lainmuutos ja toteutus rekisteröidystä parisuhteesta, alaikäisten oikeus päättää abortista itsenäisesti, samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeus, eutanasia ja muut etiikan ja moraalin kysymykset. Jos yksi kirkko eroaa ekumeenisesta yhteistyöstä, murtuu tai heikkenee silloin koko kristikunnan yhteinen ääni Viron yhteiskunnassa! Samaan aikaan on luterilaisella kirkolla ollut aina esipuhujan rooli, sillä Viron Kirkkojen Neuvoston puheenjohtajana on aina toiminut juuri luterilaisen kirkon arkkipiispa tai piispa.

Kirkkojen autonomia merkitsee kirkon taloudellista omaehtoisuutta ja toimeentuloa ilman valtion tukea. Valtio ei automaattisesti osta lakiin perustuen kirkolta yhtäkään palvelua eikä tue kirkkoa myöskään kirkollisveron keruun muodossa. Samaan aikaan voivat seurakunnat tai kirkon toimintayksiköt osallistua avoimilla markkinoilla kilpailuun palveluiden tarjoajina. Kirkolla on muun muassa Viron ainoa teologeja valmistava yksityinen yliopisto, EELK Usuteaduse Instituut; Viron ainoa saattohoitosairaala, EELK Diakooniahaigla ja Viron ainoa perheneuvontaan erikoistunut perhekeskus, EELK Perekeskus. Varakkaammat seurakunnat ovat pystyneet perustamaan kaksi luterilaista yksityiskoulua pääkaupunkiin: Tallinnan Toomkoolin (Katedraalikoulun) ja Kaarlin Koulun sekä yhden luterilaisen yksityiskoulun Tarttoon, Tarton Luterilaisen Peetrin Koulun (Pietarin koulun). Seurakuntien yhteydessä toimii päiväkoteja, lasten- ja vanhainkoteja, nuorten- ja sosiaalikeskuksia, ja seurakunnat jakavat humanitaarista apua ja ylläpitävät soppakeittiöitä. Kaiken tämän saavuttamiseksi yritetään löytää niitä aloja, joita yhteiskunta ei vielä hoida, jotta voitaisiin tarjota palveluita kunnille ja yksityishenkilöille. On tavallista, että oman perustyönsä rahoittamiseksi sekä palkanmaksun takaamiseksi seurakunta myy metsää tai hakkuuoikeutta, tai vuokraa kiinteistöjä sekä peltoalaa maa- ja karjatalouden tarpeisiin.

Ultraliberaalin talouden Viron nykypäivän avain menestykseen on vapaa ja valtion talousarviossakin näkyvä ei-subsidiaarinen markkinatalous, joka valitettavasti tukee sosiaalista luokkajakoa ja luo useammin juuri hyvin rikkaita ja hyvin köyhiä, vähemmän keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä vaikuttaa suoraan kirkon lahjoittajien määrään ja kymmenysten eli jäsenmaksujen suuruuteen. Tämän myötä on myös kirkon sisällä suhteellisen rikkaita seurakuntia ja köyhiä seurakuntia, kaupunkiseurakunnissa hyvin toimeentulevia pappeja ja vastaavasti haja-asutusalueilla toimeentulon kanssa kamppailevia pappeja. Yleisesti katsoen kirkko toimii kokonaisuudessaan suhteellisessa köyhyydessä. Vallitsevia ovat työvoiman vähäisyys ja äärimmäisen alhainen palkkataso verrattaessa naapurikirkkoihin Pohjoismaissa, Keski- ja Länsi-Euroopassa sekä kulttuuri- ja opetusalan ammattilaisten keskipalkkaan Virossa. Yhden papin keskipalkka on vain puolet saman paikkakunnan opettajan palkasta. Koulutusvaatimukset ovat kuitenkin samat – molemmilta työhön vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Joudun surukseni toteamaan, etteivät ainakaan maalaisseurakuntien työntekijät, myöskään papit, kuulu Viron keskiluokkaan. Lisäksi työntekijät ovat ilmeisen ylikuormitettuja. Koko kirkossa, koko Viron kirkossa, työskentelee vain 192 pappia, heistä 167:ssä seurakunnassa koko Virossa vain 129 pappia. Siis 129 pappia ovat seurakuntapappeja. Miehiä palvelevista papeista on 150 ja naisia 42. Kaikki papit ovat ylikuormitettuja, ja suurimmassa osassa maalaisseurakuntia he ovat ainoat työntekijät, jotka ylipäätään saavat työstä säännöllisesti palkkaa. Muut työntekijät toimivat seurakunnissa vapaaehtoisina tai heille maksetaan vain työtuntien mukaan. Tämä koskee niin kirkkomuusikoita, lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä, suntioita kuin myös kanslian henkilöstöäkin.

Kirkon tämän hetkistä tilannetta voidaan arvioida moninaisesti, huomion kohteesta riippuen. Mikäli arvioidaan tilannetta tilastojen valossa, on kirkon maksavien jäsenten määrän lasku jatkuva ja selvä. Vuonna 2014 oli luterilaisessa kirkossa 156 000 kastettua jäsentä, joista 30 000 maksoi jäsenmaksua. Se on vain yksi Suomen seurakunta. Viisitoista vuotta sitten oli maksavia jäseniä 47 000. Olemme viidessätoista vuodessa kadottaneet enemmän kuin kolmanneksen maksavista jäsenistä. Samaan aikaan kirkkona olemme edelleen Viron suurimman jäsenmäärän omaava järjestö, jolle jäsenistö on edellisen vuoden aikana lahjoittanut rahaa. Edes kaikki Viron poliittiset puolueet yhdessä, mukaan lukien hallituspuolueet, eivät pysty kokoamaan yhtä pitkää nimilistaa säännöllisesti lahjoittavista jäsenistään.

