Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 6 päivänä marraskuuta 2015 klo 9.15

Teksti:
46 § Istuntokauden päättäminen

Arvoisat edustajat, ärade kyrkomötesombud.

Kaikki tämän istuntokauden ja tämän kirkolliskokouksen asiat ovat nyt tulleet käsitellyiksi. Jos katsoo tätä työskentelyä taaksepäin, voi todeta, että valtaosa siitä työstä, mitä täällä on tehty, on ollut kirkon arkisesta eteenpäinmenosta huolehtimista. Ikään kuin kirkollista arkiaskaretta. Jotkut asiat ovat sellaisia, jotkut päätökset, joilla on kauaskantoista vaikutusta. Ajattelen sellaisena esimerkiksi sitä, millaisia päätöksiä on tehty yhteiskunnallisten tehtävien korvaamisesta, tai sitä, että on päätetty perustaa komitea tulevaisuustyöskentelyä varten.

Kaksi asiaa tämän kirkolliskokouksen aikana on ollut sellaista, joilla on minusta aivan erityinen luonne tai erityinen rooli, ja ne asiat ovat olleet seurakuntarakennekysymys ja virsikirja. Näissä kahdessa asiassa on näkynyt kirkolliskokouksen kahtalainen luonne.

Ensinnäkin kirkolliskokous oikeastaan lähtee sellaisesta ajatuksesta, että me omilla päätöksillämme ja omalla työllämme vaikutamme ja rakennamme elämää ja tulevaisuutta. Siis että me teemme jotain omalle tulevaisuudellemme tai kirkon tulevaisuudelle. Se on oikeastaan koko modernin maailman, koko modernin ihmisen näköala. Ajatus siitä, että me itse voimme rakentaa tulevaisuuttamme. Koko demokraattinen järjestelmä perustuu siihen, ajatukseen siitä, että meillä voi olla rooli siinä, että me teemme ja me luomme sitä maailmaa, joka on tulevaisuudessa.

Ymmärrän, että tästä perspektiivistä erityisesti seurakuntarakennekysymyksessä se, että ei tehty sitä päätöstä, jolla olisimme ikään kuin tämän salin tahdolla rakentaneet tulevaisuutta - että se on ollut pettymys. Niin ei tapahtunutkaan, emme kyenneetkään rakentamaan tulevaisuutta. Ei se ollutkaan meidän käsissämme tai meidän päätöksillämme tehtävissä.

Silti ajattelen, että se prosessi, joka tähän on liittynyt, on ollut arvokas ja merkityksellinen ja kauaskantoinen. Se, mitä se on laittanut liikkeelle koko kirkossa, mitä se on laittanut liikkeelle seurakunnissa - ajattelen, että se tulee näkymään pitkällä tähtäimellä myöskin seurakuntien rakenteitten muutoksina. Vaikka se ei tapahdukaan sillä tavoin, kuin valtaosa tästä salista ajatteli, että haluaisimme sen tapahtuvan. Mutta se on ollut sytyke ja virike sille, että paikallisissa tilanteissa uskalletaan lähteä liikkeelle. Näin uskon ja toivon. Mutta siis se päätös ja se ratkaisu, se kysymys oli sellainen, jossa näkyi tämä modernin ihmisen tahto rakentaa tulevaisuutta itse.

Sitten virsikirjapäätös. Virsikirjapäätös on hyvin toisenlainen. Se ei nimittäin oikeastaan lähde siitä, että sen päätöksen kautta me kirkolliskokouksena rakentaisimme tulevaisuutta, että me ottaisimme ikään kuin tulevaisuuden käsiimme ja tekisimme sitä koskevia päätöksiä, että se toteutuisi, niin kuin me haluamme. Siinä on enemmän kysymys sellaisesta ihmisenä olemisen ulottuvuudesta, joka on paljon pitempi, historiallisesti pitempi kuin mihin modernin ihmisen muisti riittää. Silloin on kysymys siitä, että millä tavoin elämää ja todellisuutta kohdataan, otetaan vastaan ja siihen suostutaan; ei niinkään siitä, millä tavoin me teemme sitä, vaan miten me otamme vastaan ja suostumme. Miten elämme todellisuuden kanssa? Miten elämme todellisuuden ennakoimattomuuden, arvaamattomuuden, siihen kuuluvan luopumisen, kärsimyksenkin kanssa, siihen kuuluvan ilon kanssa? Miten me kaiken tämän kanssa, kun me otamme elämää vastaan, miten me olemme Jumalan kasvojen edessä, coram Deo? Siitä oikeastaan virsikirjapäätöksessä on kysymys. Siitä, millä tavoin me yhteisen uskomme pohjalta otamme vastaan todellisuutta, otamme vastaan sitä, mitä tapahtuu. Ei niinkään siitä, miten me teemme siitä tietynlaista. Millä tavoin tämä elämän vastaanottaminen, millä tavoin se ilmaistaan? Mitä se tarkoittaa meidän syvän yhteisen uskomme pohjalta? Sitä virsikirjapäätös ilmentää. Sille me olemme antaneet virsikirjasta päättäessämme välineitä.

Ajattelen, että molempia näitä elementtejä kirkolliskokouksessa ja kirkolliskokouksen päätöksessä tarvitaan. Sekä määrätietoista tahtoa puuttua, tarttua, rakentaa tulevaisuutta, että nöyrää suostumista siihen, että me otamme vastaan Jumalan antamaa elämää ja katsomme sitä coram Deo, Jumalan kasvojen edessä.

