Puheenvuoro



Mäkinen Kari, piispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 12 päivänä marraskuuta 2010 klo 10.45

Teksti:
42 § Istuntokauden päättäminen

Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötetsmedlemmar. Meillä on takana poikkeuksellisen latautunut ja intensiivinen työskentelyviikko, joka on sisältänyt tunnelatauksia, jännitystä, ehkä pelkoa, ja nyt sekä helpotusta, iloa, että pettymystä. Kuuntelin eilen kaikki puheet. Huomasin kuunnellessa, että kuljin mukana myös aikamoisissa tunteissa. Niihin puheisiin sisältyi tavattoman isoa tunnesisältöä, ja moneen oli helppo eläytyä mukaan. Se kertoi tai nousi ensinnäkin siitä, että me olemme täällä käsitelleet seksuaalisuutta, joka on yksi kaikkein herkimmistä ja vaikeimmista asioista puhuttavaksi, yksi herkimmistä ja vaikeimmista asioista keskustella ja tuoda esiin ja julki. Pidän tavattoman arvokkaana sekä kirkollemme että kirkolliskokoukselle, että se on voitu tehdä ja että se on voitu tehdä asiallisesti ja aikuisella tavalla. Siitä huolimatta, että siihen liittyvät ajatukset, tunteet, kokemukset, arvot, asenteet ovat tässäkin joukossa hyvin erilaisia. Ja kuten useaan otteeseen on käynyt ilmi, samalla se on ollut keskustelua myös paljosta muusta. Niin kuin seksuaalisuus ei ole vain jokin irrallinen elämänalue vaan kytkeytyy koko elämään. Keskustelu on ollut keskustelua myös muista herkistä ja isoista asioista; uskon perusteista, Raamatusta, siitä, mitä on olla Kristuksen seuraaja, mitä on olla kirkon jäsen. Pidän siitäkin näkökulmasta käytyä pitkää - ja vaikkakin uuvuttavaa, silti antoisaa - keskustelua arvokkaana.

Olen pannut merkille eilisessä keskustelussa, että suuri osa puheenvuoroista oli erillisiä puheita, oman kannan esille tuomista, omien näkökulmien ja oman itsen esille tuomista, ei niinkään paljon keskustelua tai reaktiota muitten puheisiin. Samalla puheenvuoroihin on sisältynyt se, että niiden kautta hyvin monet ovat täällä käyneet ikään kuin kertomassa: "Minä uskoni kanssa olen tällainen." Ja samalla siihen on sisältynyt se, joka on ihmisen kannalta yksi perustavia kysymyksiä: "Hyväksyttekö minut?" Minun vaikutelmani eilisestä keskustelusta on se, että ihmisillä oli lupa tuoda itsensä esiin tässä kirkossa ja tässä salissa sellaisina kuin ovat. Eilinen keskustelu teki paljon näkyväksi siitä, millainen ja millaista meidän kirkossamme on. Tämä erilaisuus, se moninaisuus, on totta. Se on totta täällä, ja ajattelen, että totuuden kanssa, siis sen kanssa, mikä tulee sanotuksi ääneen, on aina paljon helpompaa kuin sen kanssa, mikä on vaiettua tai arvailtua. Totuus tekee vapaaksi. "Totuus tekee teidät vapaaksi."

Johtaako tämä aitoon kiinnostukseen toista kohtaan, aitoon keskusteluun, vai syvenevään epäluuloon? Sitä en tiedä, mutta ajattelen, että rehellisyys ja läpinäkyvyys on kirkossa ainoa tie, jolle keskinäinen luottamus voi rakentua. Se tapa, jolla täällä on vaikeaa, moniulotteista, monella tasolla vaikeaa asiaa käsitelty, voi minusta olla juuri siinä mielessä askel kohti keskinäistä luottamusta ja myöskin askel kohti sellaista keskustelua, joka ei ole vain oman itsen esille tuomista ja sen kysymistä, hyväksytäänkö minut.