Mistä jäsenmäärän lasku Virossa kertoo? Minun arvioni mukaan ei suinkaan siitä, että ihmisten suhtautuminen kirkkoon olisi muuttunut. Eikä myöskään siitä, että kirkko on liian liberaali tai liian konservatiivinen. Mielestäni tämän päivän jäsenmäärä luo rehellisesti ja paljastavasti kuvan todellisten uskovien määrästä, niistä, joita aidosti puhuttelee evankeliumi Kristuksen lunastustyöstä. Se on rehellinen kuva Viron nykyajasta. Se, mihin Viro ja monet Itä-Euroopan postkommunistiset ultraliberaalin talouden omaavat protestanttiset valtiot ovat päätyneet, on rehellinen kuva. Voisi oikeastaan sanoa sen olevan ilmoitus tulevaisuuden Euroopasta! Tuonne päätyvät kaikki kirkot, joiden valtio ei enää eräänä päivänä tue kirkkoja taloudellisesti, ei osta kirkolta sosiaali- tai muita palveluita, joissa uskonnonopetus ei enää ole kaikille pakollinen oppiaine opetussuunnitelmassa, joissa jäsenten lahjoitukset pienenevät ja tämän vuoksi kirkon työntekijät ajautuvat palkkakuoppaan sekä työttömyyteen, historialliset rakennukset muuttuvat taakoiksi ja lahoavat. Luetteloa voisi jatkaa niiden merkkien perusteella, jotka ovat jo Virossa realisoituneet. Euroopan vanhojen valtioiden kirkot ovat tuosta tilanteesta vielä melko kaukana, joskin minun mielestäni kulkemassa samaan suuntaan.

Silti kirkko edelleen tällaisessa olosuhteissakin elää. Viron kirkollinen elämä on siitä todisteena. Tallinnan ja monien suurempien keskusten seurakuntien luvut osoittavat, että sunnuntain jumalanpalveluskävijöiden määrä, erityisesti ehtoollisvieraiden määrä, on vuosi vuodelta kasvanut. Ydinseurakunnan aktiivisuus ei osoita laskutrendiä, ennemminkin päinvastoin. Luonnollisesti tilanne maalla on toisenlainen, joskaan sielläkään ei seurakunnan jäsenmäärä laske yhtä nopeasti kuin laskee alueen yleinen asukasluku. Ihmiset jättävät seurakunnan vasta muuttaessaan maalta kaupunkiin tai ulkomaille. Tähän liittyykin minun suuri avunpyyntöni Suomen seurakunnille. Pyydän, että etsisitte ne kymmenet tuhannet Suomessa asuvat ja työskentelevät virolaiset ja johdattaisitte heidät Kristuksen luo!

Virolaisten suhtautuminen kirkkoon on yleisesti positiivinen tai hyväntahtoisen neutraali. Samoin koen, että ihmisten luottamus kirkkoa kohtaan on yleisesti suuri. Ja kuitenkin on kasvamassa tietämättömyys ja sivistymättömyys, joiden myötä vieraannutaan ja etäännytään kirkosta. Luonnollisesti uskonnollisuus silti säilyy. Historiallinen kokemus vahvistaa sen, että kun maailma on hermostunut ja tulevaisuus epävarma, silloin kirkosta tulee ihmisille se linnoitus, jonne tullaan sen turvallisuuden vuoksi. Siksi kirkon tärkein tehtävä on olla koko ajan paikalla ja olemassa. Kriisit, myös turvallisuuteen liittyvät, tuovat ihmiset kirkkoon. Usko Jumalaan sekä Hänen armoonsa ja huolenpitoonsa liittyvä toivo antaa jokaiselle rohkeutta kulkea kohti epävarmaakin tulevaisuutta.

Kaikkien kirkkojen edessä seisovat modernin maailman uudet haasteet. Tällaisessa tilanteessa kysytään aina muutoksista. Pitääkö kirkon muuttua? Miten kirkon tulisi muuttua? Milloin kirkko lopulta muuttuu ja mukautuu aikaan? Vastaus tällaisiin kysymyksiin voi liittyä ainoastaan kirkon missioon julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja. Nykyaikainen maailma odottaa, että jokaisen muutoksen keskiössä olisi ihminen toiveineen ja tarpeineen. Pyhä kirja kuitenkin opettaa, että Kristuksen tulee olla muutoksen keskiössä. Jos kirkon työn ja julistuksen keskiössä ei ole enää Kristus, ei ole enää Kristuksen kirkkoakaan.

Kiitän tästä mahdollisuudesta puhua teille, että saan tänään edessänne jakaa ajatuksiani. Toivotan Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle, arkkipiispalle, kaikille kirkon johtajille, jokaiselle työntekijälle, vapaaehtoiselle ja lopuksi jokaiselle jäsenelle suurta Jumalan siunausta. Samoin kärsivällisyyttä ja rauhaa jaksaaksenne rauhattoman ajan keskellä välittää rauhan ja toivon sanomaa. Myös valitan suomen kieleni puolesta.

Kiitos!


Paluu