Minusta on itse asiassa hienoa se, että kirkolliskokous on tämän kauden aikana voinut näissä kahdessa isossa asiassa käsitellä näitä molempia inhimillisen elämän ja ihmisenä olemisen puolia, kristittynä elämisen puolia.

Sitten ajattelen aivan toista ulottuvuutta tästä neljästä vuodesta. Eilen jo illalla mainitsin siitä, että tuolta edestä näkee kaikenlaista; myöskin sieltä kuulee. Oikeastaan tämän neljän vuoden aikana olen pannut merkille sellaisen yksinkertaisen seikan: kuinka paljon enemmän tässä salissa on koko ajan hiljaisuutta kuin puhumista. Nytkin kuin yksi puhuu, niin te olette hiljaa. Kuinka paljon enemmän on hiljaisuutta kuin puhumista. Ja kuinka merkityksellistä se hiljaisuus on. En ajattele pelkästään sitä, että puhuminenkin saa merkityksensä vain siitä, että joku kuulee, että joku kuuntelee, vaan myöskin sitä, että siihen hiljaisuuteen sisältyy paljon sellaista, joka ei voikaan tulla sanoiksi.

Minuun on tehnyt vaikutuksen sellainen oivallus tai havainto evankeliumeista, että on yksi tapahtuma evankeliumeissa, joka peittyy kokonaan hiljaisuuteen; josta evankeliumit vaikenevat. Siitä, että se on tapahtunut, kerrotaan; mutta sitä itseään ei kuvata. Ja se on ylösnousemus, siis meidän uskomme aivan ydin. Ristiinnaulitsemista kuvataan, kuvataan sitä, mitä tapahtuu pääsiäisaamuna naisille, jotka tulevat haudalle. Kerrotaan, että tällainen tapahtuma kuin ylösnousemus on tapahtunut, mutta sitä ei kuvata. Evankeliumit eivät kerro juuri sitä. Aivan ytimessä on hiljaisuus.

Voin ajatella, että se hiljaisuus, siis aivan ytimen hiljaisuus, se, missä tapahtuu kaikkein salaisin - joka on sama hiljaisuus, joka on edessä silloin, kun elämämme päättyy - että se hiljaisuus on läsnä. Uskomme syvä hiljaisuus, ylösnousemuksen läsnäolon hiljaisuus on läsnä myöskin tässä salissa. Se on siinä hiljaisuudessa, joka ympäröi meidät. Kaikkea sitä, miten Jumala, ylösnoussut Kristus, on vaikuttanut tämän kirkolliskokouksen kautta, sitä ei tarvitsekaan kuvata ja kertoa. Ehkä jotain siitä, miten tämä kirkolliskokous on vaikuttanut itse kussakin teistä, tunnistaa vasta paljon myöhemmin, jos tunnistaa. Mutta siitä huolimatta uskon ulottuvuus tarkoittaa sitä, että siinäkin, mikä ei tule puheeksi; siinäkin, mitä me emme näe; siinäkin, mitä ei kerrota; siinäkin ylösnoussut Kristus vaikuttaa.

Kiitän hiljaisuudesta teidän kanssanne, ja myöskin puheista. Siitä, mikä tulee puheeksi. Ja kiitän yhteisestä työskentelystä. Monelle teistä tämä on omasta tahdosta viimeinen kirkolliskokouksen istunto. Monille teistä työskentely kirkolliskokouksessa saattaa jatkua. Mutta nyt meidän yhteinen työskentelymme on tullut tähän pisteeseen ja päätökseen, ja siitä haluan lausua teille erityisen kiitoksen. Työ on nyt tehty.

Haluan erityisesti mainita kaksi henkilöä, joille kirkolliskokouksen ja kirkon puolesta on syytä lausua erityiset kiitokset. Tarkoitan varapuheenjohtajia. Kaisa Rönkää ja Timo Sahia, jotka ovat tässä kirkolliskokouksessa edustaneet pitkää kokemusta ja pitkää perspektiiviä, ja sellaista kokemuksen tuomaa turvallisuutta, jonka kanssa on ollut hyvä työskennellä. Timo Sahi: vuodesta 1988 kirkolliskokouksessa, eri valiokunnissa, varapuheenjohtajana vuodesta 1996. Ja Kaisa Rönkä: kirkolliskokouksessa vuodesta 1996, eri valiokunnissa, ja varapuheenjohtajana vuodesta 2004. Ajattelen, että tässä on huikea kokemus. Ja aika tavalla haikealla mielellä ajattelen, että se kokemus jää tästä salista pois. Mutta onneksi heidän kauttaan sitä kokemusta on välittynyt meille. Omasta puolestani ajattelen, että ilman teidän tukeanne ja teidän opetustanne olisin ollut hyvin avuton puheenjohtajana. Sekä kirkolliskokouksen puolesta, kirkon puolesta että omasta puolestani haluan lausua teille lämpimät kiitokset yhteisestä työstä ja yhteisestä työskentelystä, sekä näitten viikkojen aikana että kirkolliskokouskausien välillä.

Ja nyt oikeastaan haluaisin pyytää teitä tänne.


Paluu