Tämä viikko on ollut hyvin intensiivinen viikko, ja uskon, että tässä on paljon sellaista, joka jää itse kullekin kulkemaan mukana. Vasta ehkä päivien tai viikkojen kuluttua kaikki siitä, mitä täällä on kuullut tai mitä on tapahtunut, alkaa asettua suhteisiinsa ja löytää paikkansa omassa elämänkokonaisuudessa ja omassa elämäntarinassa. Välillä minulla on ollut se tuntu, että tämä hyvin intensiivinen, latautunut maailma täällä on ollut toisenlainen kuin se maailma, joka on näitten seinien ulkopuolella. Ajattelen, että tänään, kun me lähdemme täältä, me menemme siihen todellisuuteen ja siihen maailmaan niitten kysymysten pariin, jotka tuovat kaikelle sille, mitä täällä näitten seinien sisällä on nyt ja on ollut, tarpeellista suhteellisuudentajua. Kristuksen kirkko elää jäsenissään. Kristuksen kirkko elää keskellä arkista todellisuutta, teissä, meissä, kun me lähdemme täältä Kristuksen ruumiinjäseninä. Vasta ajan kanssa, vasta vähitellen, käy ilmi se, millä tavoin se, mitä tällä viikolla on keskusteltu ja mitä on tuotu esille, tulee vaikuttamaan kirkossamme. Millä tavoin, ja onko siinä aineksia keskinäisen luottamuksen ja toisen ihmisen ymmärtämisen rakentumiselle. Avauspuheessani totesin, ja haluan toistaa sen nyt: En tiedä, mihin me olemme menossa. Mutta sen tiedän, että tämä on Kristuksen kirkko, jota Pyhä Henki johdattaa. Ja sen tiedän, että jotta Kristuksen kirkko voi pitää ovia auki syvimmän sanomansa muuttuvan elämäntodellisuuden ja ihmisen elämän kokonaisuuden välillä, tarvitaan paljon uskoa, paljon rukousta, paljon luottamusta ja niihin pohjaavaa yhteistä rohkeutta. Sen tiedän, että tämä on Kristuksen kirkko, jota Pyhä Henki johdattaa.

Haluan kiittää teitä kaikkia tämän viikon työskentelystä. Kiitän kaikkia edustajia. Haluan kiittää erityisesti varapuheenjohtajia, pääsihteeriä, notaaria ja koko henkilökuntaa. Haluan kiittää puhemiesneuvostoa, joka on aloittelevalle ja haparoivalle puheenjohtajalle ollut hyvä ja tarpeellinen tuki. Haluan kiittää lainoppinutta asiantuntijaa, tiedotusta ja koko tämän talon henkilökuntaa, kaikkia teitä, jotka olette rakentaneet tämän viikon työskentelyn puitteet. Ja tietysti valiokuntia ja valiokunnissa tehtyä työtä ja valiokuntien puheenjohtajia; erityinen kiitos tällä viikolla kuuluu perustevaliokunnalle, joka on tehnyt työtä kaikkein kovimman paineen alla. Haluan kiittää myöskin kirkkoneuvoksia ja Kirkkohallituksen kansliapäällikköä siitä, että te olette valmistelleet asioita tähän istuntokauteen ja nähneet paljon työtä ja vaivaa, jotta meillä on, mitä käsitellä.

Tänään on erityinen syy kiittää Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston johtajaa, kirkkoneuvos Risto Cantellia, jonka osalta tämä on viimeinen kirkolliskokous - ainakin tuossa roolissa. Risto Cantell on tehnyt pitkän työn, pitkän ja vankan työn rakentamalla kirkkomme ekumeenisia ja ulkoisia suhteita ja luonut sellaista linjaa, joka on herättänyt luottamusta monessa suunnassa. Sen työn tuloksena myös kirkolliskokoukselle on tullut ekumeenisia kysymyksiä koskevia asiakirjoja ja asioista käsiteltäväksi. Ne ovat vaatineet paljon hiljaista, kärsivällistä ja määrätietoista työtä, jossa Riston usein toistama ja meidän ekumeenisessa strategiassammekin oleva lause tai ihanne on ollut, että "pitää olla sama kaikkiin suuntiin". Riston osalta minun kokemukseni on, että olet ollut sama, luotettava kaikkiin suuntiin. Kirkolliskokouksen puolesta haluan kiittää sinua työstäsi ja toivottaa hyvän Jumalan siunaamia päiviä lopputyökaudelle ja sen jälkeen, mitä tahansa ne päivät tuovatkin.


Paluu